I.

Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia. Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaan täällä, olisi pahan vaan täällä"… Hän katsoi kattoon ja veti syvään henkeä. "… Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa — mokomaa päätöntä lörpötystä!" — "Niin, niin, Baarvig, — täytyyhän meidän tyytyä siihen, että lapsemmekin — aikansa haparoivat, ennenkuin tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, — pyrkiä siksi, mikä sitä viehättää", — arveli rouva, joka seisoi syrjässä kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. — "Tyytyä — tyytyä —. Ee-ei."

Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi verkalleen: "Ee-ei, Bente — minä en — tyydy siihen."

Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan, järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi hänen painonsa alla.

"Ee-ei — Bente! — tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse kauemmaksi, ei —. Ee-ei, — ei kauemmaksi."… Hän pani sormet ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. — "Ensiksi teoloogi… Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä kun ei enää ollut uskoa — tuota kokonaista ja puhdasta uskoa — jota yliopistossa opetetaan"… "Niin, Baarvig, mutta meidän tulee antaa vakuutukselle arvoa." — "Ei totisesti sitä oltu niin tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi. Eikös se niin ollut? — tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina… Hänessä muka 'paloi tutkimishalu' — hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin napamatkustaja — niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. — Luuletko niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen tehdä työtä."

— "Tietysti, — siis ensiksi profeetta, — profeetta Endre! — ja sitten löytäjä Endre!… Hih, hih, hah, hah"… tohtori pudisti päätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten… laulaja Endre! — Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"

Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.

"Tässä se seisoo, kuuletko, — tässä se seisoo!" hän huusi. "Hän tahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman säveltensä voimalla" — lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri ja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten neuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!" "Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein toivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, — ethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?" — lausui tämä omituisen lämpöisellä hehkulla. — "Joo-o, — niin että talo jäisi leivättömäksi… eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat tyhjät seinät" — alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä vahingonilolla. "Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka kuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, — jotta vatsa kiljuisi nälästä kuin postitorvi, — laulaa koko skaalan korkeaan F:ään saakka… päivällistä vaan ei kuuluisi, — ei alkuakaan. Vielä mitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi niinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja illallista — —."

"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita, että hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain aineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan aina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole käsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, — vaan aina minulle on tullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa…"

"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! — aina kannattanut heitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa."

"Tämä on uutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia kuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin, alistua ja alistua." — "Niin kai, heidän pitää haistella ja haistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä niin kauniisti sanot… Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on 'sisempi olemus, joka on pelastettava', — heidän täytyy ensinnäkin tulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää. Heille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän selville saaminen." — "Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig, mutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet kaikkea."

"— Ohho, — soo-o?… Jaha, hän tietysti uhraa itsensä nyt — taiteelle — laulun taiteelle! — eikös se niin ole sillä uudenaikaisella siansaksalla?" — "Rakas Baarvig, etkö voi koettaa ajatella asiaa vähän rauhallisemmin" "Sinä ostat — sen vannon, Bente", hän huusi, — "sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi palelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi… Ääh — kuinka minä vihaan noita resonemankeja!"

Hän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta aivokoppaansa.

Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.

"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! — Sen minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi, niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", — lohdutti rouva Bente, kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. — "Kaksikymmentäneljä — kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää itsestäänluulevaisuutta! — Professoreista ei tietysti kukaan ole sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja —. Ja savusta ja häästä, koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken kukka: — Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"

Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt tuijottaminen vaimoon.

"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän itse kirjoittaa." — "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella, miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me nyt olemme huolissamme, ystäväni!"… "Ja sitten hän ei voi kestää sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin ammatteihin, — että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon mielijohteita. — Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." — "Kyllä, hyvä ystävä, — anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä olet sen tarpeessa, minä näen sen, — ja minusta sinua on niin sääli."

Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin hänessä olisi jotain kytenyt.

"… Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos hänestä tulisi moinen virkamies — tuntisi itsensä kuolleeksi kaluksi, koneen nappulaksi!… Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!… Mutta ennenkuin hän minulta saa äyriäkään" — Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön pöydälle. — "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä, Baarvig, — että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme… ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" — hän kumartui kovassa mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. — "Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?… Voi Baarvig, — entä jos me olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka ovat niille vieraat? — Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene tätä itselleni selvittämään… Hän nyt kerran on semmoinen, että hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy… Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, — jotta hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", — puhkesi rouvasta semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä — —. Ei, — ei äyriäkään"…

Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.

"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin, kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti pianoharjoituksensa.

"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään. "Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta lau-la-jaksi", — hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti. — "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"… "Niin mutta isä!" intti Minka, — "jos Endre tosiaan tuntee, että se on hänen kutsumuksensa!" — "Kutsumuksensa? — Kutsumuksensa? Koko talo on fraaseja täynnä."

Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"… — "Hoh, nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen, — niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee taiteilijoita… Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä skandaalilla." — "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan käyttää", — uskalsi Minka kiihkoissaan.

Tohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:

"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali… skandaali… mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu, Minka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee… skandaali! Hullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun lasken… Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja puoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, — mitä sanonkaan" — hän keskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, — "jokaiseen suureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään, elämäntehtävä… No niin, — hän saa joka tapauksessa kuulla selvät sanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani, hra Endre; — mutta, — ei äyriäkään!"

Konttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.

Se ei ollut hyvä päivä.

Kun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen järjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja sateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna hän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä tupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja eleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin kertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi pureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.

"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää… niin ei ole muuta neuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan" — huudahti hän; "saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun haltijaksi."

Kuului vaan konttorituolin narahdus.

… "Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi." — "Tietysti, tietysti — kun sitä esiintyy tukkukauppiaana"… "Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät ihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että sahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, — juuri silloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö yritys kilpailusta"…

Ei tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi keskeyttää äänettömyyden. "Saakelin Johansen, kun keksi sen, että rupesi juuri minun tuumaani matkimaan, — jos yksi rupeaa lankarullia tekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä — —. Olisin silloin ostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen kyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää."

Yhä kesti kiusallista äänettömyyttä.

"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen lankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan kovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän nimikirjoitustasi. — — Mutta", hän astui edestakaisin hieman mahtipontisesti, — "en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle sahaankin rahoja… vaikka — onhan sinulla niistä vakuudet —. Mutta… Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen — muutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä tietysti aina" — —. "Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen johdosta muistit isääsi", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti. Lampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa, ohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän nenän päällä kultarillit. — "Ei ei, isä, — koetan ehkä tulla omin voimin aikaan." — "Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, — minun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa." — "No voi helkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota." — "Sinä sait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on, tuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun. Siitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita… Vaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia pääomia kauppoihisi." — "Mutta rakas, rakas isä", — Kjel taputti tohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, — "senhän vuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, — jos sinä ehkä sattumalta, — kolmeksi kuukaudeksi vaan… Mutta jos minä olisin osannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin — —. No emme enää puhu koko asiasta… Jääköön sanomatta, rakas isä. Arvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta. Helkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. — Unhota se nyt kerrassaan, kuuletko."

Kjel alkoi tehdä lähtöä.

"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?"

Kjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.

"Sinä et ole ajanmukainen, isä." — "Soo?" — huudahti tohtori kuohahtaen. "Rupeatko nyt sinäkin!" — "Lääkärinä kyllä, lääkärinä sinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi, et vähääkään! — Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan reklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen seisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken kiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha seisomaan —. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin saha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi afääriälyä!… Ei, isä, — reklaamista sitä kyllä sen pahempi on kiinni pidettävä — se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää. Toisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, — tässä se sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä tarvitsee väitellä"… "Hm, et näemmä aio lähteä tupaan" "En, olen kutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia". — "Kasöörinkö luo?" — "Niin, — ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan sattuu olemaan," — huomautti Kjel kuin sivumennen.

Tohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.

"Kuules Kjel, — jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa äidin säästöpankkikirjasta… minä vaan sanon, että jos minä sen tekisin. — Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän pöytään", — tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, "kolmen, ei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, — siis maaliskuussa… Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit sen luvata, poikani, — aivan varmasti?" — "Enkä, saattaahan siksi tulva viedä koko sahan, tuli polttaa — taikka tulla maailman loppu und so weiter," — vastasi Kjel harmissaan. — "No jaa, saat minulta valtakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta enempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi kuinka luonnolliselta" — —.

Tohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes takaisin pulpetin edessä.

"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, — tuntuu oikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla, ja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin… He, he, hi, hi, isä", — melusi hän helpotuksessaan — —. "Johansenin saivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia, ja kaikissa kuiva laho — jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, — hi, hi, hi, — lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita kuin kuolema, — valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle syöttävät. Ja — ja siihen todella perustuu osa toivostani, — ja laskuistani… Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä."

Tohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet housuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.

… "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa tässä täytyisi taistella, kyllä sitten — — hi, hi, hi, tahtoisinpa tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota samaa kelometsää… Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä… Ja", hän nyökkäsi ovesta, — "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään… Hyvää yötä, isä, äläkä murehdi rahojasi!"

* * * * *

Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.

Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit, sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa — hän oli kyttyräselkäinen — nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä… Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille äkkiä mieleen, — sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; — mutta tänä iltana… Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei häneltä mitään puuttuisi… "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka —. Tuo isälle puhdas lautanen, Massi kulta" —.

… Nyt oli jotain ilmassa… nyt oli jotain ilmassa!… Tohtori osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.

Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa… Oliko se joku potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, — samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa… Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. — Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain — — joka — on — häneen koskenut?… Schulteiss kääriytyi vielä syvemmälle itseensä… Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka ei tahtonut… Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut… Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa… Kosimakirje… leimahti Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.

Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli kirjeitä pääkaupunkiin… Hän heitti Minkaan sivusta nopeita, tuskallisia katseita — — hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää, ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät aivan lähelle… Se oli kosimakirje!… Hän vapisi ankarassa mielenliikutuksessaan… Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle… Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. — Täytyihän, täytyihän saada rouva Baarvig se käsittämään… Puhuisiko hän?… Uskoisiko kyynelsilmin tohtorille — ja rouvalle, — kuinka suunnattoman lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön omasta syvästä, ihanasta olennostaan — — rukoilisiko heitä, etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään… Hän eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli pöydästä lähtenyt, — mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.

— Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt, kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen turkkinsa ja matkavaatteensa.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, — "ei äyriäkään, — sen huomenna kirjoitan hänelle."

Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään mielenliikutuksestaan: "Se ei ole minun mielipiteeni, Baarvig. Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, — en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni. Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä… Minä sanon sen — minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni… Minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita —" — "Onko tuo laitaa — pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin vakava asia edessämme… Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo leikata poikki kaikkea — kaikkea meidän ja pojan väliltä." — "Juuri sitä, — niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente… Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, — todellisuudesta tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. — Ja se on leikattava pois, — hänen täytyy saada tuntea pakko!" — "Nyt malta mielesi, Baarvig", — kuului hiljainen, kolkko vastaus… "Minä olen hänen äitinsä — ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin kuin pojan, — leikkaat pois minutkin." — "Sinähän olet aivan suunniltasi, Bente!" — "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig, että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä ei hylätä… Matkustan suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla pankissa rahoja!" —

"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki… malta nyt vähän mieltäsi… ja" — hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, — — kääntää pistoolin vasten rintaani… No no no no no, Bente —. Tule tänne, niin keskustelemme… Sinähän olet aivan kiihkossa, kuuma ja punainen"… Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin. "Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, — näenhän nyt, että hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. — — Ja sillä tavalla, sillä tavalla kiristetään minulta rahoja", — lausui hän itsekseen katkerasti… "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan, kulje" — "Minä en kulje kenenkään asioita, — minä vaan teen, mitä minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain valtaa — käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa." — "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" — Tohtori istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. — "Herran nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi… "Minä sen pahempi melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun varojasi kohtaan… Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa… Mutta minä vakuutan — kunniani kautta — on täydet takeet siitä, että rahat saadaan maaliskuussa takaisin — silloin ne saat tästä pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet… Minä vaan en tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa — tahdon yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme — laulajalle." — "Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan, Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja… Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." — "Sinä annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", — jatkoi tohtori häntä kuulematta, — "olet aivan — aivan sokea hänen suhteensa." Hän nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.

Kuuma puna lensi rouvan kasvoille… "Olenko minä koskaan sanallakaan pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän hillityllä kiivaudella.

"Ohhoo, — Kjel näetkös — sitäkö sinä nyt… Se on aivan toinen asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta — hän on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen sokeuden orja." — "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt hänen omin käsin koskevan lapioonkaan — en edes puutarhalapioon." — "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." — "Muistatko ne suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, — paljasta rikkautta ja ylellisyyttä!… Ja nyt olemme nähneet, miten hänen olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." — "No jaa, — se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta — kaikki nuo kalkyylit!… Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat omaan varaan pääsemistä. — Ei, hän kyllä on ilmapumpun vastakohta, hän tahtoo pumpata rahoja itselleen… Ja nyt minä arvelen, että oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes johonkin määrin selviämään humalastaan." — "Ainoa mitä meidän tulee tehdä, Baarvig", — hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, — "on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän, mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään kierteleväksi renkuttelijaksi." — "En parhaimmallakaan tahdolla voi siitä ajatuksesta päästä… Mutta" — hän kuuli kulkuset ja hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, — "Herran nimessä, onhan sinulla rahat, — onhan sinulla varoja käyttää hänen kukoistuksekseen"…

Rouva seurasi häntä matkavaatteille.

"Niin, Baarvig, — ota asia miltä kannalta tahdot, — nuo kaksituhatta kruunua täytyy minun saada, — minä tahdon käyttää ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena. — "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"…

Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa turkkeja hänen päälleen.

"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig, — enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät… Ei, anna kun köytän vyön paremmin ympärillesi… Sinähän se pidät huolen meistä kaikista… Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella horjumisellaan ja pettymyksillään… En sano siihen mitään, että tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka… Mutta" — tuo pieni hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle — "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin minullakin… Ja kun meidän täytyy, niin" — "Kun minun täytyy, niin" — jyrisi tohtori vastaan.

Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.

"Kyllä ymmärrän", — huudahti tohtori katkerasti ja astui matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä sinne, minne kana potkaisee… Ja vasten vakuutustani…"

"Mutta, Bente", — hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja saa tuon auliin kehotuksen —. Minä pelkään, että minä muutoin ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", — kuului alhaalta katuportailta pimeästä.