IV.
Vuosi oli taas yksi vierinyt — joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä helmikuuta.
Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien. Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen, kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.
Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori; niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.
Kuuluipa varmaan kulkusia!…
Jörgen kohotti keltaista, karkeatukkaista päätään kirjasta ylös. Hän kuuli sen jo toistamiseen kaukaa joltakin ahteelta.
"Minä kuulin kulkusia tieltä", mutisi hän … "hyvin kaukaa."
"Loruja, — lue läksyjäsi vaan, poika!"
Mutta vaikka kapteeni näytti olevan tutkimisiinsa lujasti kiintynyt, tarkkailivat hänen korvansa kuitenkin jokaista ääntä…
"Kauppiaan aisakello se on, luulen minä, se kuuluu niin komealta", virkkoi Jörgen jälleen.
"Jos vielä kerran minua häiritset, niin saat kuulla kulkusten helisevän ympäri korviasi!"
Maakauppias Öjseth oli niitä vieraita, joita kapteeni kaikkein epäkernaammin olisi nähnyt taloon saapuvan! Tämä kirjoitti, kirjoitteli uudestaan ja uudestaan muistuttamaan kolmestakymmenestä taalaristaan, joiden hän luuli muka saamattomissa olevan… "Hm, hm", mutisi kapteeni punaisena kasvoista ja luki eteenpäin lujasti päättäen, ettei tahtonut nähdä tuota miestä ainakaan ennenkuin seisoisivat huoneessa suutatusten.
Aisakello vaikeni todellakin pihalla.
"Hm, hm!"…
Jörgen kavahti pystyyn.
"Siirry sinä, poika, vaan paikaltasi, niin hakkaan sääresi ja kätesi palasiksi!" raivosi kapteeni punasena kuin kupari. "Istu, — istu hiljaa ja lue!"
Hän itse istui myöskin hiljaa. Tuo kauppiasraato saa kyllä itse panna kiini hevostansa tankoon porraspäässä ja auttaa itseänsä miten parhaiten taisi.
"Ulkona puhutaan … Iso-Ola"…
"Suusi kiini!" sanoi kapteeni synkällä, syvällä bassoäänellä ja iski poikaan senlaisen silmäyksen, joka olisi voinut naulata lattiaan kiini.
"Mutta, isä, sehän on" — Samassa retustettiin häntä tukasta ja hän sai aikamoisen korvapuustin, niin että hän lensi keskelle lattiaa.
… "tohtori!" ulisi Jörgen.
Samassa hetkessä nähtiinki että Jörgen oli todellinen marttiira, sillä tohtorin lyhyt, neliskulmainen olento ilmestyi oveen.
Turkit olivat napista auki ja hänen pitkä vyönsä laahasi maata. Hän piti kelloa kädessään:
"Paljoko kello on?"
"Sinä, sen kadotukseen tuomittu helvetin sikiö, sinähän siinä tuletkin,
Rist!"…
"Paljoko kello on, kysyn minä, katso!"…
"Ja tämän tähden olen täällä Jörgeniä kurittanut… No, no poika!
Pääset läksyistäsi ja saat pyytää siirappia puurolle tänä iltana.
Juokse pian äidin luo ja sano, että Rist on täällä!"
Kapteeni aukasi kyökin-oven: "hoi Marit! … Siri! — — tulkoon piika sisälle vetämään päällyssaappaita tohtorin jaloista! Koko seurakunnan taudit istuvat kai vaatteissasi".
"Paljoko kello on, kysyn minä, — etkö voi katsoa!"
"Viisi minutia yli puoli seitsemän."
"Kolme penikulmaa ajettu kahdessa ja neljännestunnissa Jölstadista
Liinukalla tänne asti, — sepä on jotakin!"
Tohtori oli saanut turkit yltään. Tuo lyhyt, vantera mies leveine kasvoineen ja punaisine partoineen seisoi melkein uponneena suuriin, pitkävartisiin matkasaappaisinsa:
"Ei, ei!" tiukkasi hän palvelustytölle, joka aikoi vetää niitä hänen jaloistaan… Kuulepas, Jäger, tuletko kanssani pihalle koettamaan Liinukan toista takajalkaa. Se alkoi vähä nilkuttaa, niin näytti minusta tuolla eräässä ahteessa ja ontua."
