II.
Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä.
»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»…
»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain kasvamistaan kasvaa»…
»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat alle neljänkymmenen! — Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne — tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean komennon talossaan.»
Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli hampaittensa välissä.
»Etteköhän sentään, herra Mörk … ettekö?» — kehoitteli nimismies; hän puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä. »Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain — ettei tarvitsisi ottaa puu-ukkoa peliin.»
»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja vetäisi taakse solmuun.
»Vor Liebe und Liebesweh» — lausuili notari.
»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»
»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»
»Vannonut … tietysti tehnyt valan.»
»Teerenpeliä omassa pesässä»… sateli pistopuheita näiden sangen erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.
»Kummallinen otus!» — sanottiin Mörkin lähdettyä.
»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»
»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan tyhjyydestä…»
»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät, että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä juhlimassa käräjäin päätyttyä.»
* * * * *
Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen aina niskaan asti.
»Etkö juokse!»…
Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.
Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.
Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta.
… On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita … tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. — Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin… Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.
»Etkö tahdo juosta, sinä…» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.»
Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.
Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.
»Juoksetko, taikka so — hep, hep!… Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän — pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.»
»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia.
Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään.
Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden keskellä.
… Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan alle. Sitten hän nousee rattaille … pitelee ohjaksia hienoilla valkeilla käsillään, itse istun takana…
… Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä merkitsee olla naimisissa, — se on erikoinen olomuoto… Luonto on viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja sanoo — se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko ihmiskasvun alkusiemenen — rakkauden — se on istuttanut keskelle poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat… »Ptruu — ptruu»…
Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.
»Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.»
Hän hyppäsi reippaasti rattailta.
Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.
»Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.»
Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.
»Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.
Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä vähää ennen naimisiinmenoaan.
… Ja nyt jo viisi juttua … tai myös vasta viisi…
Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa.
Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti.
Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi…
»Hep — hep — hep!… Koetapa vähän kiiruhtaa! — Hänen oli pitänyt juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään seitsemään asti.
Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.
… Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen, sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.
Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti ammatille enemmän arvoa. Mutta — hän tuijotti syvämietteisenä konin paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan — se maksaa. Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg — hänellä on kaksi — vuokraisi viikoksi…
»Hei, he—hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.
Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.
Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää… Letta ja minä voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan — istua kahden järvellä — ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja kermapuuroa jostakin talosta.
»Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa — taimenia vai haukia?»
»Hä—ääh?» Line 398 - Short line 53?
»Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia — ehkä siikoja?»
»Niin, järvestäkö?»
»Niin, näistä vesistä.»
»Vai niin» — mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?»
»Olen kyllä.»
»Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin … niinpä niin.»
»Ehk'ei täältä saakaan kaloja?»
»Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni … niin ja pyydyksiä. Mutta sitten minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.»
»Ylioikeudessako?»
»Niin, siellähän se kai…»
»Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.»
»Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.»
»Mihinkä taloon?»
»Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille, täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen he tekivät.»
Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä pitkäksi… Mutta olihan tässä juttu tarjona.
»Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen.
»Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.»
»Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään, niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle veneen. Vaimoni — minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös — tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin haluat.»
»Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme … enhän minä sitä… Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten —»
»Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!»
»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta — niin että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman kauppakirjaa?… Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä kartat että tarkastuspaperit… Sillä se asia, jonka minä hävisin ylioikeudessa, se…»
Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.
Siitä tuli pitkä istunto; — hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse alhaalla maantiellä.
Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon, ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut Halvorin kaikki neljä juttua — niitä ei ollut sen vähemmän — sitä myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa — kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen alapuolella kulkevia vesiä — ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että niitä oli niin tuiki vähän.
Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon, johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.
»So—so—so, so—so—so —».
Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä — mielessä tosin pieni kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.
He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.
Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.
»E—ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»
Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi tiellä.
Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.
Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen, kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.
Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.
Ei sielläkään…
»Alette!» hän huusi.
Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.
»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», — hän tuli alakuloisena ulos huoneesta.
»Alette — mutta mikä nyt?»
Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen kyyneliin.
»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»
Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.
»Letta, oma kultaseni … puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko minä tehnyt sinulle jotakin?»
Letta käänsi yhä päänsä pois.
»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä aikaisin…»
Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin — suoraan hänen omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.
»Sinä et välitä minusta… Ei, Jakob, sinä et välitä minusta… Sano se vain suoraan.»
»Mutta rakas pikku Lettaseni, — miten voit edes ajatellakaan —».
»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista, joka koetti häntä pidättää.
»Minäkö en olisi sinua ajatellut — minä?» — Hän koetti taas sulkea hänet syliinsä.
»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla… Olen niin pettynyt, niin syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»
»Letta-parka, pikku raukkaseni.»
»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä» — häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti ja niellen —. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa — sinähän olit ensimmäistä kertaa poissa! — olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten — mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa — pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä — minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob… Ja niin kuin minä olin iloinnut!»
»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt ennemmin. — Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika… Mutta kuulehan toki…!»
»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat — ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»
»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun tähtesi… Ja sitten tuli se talonpoika — oikea käräjäpukari, — en päässyt hänestä eroon.»
»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa minun luotani. Sinä paha, paha poika!… Lupaatko, ettet koskaan enää anna minun odottaa tällä tavoin?»… Hän tarttui Jakobin käteen ja vei sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.
Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen; hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän kuntoon.
»Älä mene vielä — sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla — hurjan soma, annahan minä katson!»
»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»
»Kenenkäs sitten?»
»Saattaisipa jonkin muunkin tähden — sehän se oli minulla sinä päivänä, kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»
»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan niin joustavan pehmeästi…
»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»
»Kuulehan» — hän kääntyi äkkiä ovelta — »minulla on iltapäivällä ollut esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine salvetteineen, tiedäthän — ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.»
»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?… ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän sitä voi ymmärtää, poloinen… Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»
»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»
»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä — et tiedä, sen vakuutan…»
»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa laittamaan, ihan kiireimmiten.»
Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän taas kääntyi:
»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta — ja sitte vaaraimia.»
»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»
»Ah, joutavia!»
»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku irtaantunut.»
Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.
»Ei, tulehan tänne… Tuossa, juuri tuossa … minä näytän»… hän suuteli häntä korvalle.
»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.
»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen… Etkö ollenkaan? Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? — En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» — Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään — »kun sinä noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»
»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»
»Kuulehan, minä autan sinua» — hän seurasi Aletten jälkeen… »Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»…
— — Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli ruokasaliin — kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset vesilasit — ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja hopeahaarukat, — kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa…
Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään — ja miten kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!
Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina toukokuusta asti — eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina…