VIII.
Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana.
… Vaan miksi kulki tuo reipas velikulta alinomaa niin unisena ja kalpeana? Tuolla haukotteli se hirtehinen taas, juuri kuin meni koulunovesta!…
"Kuuleppas!" — huusi purjehdusopettaja äkkiä hänelle takaapäin — "sinä Juhl — sanos minulle tässä kahden kesken … miksi sinä käyt niin ohuissa vaatteissa?"
"Minäkö? — minulla ei ole koskaan vilu!"
Rejer tunsi kopeutensa kovasti loukkautuneen meriupseerin edessä:
"Ei hätää! — sukuni on varakasta — jos vaan tahtoisin vaivata sitä."
"Niin, niin, ystäväni! tämä oli vaan hyvää tarkoittava kysymys!" — Hän päästi Rejer'in menemään pienellä päännyökkäyksellä.
Purjehdusopettaja oli saanut oppilaan, josta hän oli hiukan ihmeissään. Hän saattoi välistä istua ja haukotella niin kauheasti tai ääneti tukahuttaa haukotuksen toisensa perästä, niin että olisi voinut luulla hänen olevan sekä laiskan että haluttoman. Vaan jos oli jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, nousi hän kysymään ja pitkitti hiljaa, vaan ikäänkuin tyytymätön juonne nenän ympärillä, ja väsymättömästi kysymistään ja syyn tiedustelemistaan, kunnes se lopulta selvisikin hänelle. Hänessä oli jotakin järkähtämättömästi eteenpäin persoonassaan! Vaan yhä enemmän ja enemmän selveni opettajalle, että mitä hän kerran oli näin saanut pääkoppaansa ajetuksi, pysyi se siellä paremmin ja varmemmin kuin kenenkään muun. Hänestä näytti tulevan tämän vuoden paras oppilas.
Ensi päivinä, kun Rejer vielä neuvottomana samoili ympäri, oli hän useita kertoja seisottanut leivosvasun kohdalle pääkadun kulmassa, ja mitä enemmän hän kyseli ämmältä, joka siinä istui myömässä, sitä selvemmäksi hänelle kävi, ett'ei hän kuitenkaan ollut joutunut ihan huonoihin käsiin. Ämmä tiesi, kuinka saisi päällystakin ja kellon myödyksi ja antoi hänelle monta muutakin hyvää neuvoa. Sillä matami Wahl eli "Wallan," niinkuin häntä yleisesti nimitettiin, oli laajoissa asioissa. Hänellä oli hyvin toisistaan erilaisia asioita, johtuvia leivoskaupasta viranhakijain ja kadettien kanssa, hän osteli heidän vanhat vaatteensa, palveli heitä, herätti toisia aamusella sekä toimitti sitä paitse koko joukon muita tehtäviä, jotka tuottivat hänelle jonkun pienen raha-ansion.
Häneltä oli Rejer saanut vuokralle pienen huonekölsän, kyökin uunin takana, ja siellä tehtiin nyt yötyötä viikko viikolta.
Hänen edessään talikynttelin valossa oli korkealla siipipöydällä laskutaulu, jolle hän teki muistiinpanonsa ja laskunsa.
Hän istuu vanha, rikkonainen ja tervanen mekko yllä, hattu päässä ja kaulaliina kaulassa, sillä uunissa ei ollut puita. Silloin tällöin nousee hän pieksämään itseään lämpöiseksi tai puhaltamaan punaisiin kohmettuneihin käsiinsä, joissa piirustin ei enää tahdo pysyä.
Herättäjäkello seinällä lyö nyt rämisten ja meluten neljää.
Nyt oli hänen lähteminen ulos herättämään — ensin leiripaikan sairashuoneen porttivahtia, sitten kanunanlaukasijaa, sitten neljännestä vaille viisi kolkuttamaan ovelle puolella tusinaa merikadettia, joilla on kiireitä lukuja joulun edellä ja pitää nousta niin varhain ylös; — hän oli ruvennut Wallanin sijaiseksi vaivaloisessa herättäjätoimessa talviaamuina. Sitten taas kello puoli kahdeksan hakkaamaan puita kanunamiehelle, jossa hän joka aamu sai kahvia ja kaksi voileipää. Miten hän kaipasi kahvia, tuota lämmintä kahvia ja voileipää!… Hänen teki mielensä sadatella vatsaansa, joka alkoi kurista ja porata aamiaista jo kello neljä aamusella!
Ja huolimatta siitä, että hänellä aamupuhteella oli niin paljon toimittamista, tuli se kuitenkin hirveän pitkäksi hänelle! — hän hakkasi puita, niin että lastut lentelivät, saadakseen vaan sisällistä ääntä kuulumattomaksi — ei rinnassaan; silla siellä tiesi Rejer … huu! — Jansen haa! — Juhl … rätsis — nyt katkesi puu! — mitä hän tahtoi, vaan vatsassa… Se saattoi huutaa järkileipää, pyhäleipää, vehnäpullia, rinkeliä, sanalla sanoen kokonaisia pinoja kaikellaisia ruokia, joita hänen mielensä vaan kuvitteli.