"On kaiketi hiemasen nyrjähtynyt!" Kapteeni sieppasi kiihkeänä lakkinsa pianon päältä ja seurasi vierasta.
He seisoivat reen vieressä vähissä vaatteissa jäisessä pakkasessa ja tarkastelivat Liinukan reisiä ja nostelivat sen vasenta takajalkaa. He seurasivat sitä talliin vielä tarkempaa tutkimusta tehdäkseen.
Kun palasivat sieltä, olivat he kiivaassa väittelyssä.
"Sen minä sanon, että yhtä suurella syyllä voit sanoa sillä olevan räkätautia takajaloissa… Jos et paremmin ymmärrä ihmisten parantamista kuin hevosten, niin en anna neljää äyriä koko tohtorin tutkinnostasi."
… "Se sinun Ruskeasi, Jäger! Kummallistapa ruokaa se syö. Eihän se toki mahtane pelkkiä seimenlastuja syödä?" ilkkui tohtori veitikkamaisella ivalla.
"Mitä? — näitkö sinä sitä, sen … lurjus!"
"Kuulinhan sitä, kuulin, — panihan se kuin saha siellä pilttoossansa.
Mokoma junnari on sinua veijannut oikein hyvänpäiväisesti!"
"Eikä niinkään, ei niinkään! Vuoden kuluttua se jo on yhtä komea kuin muutkin Jägerin hevoset… Mutta sen sanon, että hyvän kaupan teit, kun ostit Liinukan viidelläseitsemättä."
"Kuudellakymmenellä ja harjakannu päälliseksi … mutta minä en sitä möisi, vaikka tuossa paikassa siitä antaisit sata!"…
Edustuvassa odotti rouva.
Aslak oli telannut jalkansa viime torstaina hirsimetsässä, — rouva oli sitonut haavan; — ja itsellinen Andres makasi keuhkokuumessa; lukkari oli käynyt iskemässä suonta; lapsia oli tupa täynnä … mikä tulisi neuvoksi jos isä kuolisi!
"Vetäkää muutamia kuppisarvia selkään, ja jos hän ei siitä virkoo, niin pitää vielä hyvästi suonta iskeä".
"Hän oli pyörtyä viime kerralla", muistutti rouva vähän arvelevaisena.
"Laskekaa verta pois! laskekaa verta pois! — Veren pitää vähetä rinnasta, muuten polte hänet lopettaa. Huomenaamulla menen tupaan katsomaan häntä… Ja Thean kaulaa pitää voidella kamferttilinjamentilla, kääritään villasukka ympärille ja sitte sänkyyn hikoilemaan — ja kelpo lusikallinen resiini-öljyä tänä iltana! — Kamfertilla voitte myös voidella ruotimuorin sydänalustaa, jos hän kovasti rupeaa valittelemaan. Saatte sitä lisää vielä"…
— Illallisen jälkeen istui talon vanha ystävä piippuineen ja punssilasineen toisessa päässä sohvaa ja kapteeni toisessa. Tuo punanen hohde tohtorin nenällä ja poskilla ei yksistään ollut seurauksena tästä muutoksesta pakkasesta huoneen suloiseen lämpöön. Ihmiset puhuvat, että hän vanhanpojan-yksinäisyydessään aika lailla lohdutteli itseänsä väkevältä maistuvilla.
He olivat jo pakinoineet kylläksi asti hevosista ja viimevuotisista muistoistaan Mon kartanosta, kunnes nyt puhe kääntyi perheellisiin seikkoihin.
"On, näetkös, kuulumisia sekä kaupungista että länsipuolelta… Vanha Alette-täti kirjoitti ennen joulua, että kuvernöörin rouva nyt kyllä on saanut luokseen sen, jonka kanssa hän sai koetella sekä makeat että karvaat"…
"Enkös sitä sanonut?" sanoi tohtori, "ensimäinen, mikä maneesissa on tehtävä, on hevosen luonteen tutkiminen. Ja Inger-Johannan luonne ei ole taipuvaisimpia; sitä pitää hyvyydellä voittaa."
— "Ja ett'ei käly koskaan ollut ajatellut moisten syntyperäisten ainesten siinä määrin voivan kehittyä autiolla maaseudulla."
