I.
Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk — hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob.
Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.
Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!… He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua — Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos —, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä — Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena — pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla —.
Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta — kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin — ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.
Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille — setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella — eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet — mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he — lapsettomat kun olivat — olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.
Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa — nuori pari oli luovuttanut heille omansa — heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.
»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa…
He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään — oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!… Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. — — —
Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.
Vettä, vain vettä!
Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita — tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen —, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.
Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.
Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.
Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä — oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin … alkoi väännellä ja koputella … nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu.
Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia…
Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli — hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä.
Oh, nytpä kävi hullusti! — Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti.
Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.
»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa… Meidänhän piti kiiruhtaa.»
Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.
Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.
»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.
Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon. Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin kokonaan unohtamaan pajunoksan.
»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli
Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»
»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.
»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»…
— — — Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu, olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.
Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään päivään!…
Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt — sen Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.
Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi … aina »tädin sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.
Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.
Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata — heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.
»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» — hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä — »niin, juuri leideninpulloja me olemme» — ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, — »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»… Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, — — »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi — ajatukseksi, toiminnaksi ja — anteeksi, rouvaseni — myöskin tunteiksi» — taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» — hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin — »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa — yksinkertaisesti, rouva»… hän kääntyi puhuakseen Letalle.
»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.
»Tulen paikalla, Letta.»
»Sen minä sanon»… Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä.
»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.
Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan — päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.