Ja kun hän sitten vihdoinkin oli lopettanut, niin täytyi hänen kuitenkin välistä vieläkin odottaa! … he eivät pitäneet mitään kiirettä hänen kanssaan niinä päivinä, kun kanunamiehelle kannettiin aamiaisensa laivanveistämölle.
Hän tahtoi kahvinsa paikalla, se mies, olipa hän sitten kotona tai ulkosalla, ja niin pitäisi kaikkien olla! — hän oli vanha sotalaivan jätkä, joka tiesi pitää talonsa komennossa! … ja jos Rejer joskus saisi oman kodin, niin — niin, silloin tahtoisi hän nähdä sen, joka uskaltaisi viivyttää häneltä kahvia minuutinkaan!… Hän paiskasi kirveen mäelle, otti sen taas ylös ja iski kovalla lyönnillä hakkauskantoon. Hän oli päättänyt työnsä.
Kas niin, nyt tulivat ne neljä koululaista vihdoinkin väliin; — hän kuuli niiden jankkaavan sisarelleen sekä ovia avattavan ja suljettavan siellä sisällä.
Oikein tukeva taloudenpitäjätär! … harmaa puolivillainen hame ja siniset silmät ja kodikas, — sakeata vesivelliä, tuo!
Rejer tuli hiljaa ja ujosti… Kah, kanunamies oli kotona tänään; — sitähän hän arvelikin! Niin, silloin oli neiti täsmällinen; muutoin ei tahtonut loppua tullakaan tuosta kahvin ja aamiaisen käärimisestä esiliinaan isää varten! Hänhän oli kerran yrittänyt jotakin semmoista kuin pyytää häntä ensin viemään sitä isälle laivanveistämölle; vaan silloin oli hän antanut hänelle niin röyhkeän — "ei ole aikaa!" — ett'ei hän enää koskaan uudistanut pyyntöänsä!
"Hyvää huomenta!" tervehti Rejer tullessaan lämpöseen kyökkiin, jossa kahvinhaju tuli hänelle vastaan; — "syli on hakattu!"
"Hyvää huomenta, ystäväni!" — kanunamies puhui tanskalaiseen tapaan ja sanoi aina "ystäväni," "harvinainen ystäväni" — hän istui laakea, punonaisilla varustettu meriunivormulakki päässä kyökin penkillä ja hämmensi kahvia… "Hyvää huomenta, ystäväni!… Istu… Vai niin!"
Paksu ja lyhyt sekä puujalkainen oli tämä "haubitsari," niinkuin ainakin Wallan kutsui häntä.
Saara tuli kahvi ja molemmat voileivät lautasella.
"Hm, hm!" — ryvästeli kanunamies vähänväliä, kahvia hämmentäessään, jolla aikaa Rejer, niin kauniisti kuin taisi, iski hampain paksuihin ruisleipäviipaleihin ja laski niiden riittäväisyyttä hammasrivin voihin muodostamista renkaista… Minkä eläimen näköinen kanunamies oli, istuessaan siinä puujalka suorana eteenpäin, pyöreä lakki päässään ja harmaatukkaisena, suippuiset korvat pörröllään molemmilla puolilla lakin alta, ei Rejer voinut saada selville … oliko se vanha susi, leveänenäinen ja isosuinen, joka aina näyttää ikäänkuin katsovan siihen, mitä ajattelee, tai viekas kettu, tahi viatoin jänis, joka istui takajaloillaan? — Hän sieppasi pari kertaa itselleen tilaisuuden vilaista hätäisesti häneen, sillä aikaa kuin äänettömyyttä kyökissä ainoastaan häiritsi kanunamiehen ryvästeleminen, tuo hm … — hm! — Ukko oli varmaankin maannut pitkään tänään eikä ollut vielä ehtinyt oikein virkistyä. — Ei, jotakin muuta se näkyi olevan…
"Hm! … hm!" — sai hän viimeinkin sanotuksi — "lukea perämiehen tutkintoa ja hakata puita … hm … hm, ei tahdo oikein sopia yhteen!"
"Eipä erittäin!" myönsi Rejer.
"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? … hm … hm!" — kysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.
Rejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.
"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen tutkinto?" — pitkittyi puhe.
Rejer oli vaiti.
"— Ja sitten … niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?"
Rejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti vohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.
"Eikö totta, ystäväni?"
Se ei ollut jänis eikä kaniini… Se oli — pyöreine päineen, soukeine kasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen — viisas koira ja vielä päälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! — Tytär oli hänen näköisensä, — se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan… No niin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen olennon kutu aavistivatkaan!
… "Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?"
"Eikö uskalla?" pääsi Rejer'in huulilta.