Kapteeni veteli kiihkeänä savuja piipustaan … kun se äiti nyt päättäisi tuon pitkällisen pöydästäkorjaamisen, että vihdoinkin saataisiin esille tyttärien kirjeet!
"Voit ajatella, että se on vasta omituinen pelikaani tuo henkikirjuri Rysylke'ssä! — komentelee ja tömisee … pitää ihmiset kurissa niin hyvin kodossaan kuin konttorissa. Mahtaneekohan tuo milloinkaan hakea sieltä pois: sillä sitä hän uhkailee joka kerta, kun näkee jonkin viran olevan avoinna, kirjoittaa Thinka…
"Anna meille kirjeet, äiti! — ja silmälasini", virkkoi kapteeni, kun rouva tuli sisälle.
"Ensin se kirje, joka tuli Marraskuussa, niin saat sinä, Rist, kuulla kummityttösi tulosta kuvernöörille"…
… "Kun Iso-Ola nosti kapineita kadunpuolisesta ovesta ylöskäytävään, oli minulla eniten halua istua uudestaan rattaille ja ajella toiset kolme päivää takaisin kotiin; mutta sitte ajattelin samassa: paras on marssia rohkeasti eteenpäin, kuten isä sanoo! Minä menin portaita ylös palvelijan ohitse ja aukaisin oven. Siellä oli niin valoista ja naulikoilla paljo päällysvaatteita, hattuja ja huiveja, ja pari kertaa pujahti ohitseni pari palvelusneitsyttä kantaen tarittimia ja teekuppia, katsomatta vähääkään minuun. Mutta minä ajattelin, että se, joka nyt tällaisiin oli joutunut, oli juuri teidän tytärkultanne! Päällysvaatteet riisuin yltäni yks kaks; — naputin ovelle kerran, kaksi, olin kuin unissani, ja sitte tartuin lukkoon ja väänsin sen auki. Kas niin, siellä ei ollut ketään! Siellä oli toinen ovi ja sen edessä uutimet, joita tarvitsi vaan hiukkasen vetää syrjään ja — samassa pujahdinkin niiden läpi ja seisoin keskellä kaikkea! Niin, mitenkä tästä kertoisinkaan. Se oli nurkkahuone, tuo, johon saavuin; siellä on pelkkiä mahognysia huonekaluja ja pehmeiksi topatuita nojatuoleja ja sohvan yläpuolella on kultapuitteisia tauluja; kaikki jotenkin tummaa. Mutta tuosta en nähnyt rahtuakaan silloin, sillä minusta näytti ensimmältä kuin olisi ollut melkein pimeä. Mutta siellä oli tuonlainen suloinen hämäryys vaan. Korkean pöytälampun päälle oli pantu varjostin, ja lampun ympärillä oli kokonainen seura! Nurkkasohvassa istuivat rouvat juoden teetä ja monta muuta.
"Minä seisoin keskellä lattiaa, ja luulin, että punasenruskeassa arkihameessani ei olisi moitteen syytä.
"Täti Zittow!… Sain minä sanotuksi.
"Kuka se on?… Mitä?… Eihän vaan rakas Inger-Johannani? — Mieheni sisarentytär! sanoi eräs nainen pöydän luota… Sinähän olet kuin tuore metsän ruusu, kun vielä on sadepisareitakin kasvoillasi … ja kylmä näyttää sinun olevan! — hän tarttui minua kädestä kiinni. Mutta näin kyllä hänen katselevan pukuani. Saat nähdä, että se on liian pitkä liivistä — sanoin minä; samaahan sanoin jo kotona! Mutta sitte unohtui koko pukuni, sillä tuohan olikin täti ja hän syleili minua ja sanoi: tervetultuasi, rakas lapseni! Arvaan että kuppi kuumaa teetä nyt on hänelle hyväksi, neiti Jörgensen! Ja käskekää Minan laittaa hänelle makuuhuone kuntoon ylhäällä vintillä! Ja sitte vei hän minut istumaan pehmeään nojatuoliin seinällä.
"Siellä istuin minä hämärässä teekuppi ja rinkeli kädessäni, — millä tavoin ne minulle tulivat sitä en muista, — ja ajattelin minäkö tässä istun vai kuka?
