XIV.
Elvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä tänäkin kesänä oltiin ja elettiin.
Ei tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja edellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei nähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut hiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona… Konttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput ja makasivat hänen kauniit koneensa, — haavurilaatikko tavallisella paikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu siksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä hoidettiin alaalta väentuvasta.
Bente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa. Vähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut loput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt sitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja tuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet vielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa huonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja tavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin ullakko-säilytyshuone. — — "Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa, — jotain, jonka vuoksi elää," oli Baarvig sanonut… Se oli tuo salainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken kohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä keltaisen salin ikkunan luona —
Minka… Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä äidilleen — häälyvänä toivona… Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka vuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet… jota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, — jota hän ei kestäisi kadottaa!…
Rouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä tuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä ympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen hän oli ollut… Tuo uneksiva itseensä vaipuminen… Ikäänkuin todellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen — tuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto… Häneen oli kuin jotain tarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä edellytyksiä ja käsitteitä — —.
Ja puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki revitty… Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa ja lepäämässä… saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä tasapainoon. Syksyyn… niin syksyyn saakka… kunnes Elvsaetissa kaikki oli irtirevitty.
Silloin oli yritettävä käydä kiinni; — Minka antaisi soittotunteja ja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta… Ja Berthea, surullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun…
* * * * *
— Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, — ei sietänyt nähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä kohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti ensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli ilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että Schulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että hän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi jossain pensaassa.
Ja Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen metsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä. Hän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta… Hän saattoi seista ajatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa — odottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi, — hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan kulumista… Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun suurista ajatuksistaan, — tunsi hengen ylevää yhteyttä… kuiskasi, rakasti, jumaloi näyissä… Onnellisina, yksinäisinä hetkinä kotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi itsekseen sovituista henkikohtauksista… Minkasta, joka ei koskaan antautunut…
Berthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot pöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, — ei kerrassaan mikään — tuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon asemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena oli: — Iowa City, Iowa U. S. North America — Mr Ole Berg.
Hän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki neljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä… Hänen uskollinen aina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli vastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: — Sylini avoinna, tule, tule! —
Ja nyt hänen täytyi saada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä — hänen täytyi — täytyi — —
* * * * *
Lähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan vyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat olleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin yksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän omistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja — kysymys ei koskenut vähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan. Huhuja kulki vastakkain ja ristiin… Vakuutettiin, että Thekla rouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaa oman omaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja koristuksensa, — alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä vasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelin oma tekemä väliaikainen pesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän omaisuutta kuin velkoja — —
Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt alkoi kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa —. Aikoja sitten taisteltu ja selvitetty…
Kärsitty kaikki, mitä saattoi tapahtua… ja vielä paljon enemmänkin… Niin kauan kun on toivon kipinääkään, — muista se Bente, oli Baarvig sanonut… Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä hänellä vielä oli —
Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä
Minkan olennon perille.
Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, — mutta samalla tuntui kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään, jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin kärsivä peitetty ilme… Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen ja arasteli kovin keskusteluita — oli saanut monta kirjettä ja kirjoittanut — Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen mystisismiin… Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden, — sen täytyi loppua itsemurhaan! — Bente näki epätoivoisena Minkan edessään tahdottomana meediona, — kokeilijan uhrina — hänen käskyjensä säiliönä — elävänä ruumiina.
* * * * *
— Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen… Hän kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä, jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.
Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään… "Konkurssi, äiti — käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä — säästöpankista" — sanoi hän katkonaisesti — — "ja — ja — illalla minut — vangitaan — minä tiedän sen"…
Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot, silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään — "Käy hullusti, — äiti", — mörisi hän käheästi, — "läksin pakoon kotoa" — —
Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia — omaasi, Kjel, — sinä tarvitset sen kyllä"…
Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.
"Sinun täytyy koettaa miehistyä — —. Etkö — etkö maistakaan —. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies — vaikka minkä kohtalon — ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle — ei saa aivan kokoon lyyhistyä — — muuta kuin kuollessa", — lisäsi hän teatraalisesti.
"Vankeus — ehdoton vankeus"… änkytti Kjel käheästi. — "Tässä, juo vettä, Kjel", — sanoi rouva Baarvig — "rupea — istu tuolle tuolille".
Kjel nieli pari kulausta vettä. "Iltapäivällä, äiti il— —" hänen kätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. — "Älä nyt masennu noin kokonaan, Kjel", — Bente rouva silitteli puoleksi tietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan. — "Älä nyt vallan masennu… Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja synnyttänyt, Kjel, — ei hylkää sinua."
Kjel ikäänkuin ylönantoi… "Van — — vankeus" — Hän istui tylsänä, pää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. — Endre alkoi kulkea edes takaisin käsivarret ristissä: "On hetkiä, ratkaisevia hetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, — koettaa päästä situatsioonin herraksi… Kun tavalliset porvarilliset käsitykset eivät enää pidä pystyssä — kun on ikäänkuin joutunut yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, — niin sihdataan asioita toiselta kannalta — valitaan tavattomia teitä" —. Hän kääntyi: — "Ymmärrätkö minua, Kjel —. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta — hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle — — itsesi tähden ja perheen tähden"…
Kjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut ajattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi seinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: "— Asian näin ollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen — kerrassaan iskeä kirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa… vallan joutua epätoivoon… keksiä mitä tahansa"… Hän tuijotti hetkisen Kjeliin — "Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua iltapäivällä oikeussaliin, — minä aion uhmata opinjoonia" —
Minka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui, peitti silmänsä käsillään — tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä, murtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän ikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi vaikeroimaan: "Nyt minä voin sanoa omankin asian… Sinun se täytyy tietää äiti, —. Minä, — minä en ole hennonnut surettaa sinua sillä ennen — mutta nyt… Niin, minä olen vastannut myöntävästi Varbergille!… Minä en voi tehdä toisin, — enkä tahdokaan", — intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. — "Minä itse tahdon, äiti… seurata häntä, — olen sitoutunut häneen… Hän rupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa — minä tulen meedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille"…
Rouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.
"Sinä katsot minuun, äiti… Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu asia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka… Minulla on lahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni… Minun täytyy seurata kutsumustani"…
Bente rouvan kasvot jähmettyivät… niihin tuli kauhistuksen kalpeus — mielipuolisuuden varjo… Ilmassa ikäänkuin kaikui voi — voi… pitkiä ääniä — yliluonnollista vaikeroimista… Hän näki… näki…
… Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton nivelnukke —. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen… Ja tuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli dynamiitista… Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat pistivät esiin molemmilta puolilta…
Yht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta, etteivät Arnt ja Massi — Baarvigin nimi — enää jaksaneet ylläpitää…
— Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen lapseensa… Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi, kalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. — Hän haki levollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit olivat, — tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta kiljahtaen — —
* * * * *
Kello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa kova räjähdys tohtorin talosta Elvsaetistä. Onnettomuus lienee tapahtunut siten, että jossakin säilössä ollut dynamiitti vahingossa oli syttynyt. Toinen puoli taloa oli raunioina, ja lankkujen ja tukkien välissä makasi neljä ruhjottua ruumista — rouva Bente Baarvig ja hänen kolme täysikasvuista lastaan.