"Pidetään parempana hakata puita, olla herättäjänä ja tehdä yö päiväksi oudossa kaupungissa…"
"Joll'ette tarvitse minua, kanunamies Rördam! — niin hyvästi!" — ennättihe nyt Rejer nielaisten äkkiä viimeisen suupalan. Hän otti lakkinsa, nousi seisalleen ja oli jo tarttunut oven pyörään, kun kanunamies innokkaasti viittoi kädellään:
"Ei, ei, ei, harvinainen ystäväni! … harvinainen ystäväni! — niin ei ollut ajatukseni — ei ajatukseni! — Istu, istu, istu vaan puulle! Päinvastoin! — mitä tahdoinkaan sanoa, hm!… Se on hyvin hyvästi … siivosti; .. että nuori mies kuitenkin voipi ottaa perämiehen tutkintonsa! Voisihan tehdä jotakin kehnompaa kuin sen… Kas niin, istu nyt vaan puulle… Tee hyvin, nämä ovat hyviä rinkeliä…"
Rejer kiitti paljon
"Tarjoa sinä hänelle, Saara!"
Rejer oli yhä taipumaton … oli täysin ravittu!
"Oli jotakin, josta meidän piti puhua, harvinainen ystäväni!"
Ja nyt tuli Saara toinen kuppi höyryävää lämmintä kahvia kädessä. Kun hän sitten taas sysäsi rinkelilautasen hänen eteensä pöydälle, sanoi vanhus ystävällisesti:
— "Kas niin, ota nyt vaan … elä ujostele!"
Ujosteleko? — luulivatko ne sitä hänestä! — hän otti lautaselta … suuria, pulleita vehnärinkeliä…
"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!"
Rejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri ereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!
"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!" — muistutti haubitsari.
Rejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen sokerin suuhunsa; — hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi huolettomasti pannessaan kupin pöydälle:
"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!" — Hän nousi taas lähteäkseen.
"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! — me sovimme kyllä, luullakseni! Jos vaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä myöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä, niin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana… Nuorille miehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa."
Rejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen mukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.
"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää joulua!" — sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi puisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta hämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten jauhot! — Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä kyökissään.
"No niin, sama se!" … lupasi Rejer.
Ja niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan, kuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa, niin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.
Iltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä, ja hän oli niin huolehtiva, että lainasi hänelle parin kanunamieheltä jääneitä vanhoja lapasia, vaan muutoin ei hän sanonut sanaakaan, — ja samanhan se tekikin.
Hän ei ollenkaan ollut niitä naisia, jotka liekehtivät tunteittensa vallassa … vahva ja päättäväinen niin että kyllä olisi voinut heittää miehen tantereesen!… Hän tuli aina ulos rientäen joulukiireessään maitoinen purje esiliinana…
Hän katsoi aina puihin, eikä hakkaajaan, ikäänkuin olisi tahtonut laskea, kuinka paljon hän oli hakannutkaan… Vaan Rejer huomasi kyllä, että hän kummasteli häntä… Omituinen väre oli hänen suunsa ympärillä, melkein kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän todellakaan voinut ymmärtää, kuinka niin pitkä matruusi oli voinut joutua heidän vajaansa!
Iltasella, kun Rejer tuli kyökkiin jättämään lyhtyä, oli siinä paraiksi, jos hän huomasi hänet ja nyökäytti päätään alustaessaan ja kääriessään taikinansa … ja roteva hispanjatar oli hän niskansa suhteen, ojennaitessaan taikinakaukalosta ja pyytäessään hänen jättämään lyhtyä; — hän tiesi näyttävänsä kauniilta!
Hän oli jo sytyttänyt kynttelin ja asettunut lukemaan pienessä kylmässä hökkelissään, kun hän kuuli Wallanin tulevan raskaine vasuineen porraskäytävässä. Hän meni ulos avaamaan ovea ja näyttämään tulta hänelle.
"Kiitoksia! — Te olette oikein kohtelias ja hieno mies, sen uskallan sanoa kaikille ja jokaiselle … ja se on päivän totta! — Huu, sulkekaa porstuan ovi, Juhl!… Huude on niin paksu, ett'ei se tahdo sulaakaan … pakkanen ei koskaan ole niin purevaa muulloin kuin kuutamolla!"
Hän kantoi ämmän toisen vasun ja odotti kynttelin tynkä kädessä, kunnes hän ehti sytyttää tulen pesään… Hän haisi vähän viinalta, niinkuin tavallista oli hänen tullessaan kotiin iltasilla.
"Niin, niin," — laverteli hän riisuessaan enimpiä kääreitään — "ja sitten minä sanon koko teidän kasvatuksenne olevan paremman kuin tavallisen matruusin… Voisin kyllä kertoa, kuka tänään tuli vanhan Wahl-muorin luokse… Se ei ollut sen pienempi herra kuin itse luutnantti perämieskoulusta. Eipäs vaan, eikös ollut niin…"
Rejer höristi korviaan…
"'No, vanha Wallan! — saatteko hyvin kaupaksi leivoksianne joulunpyhinä?' sanoi hän.
"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,' — sanoin minä… 'Ainahan niitä vähin menee… Niin kyllä, meneepä niinkin!'
"'Olkaa varoillanne, Wallan!' — sanoi hän — Hän on aina niin leikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te saatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi siitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa — aivan niinkuin muinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän sanonut niin!… Sillä saatte uskoa" — hän katsoi veitikkamaisesti pienillä harmailla silmillään häneen — "hänellä oli vuosilaskut minulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein kakkuihin … vaan, — ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me vaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa vanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa… Yht'äkkiä pisti hän keppinsä lumeen… 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän — 'minkä kummallisen otuksen te olette tallettanut?' ja — antakaa anteeksi! hänhän on niin leikkisä — täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? — 'No niin, te saatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin on alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon lävitse!… Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen sanottuaan nauroi hän ja läksi."
Wallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli herättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta, jossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja mattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.
"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! — silloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa … ja pu'in kumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä silkkiin että harsoihin!… Ja kun he aamusilla tulivat kotiin kaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla … ja he tulivat kammariin … ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle, vaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä itki ja itki… Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki… Kyllä kai, kyllä kai!…
"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän oli salaa kihloissa… Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä nukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä… Sillä hän osasi punoa niin hienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului … neiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjäkstadissa!… Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin, kun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!… Hän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata… Kyllä kai, Anna itki myös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään … mutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana … kolmekymmentä kappaletta… Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät ummessa… 'Hyvästi Anna!' — sanoi hän — 'elä kerro kellekään, mitä tiedät.'
"— Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!… Kyllä kai, vanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään … ja hyviä päiviä minulla oli … muuta en voi sanoa!… Eikös vaan, olipa niinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja pistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole erilaisia … ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti, Jumala paratkoon!… Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto kaupungissa … eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja oli hyvissä varoissa… Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja pahemmaksi! … ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja tyhjennetty … niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren vasuun.
"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta… Vaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin minulle!… No ei, ei, — nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!"
Kuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa. Hänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen reunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero ja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän yksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin haukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.
… "Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen kanssa, rakas Juhl'ini!
"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia… Niin, aika se kuluu! — Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja äreänä yhdellä jalallaan … vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne olivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan lentänyt salin permannon yli niinkuin hän… Niin, niin, vaan kun hän ensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta … oli hän jungmanni silloin… Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa katsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla kantoi hän päänsä … eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi niskastaan… Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini — vaan niin jäykkä kuin Saara Rördam…
"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta … ainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista orjanruoskapensasta taloonsa! — sillä vaikka siinä nuorena olisikin kuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin lopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!"
Vaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä lämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn talvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan ja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta elämässä.
Rejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa mennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.
Oli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli tehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.
… Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!… sitä oli hän kyllä saanut nähdä hänkin…
No, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle tahtoi… Mitä se häntä liikutti? — Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa puita!
* * * * *
Ja Rejer nukkui joulunpyhinä! — hän olisi kernaasti maannut kuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa ystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean kaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi kylmässä huoneessaan.
Kanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta päivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö — lapsia kanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä — antoivat täysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut ihan vähällä tyytyväinen.
Heillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies itse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mutkista polskassa — sanoi hän — tai tarjota näkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi nuorison tuumat lihavadin suhteen… "Kun minä olin sinun ikäisesi, harvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi fregatti Lollandille; — vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta voisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin paistinuuniin!… Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä Englannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne paistoivat härkäpaistia sipulin kanssa…"
Iltapäivällä tuli jouluvieraita ja Saaran tuttuja, joille tarittiin simaa ja kakkuja tarjottimella. Ne olivat sieviä, kauniita tyttöjä, tuntui Rejer'istä; vaan ne vetäytyivät aina nurkkaan, jossa ne kuiskivat ja supisivat, niin ett'ei hän, joka oli kiinnitetty kanunamiehen sivulle, oikein voinut päästä heitä näkemään. Hän piti kuitenkin heitä silmällä. Tarjottiin vähän väliä uudestaan jokaiselle, kun joku uusi vieras tuli — haubitsari ei ollut kitsas — ja niin täytyi heidän joka kerta tulla uudestaan sinne, missä tarjotin oli.
"Hm … hm!" — rykäsi kanunamies äkkiä ja tuuppasi Rejer'iä, — hän vilkasi puheleviin nuoriin tyttöihin…
"Ole valmis nyt!… Nyt kysytään, miten vanha merimies suoriutuu…"
"Isä!" — tuli Saara pöydän tykö; hän vältti sitä puolta, millä Rejer oli — "ne kuuluvat toisena uudenvuoden päivänä panevan toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksessä!"
"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minusta nähden, — minulla on puujalka!"
Hän seisoi pöydän vieressä ja nojasi kädellään siihen eikä Rejer'in tarkka silmä voinut olla huomaamatta sen olevan kalvosimeen asti punasen joulupesusta. Se oli oikein pieni pyöreä, punanen työkäsi, — muutoin ei ollenkaan ruma.
… "Ne tulevat juuri ylipursimieheltä" — jatkoi tytär — "ja siellä oli sanottu, ett'eivät he pane nimeään sinne, ennenkuin tiedetään, panetko sinäkin nimesi listaan!"
"Minun aikoinani olivat miespuolet yksinään maksajia, naiset tulivat vapaasti!" — tokasi kanunamies.
"En tiedä, minkälaisia naiset lienevät olleet sinun aikoinasi, isä!"
Vanhus murisi.
"No, no, isä! — Tiedäthän, ett'en minä luvatta mene. Se maksaa sata markkaa."
"Jokaiselta! … jokaiselta!" — napisi kanunamies, … "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! — Neljä … neljä markkaa!… Jos laskisin kaikki yhteen, mitä nyt viidenkymmenen vuoden kuluessa olen maksanut näistä iloista!"
Sen mukaan kuin Rejer oli kuullut Wallanista, ei hän epäillyt silmäräpäystäkään, ett'ei kanunamiehen puhe ollut totta; vaan — suurin osa lienee luettava ajoille ennen tytärtä.
Saara oli varmaankin odottanut toisenlaista vastausta isältään; sillä hän seisoi nyt vähän hämmillään ja katsoi välistä pöytään välistä häneen samalla kuin pahoittumisen puna kohosi hänen poskilleen.
"Voipihan kuitenkin välistä tuntea halua kokea jotakin muutakin kuin kyökissä rähkimistä … eikähän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Jaa jaa, jaa jaa," — peräytyi kanunamies — "Minä en ymmärrä, miksi sinä ollenkaan tulet kysymään minulta, kun minun kuitenkin täytyy tanssia sinun pillisi mukaan."
"Me kaikki tahdomme niin kernaasti tanssia, ylikanunamies!" — hyökkäsivät nyt kaikki naiset hänen kimppuunsa, ja yksi heistä, laiha valkoverinen tuli, vähän punehtunein kasvoin, esille listoineen… "Jos kanunamies vaan kirjoittaa, niin saamme ylipursimiehen mukaan!"
Hän sai vihdoinkin siihen piirretyksi paksuilla kirjaimilla: "C. Rördam tyttärineen," ja riputti tupakanporoa päälle: — "Kas niin, harvinainen ystäväni, Juhl! nyt tulee tilaisuus merijätkälle pyörähdellä. Maksaa vaan kirjoittaa nimensä — niin, ja kaksi markkaa sitä paitse!" lisäsi hän kuivasti — "vaan siihen on nuorisolla aina varoja!"
Nuoret tytöt tirkistelivät uteliaasti Rejer'iä; he seisoivat pöydän ympärillä valmiina ottamaan listaa.
"Eihän meillä ole mitään semmoista kiirettä saada jokaista kirjoittamaan, isä! — Juhl'in pitää saada miettimisaikaa," — lausui Saara.
Rejer tulistui. Hän tunsi hyvästi, että siinä sai puuvajan jätkä.
Kaikkein silmät olivat kääntyneet häneen.
"Minulla on tapana hyvin vähän miettiä, neiti Rördam! — Jos lista tulee minulle, niin saatte lukea siinä: Rejer Jansen Juhl!" — sanoi hän pistävästi.
Saara säpsähti; hänen sanoissaan oli ollut kovasti itsetuntoa, jota samaa katsekin ilmasi, ja hän ryysti kovasti R:ää sanoessaan Rejer'in nimessä.
"Me tulemme toimeen Juhl'in nimellä yksinään" — tuumi hän hymyillen. Hän räpytti hiukan silmiään katsoessaan häneen ja otti listan; "jos kirjoitatte toisetkin nimenne, voitte joutua maksamaan kolmen edestä!"
Hispanjatar oli hän, siitä ei voitu erehtyä; vaan jos hän oli kopea, niin saattoi Rejer'kin olla sitä puolestaan! se ei ollut haitaksi, että neiti oli saanut kuulla hänen nimensä!
"Häntä ei siepata niin helposti minulta!" kuiskasi kanunamies, osottaen piipulla Saaraa, joka juuri vieraittensa kanssa meni ovesta. — "Sen sanon sinulle, ystäväni! — Kuinka! hm! Tässä tulee toinen ilma … sen tunnen puujalassani!" — keskeytti hän irvistäen — "olen antanut hänelle vähän tähystimiä ruhviin katsoakseen ympärilleen ja huomataksensa miehensä… Ei siinä kylliksi, että he tulla touhaavat laajat housut jalassa, hattu päässä ja pitkät silkkinauhat! Hän tuntee heidät, luulisin mä! — hempukainen joka satamassa!… Niin, olen täydellisesti hänelle selittänyt suhteet! Olen tottunut puhumaan suoraan, saat uskoa, sanomaan asiata oikealla nimellään! — koska hänellä on neljä sisarustaan hoidettavana, jos minusta aika jättää… Joko velaton kapteeni, Saara! — olen sanonut, tai perämies, semmoinen, jossa huomaat oikeata ydintä! — tai ei ollenkaan ketään! … pundsnichts! Jos tulee matruusi — vaikka hän olisikin kaunis kuin kulta! — niin tulee pitää jäykästi suuntansa katsomatta häneen… Ja meriupseereista pitää heti pyrkiä tuulenpäälle ja sitten kääntää keulansa ja laskea toiselle suunnalle! … ihan kokonaan toisille purjehdusvesille, Saara, sanon minä! se väki on kokonaan haaksirikko!"
"Näetkös, harvinainen ystäväni, — minä annan hänelle ainoastaan kaksi silmää päähän! ja sentähden … hi, hi, hi, ksi ksi, ksi…" hän tuuppasi Rejer'iä käsivarteen, — "pyrkivät niin monet vastatuulessa hänen peräänsä! Mu-utta … hi, hi, hi, ksi, ksi, ksi," — hän ryki ja sähähti ja hengästyi, "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella."