"Ensin ei ollut helppoa nähdä niitä, jotka istuivat ympäri huonetta pehmeisin nojatuoleihin vajonneina. Aivan minun ääressäni kiikkui ylös ja alas kannuksella varustettu jalka ja punaraitanen housunlahe. Silloin tällöin pisti silmiini joku komeasti kirjaeltu, valkoinen kaulus, kun joku nousi asettamaan kuppinsa pöydälle. Lampun varjostin muodosti ympyriäsen valopiirin huoneesen, tuskin puolen kyynärän etäisyydelle pöydästä.
"Oi, kuinka siellä oli leposaa ja hienoa!
"Aivan lampun varjostimen alla istui täti kumartuneena jonkinlaisen mustan laitoksen yli, jossa oli neekeripoikain kuvia ja poltti suitsutuspaperia; hänen harmakkaat hiuksensa olivat kammatut hirveän säännöllisesti alas otsalle.
"Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia, samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen, uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli kuin he olisivat kuuluneet yhteen, — en tiedä miltä ajoilta, vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö! — ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow… Se juttu häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"
"Entäs mokomaa! — hänellä on tuo veressään" … nauraa hohotti tohtori.
"Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen kanssaan.
"Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella kärsivällisyyttäsi! — Ja sitte, neiti Jörgensen, menette saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.
"Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.
"Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!
"Senlainen oli vastaanotto!
"Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.
"Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni rattailla Ison-Olan kanssa."
"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni huoahtaen…
"Saat nähdä, että hän vielä tulee vaunuissa Giljelle!" tuumasi tohtori.
"Se tyttö oli kaunis!" virkkoi kapteeni liikutetulla mielellä… "Voin nähdä hänen seisovan siellä sedän luona keskellä lattiaa, mustat hiukset nutturalla niskassa. Kun hän oli saanut pitkät hameet ja oli nostanut ylös pitkät lettinsä, jotka ennen aina pitkin selkää riippuivat, oli hän äkkiarvaamatta muuttunut joutseneksi… Muistathan, Rist, miltä hän näytti silloin, kuin pääsi ripille!"
"Mutta rakas Jäger!" sanoi äiti moittivalla äänellä.
Kapteeni aukasi vieläkin yhden suuren, tiheään kirjoitetun postipaperin.
"Tässä saat kuulla lisää; tämä on 23:lta päivältä Tammikuuta.
"Ne rahat, jotka sain kotoa" —
"No, no"…
"Larssonin laskuun meni" —
"Voit jättää lukematta koko tuo sivu", sanoi äiti päättäväisesti.
"No niin! niin, niin — pikku-asioita vaan kaikki nämä … mutta tässä"…
… "Voi, kun et sinä, isä, etkä sinäkään, äiti, saa nähdä kumpaistakaan uutta pukuani! Täti on arvaamattoman hyvä. On mahdotointa kävellä muulla lailla kuin kauniisti tämänkaltaisissa kengissä; ja täti sanoo minun kävelevänkin somasti; tuntuu siltä kuin aina astuisin tanssilattialla. Ja eilen antoi täti minulle puolikalossit, joista lähtee soljet jalan päälle. Oletteko moista kuulleet! Niin, minä suutelin häntä sillä kertaa; sanokoon siitä mitä tahtoo, arvelin. Sillä, tietäkää se, että ensimmäinen sääntö naiselle, sanoo täti, on jonkinlainen arvollinen levollisuus, joka kuitenkin siltä saa olla sydämmellinen! Minulla on sitä luonteessani, sanoo hän, ja minun tarvitsee sitä vaan kehittää, pianoa minun pitää oppia soittamaan ja suorittaa täydellinen kurssi tanssikoulussa.
"Täti on niin äärettömän hyvä minua kohtaan. Mutta on niin kummallista, että aina kun hän tahtoo sulkea ikkunat, tahtoisin minä pitää niitä auki. En tarkoita tietysti alakerroksen kaksinkertaisia ikkunoita, joiden eteen on liimattu paperia, vaan niitä, mitkä ovat omassa huoneessani. Ajatelkaapas, ensiksikin kahdet ikkunalasit ja lisäksi pari kerrosta uutimia, ja sitte nuo monet talot, jotka ovat ahdatut meidän talomme ympärille; eihän sitä voi henkeänsäkään vetää, ja se muka auttaisi, että ylintä osaa ikkunasta pidetään auki kaksi kertaa päivässä!