Rejer ajatteli kuitenkin istuessaan vaan sitä, miten suuri onni hänelle, ett'ei ollut menettänyt sinisiä hienoja merimiesvaatteitaan! Olihan se ollut hyvin lähellä, ett'ei mekko mennyt ennen jouluaattoa; hän oli antanut Wallanille jo jonkunlaisen viittauksen siihen suuntaan; mutta sitten tuli sopimus, että hän söisi kanunamiehen luona uudenvuoden aikana… Vaan joku välitys täytyi hänen ja Wallanin välillä alkaa, eihän kelvannut hänen olla ilman rahatta tanssiaisissa!… Ja oikeastaan oli hänellä omia rahoja otettavana perämies Lindiltä!… Se asia piti vielä tänä iltana saada selville; oli parasta takoa silloin, kuin Wallan oli hyvällä tuulella…
"Hyvää yötä, herra ylikanunamies!" — sanoi hän yht'äkkiä.
"Noo!" — äännähti tämä — "joko sinä nyt lähdet? Ui, miten jalkaani pakoittaa!… Hyvää yötä, hyvää yötä, harvinainen ystäväni!"
— — Kun Rejer toisena uudenvuoden päivänä harjasi hienoja sinisiä merimiesvaatteitansa ja asetteli jakausta päähänsä sekä sonnusti itseään, miten parhaiten taisi, tanssiaisiin pienen peilinsä edessä, murisi hän ja oli huonolla tuulella:
… Tuskin olen katsonutkaan kirjoihini koko joulunpyhinä ainoastaan tämän tyhmyyden tähden, johon olen antautunut! — Näyttääkseni keikarilta rouvasväen seassa!… Mitä minua liikuttaa heidän tanssihuvituksensa? — Enhän ole täällä huvitteleimassa tai näyttelemässä keikarin osaa heille! — en ollenkaan — päinvastoin!
Ja sitten ne sanovat sen maksavan vaan kaksi markkaa! Kun tulee lähtö, niin täytyy koko rikin olla valmiina paraadiin mastonhuipusta emäpuun päähän asti!… Rahoista se kaikki riippuu, jos minun täytyy joutua tuuliajolle kaikkine hynttyineni! — — —
Vaan kun hänen nyt kerran täytyi mennä sinne, niin tahtoi hän nauttia niin paljon hyötyä siitä, kuin hän suinkin voi, ja huvitellaita!
Tanssisali oli koristettu viheriäisillä kasvilla ja läkkisillä kynttelilampuilla pitkin seiniä sekä keskellä pari viiriä ja merisapelit ristissä niiden alla.
Siellä tanssittiin nyt torvisoiton mukaan!…
Rejer oli saanut puuvillasormikkaat käsiinsä ja rouvasihmisen kainaloonsa, jota hänen melkein täytyi nostaa joka kerta tanssiessaan hänen kanssaan; ei ollut juuri ollenkaan mahdollista siirtää häntä, niin raskas oli hän ja niin vähäpätöinen hänen hyppynsä…
Niin se käy sen, joka ei ole tunnettu! — Hänen täytyi harmikseen tunnustaa kulkevansa puulastissa olevan venheen kanssa, samalla kuin toiset leiasivat tanssissa täysin varustetuilla ja somasti köykäisillä kuunareilla tai prikillä sekä siellä ja täällä leveämmällä pyylevällä kaljaasilla, jotka arvattavasti kuuluivat naitujen joukkoon.
Täällä kävi kaikki hieman kankeasti. Koko joukko meriupseereja laivastosta tai semmoisia, joilla oli vakinainen paikka laivanveistämössä, oli saapuvilla, ja he olivat hyvin tarkkoja arvoeroituksesta keskenään; sen sai kuulla puheesta oikealta ja vasemmalta. Jokainen ehkä vei omaisiansa tanssiin ja hänellä ei ollut ketään. Vaan jos he luulivat hänen olevan siellä lakasemassa lattiaa jokaisella rouvasihmisellä, jonka he jättivät istumaan, niin pettyivät he!
Hänen silmänsä hakivat ympäri salia; hän tunsi että tässä oli kysymys hiukan pitää puoliansa… Angläsin tanssi hän tyynesti jonkun kaljaasin kanssa, joka oli löytänyt sataman penkillä hänen takanansa, ja joka kävi ruoteliin, kosk'ei Rejer tuntenut tanssia.
Vaan sitten seurasi hambopolkka, ja nyt tiesi hän tehtävänsä! Hän oli nähnyt pienen mustasilmäisen vilkkaan olennon, pikimustine palmikoineen ja valkeine sitsihameineen, joka ei voinut olla kovin korkealla arvopykälikössä. Kasvot olivat järeät — nenä hieman neekerikuosia —; vaan tanssia osasi hän, sen oli hän tullut huomaamaan. Hän seisoi rivissä ja keikkui oikein levottomuudesta sekä huojutti sarvenoitaan; kauemmas kuin matruusioppilaitten kanssa tanssimaan ei hän päässyt…
Rejer oli yht'äkkiä hänen vierellään ja otti hänet ensin hambopolkkaan ja sitten valssiin.
Hän tiesi, mitä hän teki! — Eikä viipynyt kauan, ennenkuin kauniskasvuinen, pitkä, vieras matruusi hienoissa sinisissä vaatteissaan ja tyynellä teräväjuonteisella muodollaan herätti huomiota. Hän tunsi sen itsekin, ja jonkunlainen hiljainen raivon humala — seuraus ponnistuksista ja luonnottoman niukasta elämästä, jota oli viettänyt — valtasi hänet. Hän olisi voinut tanssia kuinka kauan tahansa, jalat liikkuivat kuin ilman vaikutuksesta, vaksinahkasaappailla, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli paraiksi naukua, — hän tunsi itsensä linnun kaltaiseksi; eikä kirvesmiehen tytär väsynyt!… Siinä pujotettiin taitavasti kaikellaisten parien välitse, pitkäveteisten, nopsain, kömpelöiden ja kompastuvien, törmäämättä koskaan yhteen, — aina ripeämmin ja notkeammin kuin kukaan muu! — ja kun hän lopulta päästi naisensa istumaan, ei se tapahtunut haluttomuudesta jatkamaan — hän oli melkein kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt vauhtiin, — vaan sentähden että soitanto yht'äkkiä taukosi.
Mennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden herra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.
Kas niin! — nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän ei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut itseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä matamilla!
Hän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella hieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja tarkastaa!
Hän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen angläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä. Tanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman eräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää sitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa — hänessä oli vauhtia — ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka aina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei hänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! — hän oli kuin nuo lujat, notkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita… Juu, oikeus on oikeus! … se on komea vartalo … uljas tukka; keltainen ja tumma sekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; — vaan kylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä enemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua … hän on kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että hänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä peremmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään… On monenlaisia rouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja toisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!…
Saara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa vastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen osakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre, jonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin istuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla ilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja heidän liiterissään!
Hän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin, huojutellen huolimattomasti jalkaansa.
Hän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen kasvonsa niin hyvästi soveltuivat — niin että hän tunsi aavistusta kuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä mitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi — Rejer ei voinut olla itsekseen sitä myöntämättä — kävi hän… Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden kanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi niskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä silmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta, jota hän oli tehnyt hänelle.
"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi" — ajatteli Rejer — "ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa … ei, toista on se Välimerellä!…" Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa, lättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen palmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja säihkyviä silmiä.
Ilta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että naitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen yöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine talikynttelineen, jotka vipattivat vedossa…
Hän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän sitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella viimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara Rördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman parempikin!
Ja nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri päättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien nuorten tyttöjen kanssa.
Kun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa, väistyivät toiset viipymättä tieltä.
"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?" — tervehti hän ilakoiden.
"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla sitä kunniaa!" — vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla silmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin aikana.
… "Ja seuraava?"
"Kiitos, senkin olen luvannut!"
Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana; vaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset pystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan sentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös, jos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!
"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?" — kysyi hän ikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.
"Kuinka niin?"
"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!" — nauroi hän.
Hän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti ainoastaan hieman ivallisesti suutaan.
Totta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että Rejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin hyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan kauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat käyttävät.
"Te olette varmaankin länsimaasta?" — kysyi hän.
"Miksi niin?" — tiedusti Rejer vastaan.
"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!" — oli hänen lyhyt vastauksensa.
Rejer hymyili hangottelevasti.
… "En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?" Hänen katseensa suututti häntä vielä enemmän.
"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!" — sanoi hän keikauttaen niskaansa.
Rejer katsoi häneen.
"Sen vakuutan teille, neiti!" — lausui hän hilliten ääntään, jossa piili ankara vihanpuuska — "että jos vaan voitte hankkia minulle nuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun… Se on yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei ole killinkiäkään taskussa!… Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni! — eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' — ja siitä huolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen kautta!" — Hän nyökäytti päätään ja läksi.
Kumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat oikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä lähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in astuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.
"Haukottelija" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä rouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi heidänkin mielestään… Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä voidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena, vaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota niissä muutamissa, jotka siitä tiesivät… Nyt näkivät kaikki niinkuin yksi mies, että hänessä oli miestä!
"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! — erinomaista tupakkaa… Birdseytä, Liverpoolissa ostettua!"… "Sikari, Juhl!" hänelle osoitettiin kahdelta puolelta. "Nyt käymme istumaan, pojat! — ja sitten kokoamme yhteen punssimaljaksi! — Mitä Juhl? — Sanoppas sinä siellä ruhvissa! — malja — vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa kaulaasi sillä!… Väkevää, kuuletko! — oikea säännöllinen kolmen markan malja, — niin että veneellä voi siinä kulkea!"
Ne olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä seuraansa.
Kumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa kulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin että hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä hyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko hyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin jokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! — ja he olivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja ammattilaisten poikia.
Tanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in ympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa veti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella, vaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti kehittyneemmällä ymmärryksellään innokkaasti tyydytti tiedonhaluaan ja täytti tuntuvan aukon kokemuksessaan. Hän oli kasvunaikanansa elänyt yhdessä vaan iäkkäiden ihmisten kanssa, eikä koskaan tiennyt mitä nuoruus oli ja nyt urkki ja tiedusteli hän kaikessa hiljaisuudessa sitä, kuinka hänen ikäisensä nuoret miehet käytiksevät!… He joivat kauheasti, se oli varma! kävivät yhä iloisemmiksi ja iloisemmiksi…
Ja näytti siltä, — niin kurillista kuin se onkin — kuin heillä kaikilla olisi vaan ollut yksi kassa! Se, jolla oli, maksoi sen edestä, jolla ei ollut; oikeasta järjellisestä tilistä eli takaisinmaksusta ei ollut puhettakaan!… Jolta loppui raha, hän löi vaan iloisena taskuaan ja ilmoitti sen…
Rejer voi nyt myös jotenkin lyödä taskuaan, vaan hänellä ei ollut halua ilmoittaa sitä!…
Kolmas malja oli jo menossa ja ystävyys kävi yhä lämpöisemmäksi. Vähintäänkin viisi vakuutti, että he heti nähtyään hänet merimieskoulussa olivat huomanneet tai arvanneet, mitä miehiä hän oli, olkoon että hän oli näyttänyt niin hävyttömän ylpeältä! Yksi tahtoi ruveta hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kun hän saisi aluksen ja tulisi kapteeniksi… Yksi kutsui häntä koko ajan "Nilo Jueliksi"… Yksi siirsihe hänen viereensä ja lausui salaa:
"Kuules, Juhl! — mitä hyötyä tuosta puunhakkaamisesta haubitsarin tykönä on? — Tiedäthän, että me aina voimme lainata sinulle rahaa!… Sano vaan minulle — sillä vaikk'ei minulla itselläni olekaan rahaa, niin tiedän minä kummallekin kolme miestä, jotka voivat höllittää… Semmoinen merimies seisoa puita hakkaamassa!"
Nyt tuli joku ovelle ilmoittamaan, että huomeniltana olisi merimiestanssiaiset Laurvigissä:
"Menetkö sinä, Juhl, niin tulen minäkin?"
"Ja minä!"
"Minä myös!"
Rejer aprikoi — hänen leukansa oli taskussa.
"Useita naisia on jo kutsuttu" — jatkoi kertoja, "sinne … ja ylipursimiehen kaksi tytärtä… Niin, ja Saara Rördam myös."
"Tietysti, he poimivat parhaat meikäläisistä!…"
"Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"
Rejer'in nenä kohosi taas korkealle, ikäänkuin hän olisi saanut kaikki selville; — hän ei pitänyt lukua kertoa jo olleensa siellä koettelemassa onneaan.
… "Hän lähettää yhden toisensa perästä laskuportaita alas, saat uskoa; vaan tanssia hän osaa!"
"Ja sitten on hän niin sukkela puhutella!" — lisäsi toinen — "Minä näin hänen äsken seisovan ja katsovan sinuun, Juhl."
"Koska?" — hän käänsihe äkkiä.
"Kun sinä tanssit! — tuon pienen mustan kirvesmiehentyttären kanssa…"
"Hän on erittäin kauniskasvuinen… Ja sitten on hänellä niin kauniit hampaat, että voi tulla hulluksi niitä lukiessaan, kun hän nauraa… Hän on aalto…"
… "Sininen aalto!" säesti toinen hartaasti.
… "Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät? … harmaat vai siniset?" — Rejer ei kuolemakseenkaan voinut muistaa sitä, vaikka hän näki sekä ne että hänen kasvonsa edessään… Hänen täytyi saliin, saadakseen asiasta selkoa.
Tuli valssia ja tuli polkkaa, ja kumpaakin tanssiessa kiisi hän ihan hänen ohitsensa. Vaan ovatko silmät harmaat vai siniset, ei hän kuitenkaan saanut selville, kun hän palasi kumppalien luokse, vaikka Saara olikin pari kertaa katsonut suoraan häneen.
Hiukan sumuisilta ja häilyviltähän esineet näyttivätkin hänen ympärillään; vaan siitä huolimatta oli hän kuitenkin sangen tyyni, jott'ei kukaan huomaisi sitä hänestä!
Harmaatko vai siniset … sinisetkö vai harmaat? — ajatteli hän. — Jospa olisi niin, että hakkaisin puita siellä huomenaamuna, niin katsoisin heti sen seikan!…
… "Nyt olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" — lausuttiin hänelle tulijaisiksi useammilla huulilla perätysten, — "äänestäneet sinunkin puolestasi… Laurvigiin menemme huomenna joka mies!… Rahaa meillä on… Ei kukaan tarvitse maksaa takaisin, ennenkuin ensi hyyrystä, Juhl!"
"Olkoon menneeksi!" — Hän ajatteli vielä, harmaatko vai siniset … sinisetkö vai harmaat.
Aamupuolella astuivat he sitten käsikädessä laulaen kuunvalossa Wallan'ille. Hän heräsi tavattomasta melusta, hälinästä ja monen äänen huudosta portin ulkopuolella.