"Täti sanoo minun kyllä vielä tottuvan kaupungin ilmaan. Mutta miten se tulee tapahtumaan, sitä en tiedä, sillä en milloinkaan saa sitä oikein tuntea; ei kertaakaan ole käteni ahvettuneet koko talvena! Me olemme joka aamupuoli hetkisen ajelemassa, ja iltapäivällä käymme, täti ja minä, puotiloissa, — siinä kaikki. Toista on täällä käydä ulkona kuin kotona, sen arvaatte; kun satuin hyppäämään pienen lumikinoksen yli tullakseni pikemmin rekeen, sanoi täti että jokainen tuonlaisesta heti voisi nähdä jälkiä — luontotilastani. Minulla voisi kyllä olla raudat jaloissa, kuten vangeilla, joita joka päivä näen linnan kohdalla, ja kuitenkin pääsisin liikkumaan niin nopeasti kuin tarvitsee.
"Ja täti on kieltänyt, ett'en saa käydä avojaloin makuukamarini lattialla! Niin, olisitte vaan nähneet hänen hämmästystänsä, kun kerroin, mitenkä Thinka ja minä jään lähdön aikana kahlasimme yli puron päästäksemme oikotietä myllylle! Lopuksi täytyi hänen kuitenkin nauraa kanssani. Mutta minä olen varma siitä, että minua varten ne tohvelit ovat, jotka pistivät esiin eräästä kääreestä; hienot, untuvareunaiset. Katsokaas, niiden sisäänhän sitä sentään koetetaan pusertaa omaa herttaista pikku tahtoani!"
"Pitää kyllä varansa, ett'ei päitsiä niinkään helposti päälle saada", mutisi tohtori.
Rouva huokasi syvästi.
"Sellaiset herttaiset pikku tahdot kasvavat kernaasti juuriksi, ja" — vieläkin syvä huokaus — "nainen ei senlaisella tule toimeen maailmassa."
Tohtori tuumaili tuijottaen lasiinsa:
"Naisen suurimpia ansioita on taipuvaisuus; mutta runoilijat ylistävät uhkeita, ylpeitä neitosia!… Siinä on hieman ristiriitaisuutta siinä"…
"Mitä vielä, ukkoseni! Ja'a heidät kahteen osaan! Sillä rumat naiset, ne enimmäkseen saavat olla taipuvaisia", virkkoi kapteeni.
"Se kauneushan on niin katoovaista, ja parempi on ajatella niitä aikoja, kun täytyy olla taipuvaisena", huomautti rouva kutimensa luota.
"Ranska se sujuu niin että hei vaan!" jatkoi kapteeni kirjeen lukemista. "Minä luen sen aina ennen aamiaista, ja täti on erittäin mielihyvillään ääntämisestäni. Mutta sitten pianon ääreen yhdeksästä yhteentoista, hui, pelkkiä sormiharjoituksia! Sen jälkeen tulee tädin vastaanotto-aika.
"Ja arvaappas, kuka tuli meille toissapäivänä? Ei kukaan muu kuin — ylioppilas Grip! Tuntui siltä kuin olisimme olleet hyvinkin tuttuja ja kuin olisin pitänyt hänestä vielä enemmän kuin ennen, sillä kovin iloiseksi tulin saadessani kerrankin tavata ihmistä, joka tunsi kotini. Vaan ajatelkaapa! minä vähä epäilen, eikö hän koettanut mestaroida tätiä; ja sitte uskalsi hän vielä luoda minuun senlaisen katseen, ikäänkuin minä olisin ollut samaa mieltä kuin hän! Täti oli toimittanut hänelle paikan enon konttorissa, koska oli kuullut hänen tutkintonsa onnistuneen erittäin loistavasti ja että hän oli hyvin lahjakas, vaan ei saanut mitään varoja kotoaan lukujensa jatkamiseen."
"Uskalsin antaa hänelle kolme taalaria … mutta sitä en ymmärrä mitenkä se veitikka jaksoi tutkintonsa suorittaa", sanoi kapteeni.
"Vaan ne hän maksoi takaisin, Jäger, postimaksut ja kaikki."
Kapteeni nosti taas kirjeen kynttilän taakse ja alkoi lukea.
… "Ja sitte täti arveli, että hänen suora käytöksensä tarvitsisi vähä sievistämistä ja kutsui tulevaan viikko-iltamiinsa; täti kokoo niin kernaasti nuorisoa ympärilleen; mutta täti huomasi, että tämä kutsumus oli Gripille kuin käsky jonkun velvollisuuden täyttämiseen. Ja tällä kertaa tuli hän poissa-oloaan pyytämään anteeksi. Sepä oli vieraissakäynti sekin!
"No, saamme Teidät luoksemme jonakin toisena tuorustaina sen sijaan, sanoi täti.
"Te tietänette syyn poisjäämiseeni, vastasi Grip. Se on minun — sivistymätön vastenmielisyyteni niitä yksimielisiä teekuppeja kohtaan, jotka muodostavat korkeimman tuomioistuimen Teidän tee-iltoinanne!
"Kas, kas, kas, naurahteli täti. Ehken suuresti erehdykään, kun sanon, että teillä alkuaan on taipumusta seura-elämään. Siinä vasta kaikki luonteen paraimmat ominaisuudet tulevat näkyviin.
"Kaikki liukkaimmat, pintapuolisimmat tarkoittanette!
"No, no, ei pidä taantua, herra Grip, jos pyytää uskallan!
"Sanoin niin hyvästi kuin suinkin osasin, kunnioitettu rouva;
sillä oikeastaan tarkoitin: kaikki valheellisimmat.
"Te olette taas vastaansanomisen tuulella; ja silloin joutuu
niin helposti tylyksi.
"Minä puolestani vaan luulen, että silloin valhettelee, jos
on väittämättä vastaan, kun toisin ajattelee.
"Silloin uhraa hyvälle tavalle; ilman sitä ei seurusteleminen
olisi mahdollista.
"Ja mitä uhrataan? Totuutta!
"Paremmin ehkä hiukkanen omaa turhamielisyyttämme, tilaisuutta näyttämään jotain loistavaa ominaisuutta; se on luullakseni suuri kiusaus erittäinkin nuorille herroille.
"Mahdollista, mutta — ei sittenkään, virkahti ylioppilas.
Näettekös!
"Mutta sitte sanoi täti, joka ei milloinkaan luovu omista ajatuksistaan: sievä käytöstapa ei ole halveksittava; ja kun näen nokkelan ylioppilaan seisovan konverseeraamassa kädet taskuissa tai rinkuttelevan tuoliaan, niin koetan aina pienellä viittauksella korjata tuota puutetta hänen kasvatuksessaan, — vaikka asianomainen sitte suuttuisi tai olisi suuttumatta äidilliseen suoruuteeni!
"Olisitte vaan nähneet häntä! Kädet pois taskuista ja samassa seisoi hän siinä edessämme suorana kuin kynttilä.
"Jos kaikki olisivat kuvernöörin rouvan kaltaisia, niin kyllä neuvoisin osan-ottoa seuraelämään, hän sanoi, sillä te olette rehellinen vaimo!
"Vaimoko? Rouvaksi tavataan kutsua!
"Tarkoitan olevanne rehellinen kuvernöörin rouva; muuten en sanokaan hyväntahtoinen rouva! ja sitte pudisteli hän ruskean, paksun tukkansa otsalle.
"Mitään valokuvaa en Teistä kotilaisista tarvitse, sillä illalla maatessani kuvailen aina olevani kotona. Näen niin selvästi miten isä kävelee viheltäen lattialla ja sitte juoksee konttorin portaita ylös, ja minä tukistan Jörgeniä ja koputan hänen päätään maantiedekirjalla, niin että saan hänen kimppuuni ja hän ajaa minua takaa läpi koko talon. Niin, minun on välistä niin haikeasti ikävä, vaan en uskalla näyttää sitä tädille, sehän tuntuisi hänelle kiittämättömyydeltä. Hän ei usko ihmisten muualla voivankaan elää kuin kaupungissa.
"Ja sitten on koko joukko asioita, joita aivan täytyy piiloon pistää, vaikk'en tiedä miksi. Ajattelepas äiti, hätinä juuri saa sanoa, että meillä kotona on lehmiä, neuvoi täti, mutta voi minua, jos sanoisin, että joku niistä on poikinut! Tahtoisinpa tietää, millä lailla he luulevat saatavan uusia lehmiä, kun vanhat tapetaan jouluksi?"
Kapteeni nauraa röyhäsi pari kertaa. Mutta rouva näytti huolestuneelta, ja hän valitti:
"Se on siitä, ett'emme ole voineet pidättää lapsia tupaan menemästä; he ovat siellä kuulleet väen puheita!"
"Nähkääpäs, rouvaseni!" selitti tohtori, "kaupungissa ollaan niin hienoja, että tuskin uskalletaan antaa kanan munia… He tahtovat vaan tietää maaseudun harrastusten hedelmistä ja nauttia niitä!"
"Niin", lisäsi kapteeni, "ei ole juuri suotavaa, että jokin Polle raukka on kyllä hävitön tekemään varsoja siellä!"
Rouvaa rupesi yskittämään ja hän teki itselleen asiaa neulomapöytään.
— — Rouva oli tunti sitte mennyt levolle; kello kävi kahtatoista.
Kapteeni ja tohtori istuivat nyt hieman unisina juomajäännösten ääressä, ollen noitten himmeäin talikynttiläin näköisiä, jotka pitkäkarsisina ja talia juoksevina pöydällä törröttelivät.
"Pidä sinä Liinukkasi, Rist! Usko pois … harvassa on miestä, joka minulta hevosen saisi, — niin kokeneelta kuin minä, näet, joka eläissäni senlaisen joukon komeita Jägeri-hevoisia olen kasvattanut!"
Tohtori vaan katsoa tähysteli lasiin.
"Sinä ajattelet seimenjärsijää!" muistutti kapteeni kiihkoisena. "Mutta se kauppa tehtiin oikein akkamaisella kavaluudella, — suorastaan petoksella, niin että miestä voisi siitä oikeuteen haastaa… Mutta, niinkuin jo sanoin, pidä sinä Liinukkasi itse!"
"Olen siihen hiukan kyllästynyt!"
"Kas niin! kas niin! mutta se on sinun syysi se, ukkoseni, eikä Liinukan. Sinä saat aina kylläksesi elukoitas… Jos lukisit kaikki hevoset, joita olet itsellesi vaihtanut, niin tulisi niistä joltinenkin talli täyteen!"
"Se oli jo varsana pilattu saviranan kiertämisessä."
"No eikö muuta? Sen vian minä siitä saisin, jos parina viikkona sitä juoksemaan opettaisin".
"Minä niin väsyn vetää ja nykiä toista ohjasta saadakseni sitä pois tienpuolesta; — jos ei sitä vikaa olisi, niin ei se milloinkaan minun käsistäni luiskahtaisi! Jos vaan ei olisi suurempaa vikaa ollut kuin että se seimeä hiukkasen nakertaisi!"
Kapteeni näytti tuumailevalta; hän nojautui sohvaa vasten ja veti pari hyvänmoista haikua piipustaan.
"Ruskean viasta ei paljo ole lukua, — vähä järsii vaan … toisella kulmahampaalla".
"Ja Liinukka myöskin pyrkii vaan toiselle sivulle tietä."
Jälleen muutama sakea savu piipusta. Kapteeni kynsäsi korvallistaan.
"Jos joku sen osaisi parantaa, niin kyllä minä ainakin."
Hän ahneesti veteli savuja.
Tohtori kopisteli piipustaan perät pois.
"Minun Ruskeani on muuten hyvin joutuisa juoksussaan … ei oikein tahdo kärsiä seimeä tallissa, mutta se ei ole suurimpia vikoja hevosessa!… Ja niin hölläsuinen, huomaa jos hieman koskettaakin ohjaksiin … niin ihmeellisen hienotunteinen … oikein sillä kelpaa herrastella maantietä ajaessaan!"
"Niinpä niinkin, ei minulla ole erinomaisia sitä vastaan, — oiva elukka!"
"Kuules, Rist! Siinä todella olisikin sinua varten ajohevonen … seisoo niin tottelevaisena kohta kun vaan nostaa suitset seljälle!"
"Liinukkaako vaihtaisin, sitäkö arvelet?" tutkisteli kapteeni epäileväisellä äänellä; — "en tosiaankaan ole sitä ajatellut"…
Tohtori pudisteli päätänsä… "En vaan ymmärrä, mikä siinä on, että toista ohjasta aina täytyy niin lujalla pitää."
"Mutta minä sen ymmärrän ukkoseni!"
"Jospa ei sinua vaan peijattaisi siinä, Jäger! Tiedäthän, että kauppa se aina on kauppaa?"
"Minuako peijattaisiin? — ho, ho, ho, ho." Kapteeni nauroi ylönkatseellisesti ja taatulla itsetunnolla, niin että oikein tuoli jytkyi… "Olkoon menneeksi sitte! me vaihdamme!"
"Sinä, Jäger, aina niin suin päin päätät asiat!"
"Se on minun luontoni, näetkös, … asiat selville yks, kaks!
"Ja niin me juomme harjakaisia", huusi kapteeni kuumeentapaisesti; hän oli ravistanut peruukinsa kallelleen ja hypähti pystyyn.
"Katsokaamme onko äidillä konjakkia vielä kaapissa!"…
* * * * *
Mikähän oikku sillä hevosella oikeastaan oli?…
Kapteenilla oli täysi työ opettaessaan Liinukkaa juoksemaan. Se käänsi päänsä oikealle ja tahtoi tien syrjään niin paljo kuin ohjaksilta saattoi. Mahdotonta oli tuosta pahasta päästä!
Aamulla oli hän ajanut portin pieleen toisen aisan poikki. Pelkäsikö se varjoaan? — oli selko siitäkin saatava! Kapteeni päätti lähteä kuutamossa illalla ajamaan.
Kun hän iltapuolella tuli talliin, kohtasi häntä kummallinen näky.
Iso-Ola oli taluttanut hevosen keskelle lattiaa ja seisoi uhkaamassa sitä puiden vasten otsaa nyrkkiään.
"Kuulkaa, kapteeni! nyt olen koetellut sitä monella lailla; ja ei se räpytä silmiään eikä hiiskahda vaikka uhkaisin sitä kirveellä!
"Ja katsokaas vaan kuinka se nyt säpsähtää!"… Iso-Ola nosti nyrkkinsä toiselle puolelle hevosen päätä.
"Mutta vasen silmä se on sokea, on kuin kiini paiskattu kellarin luukku!"
Kapteeni seisoi hetken aikaa sanaakaan sanomatta; suonet otsassa pullistuivat, ja kasvot lensivät niin punaisiksi kuin univormun kaulus.
"Mitä sinä, sen" —
Hän veti hirmustuneena Olaa korvalle. "Seisotko siinä hevosta uhkaamassa, senkin roisto!"…
Kun Iso-Ola oli hevosta illastamassa, saapui kapteeni jälleen talliin.
Hän otti lyhdyn ja meni Liinukan ääreen.
"Ei auta sinua mitkään opit ojahan kaatumasta… Kas tuossa saat rahakolikon, Ola."
Olan leveät kasvot kirkastuivat ja valtioviisaasti hän virkkoi:
"Kyllä se tohtori nyt saa itselleen lautoja varustaa; sillä se, jonka hän sai, se söi täällä ollessaan kolme kahden tuuman lautaa."
"Kuule sinä!" jupisi kapteeni päätään nyökäyttäen, "ei pidä olla millänsäkään; luulkoon vaan, että se meillä näkee molemmilla silmillä."
— Kun Iso-Ola kevätpuolella kaljamalla maantiellä ajoi halkokuormaa
Giljen mäissä, väisti hän jo ajoissa tiepuoleen, että Rist, joka
Pohjoiskylästä päin näkyi pienessä kirkkoreessään ajaa karahuttavan
jälessään, pääsisi ajamaan ohi.
"Liinukka se on, näen mä! Onko kapteeni siitä hevosta saanut?… Tukkii se kai yhtä paljo vieläkin tien sivuun?"
"Ei maar tulikaan! Kapteenissa kyllä oli miestä sitä parantamaan; se pysyy tiellä yhtä hyvin kuin minä!"
"Kyllä uskon sinun valehesi, uskon kyllä…" mutisi tohtori, lyödä läimähytti hevostaan ja ajeli eteenpäin.