III.
»Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella rauhassa.»
Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että Mörk oli kotona.
Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen yksinoikeus Jakobiin ja — mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.
Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti — suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? — Jakobin paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.
Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili vastaanottovalmistuksissa.
Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki — näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä, oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.
Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa — pidäthän?…»
Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta — ei mikään viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja jokapäiväistä.
Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä, tokko pieni soma hiuskoriste sopii — muutamia vaaleanpunaisia silkkinauhasilmukoita vain…
Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan, kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä tuodakseen ruoat pöytään.
Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.
Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!
Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien liukua koskettimilla — jos hän ehkä laulaisi illalla — ja käänsi ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.
Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, — viisi minuuttia yli kahdeksan kuten tavallista…
Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa, jolle he molemmat nauroivat niin makeasti…
Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla äänellä — siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.
»Tässä hän nyt on, Letta», kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui, kasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea herrasmies.
Aletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin silmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan parran alta.
»Hyvää iltaa, rouva, — tulenko häi-häiritsemään Teitä?»… Jörgen Berven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. »Sähkötinkö liian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä ajatelleeksi … ajattelen näet aina perästä päin.»
»Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä olen ollut kovin utelias.»
»Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän entisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa hänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään tavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten näette.» — Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti.
»Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani
Teidät jokseenkin hyvin.»
»Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen ei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla arvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain osata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä häntä vaikka pahoinkin, — jaa — jaa — niin että lienee ihan ilo olla hänen kanssaan naimisissa.»
»Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne», arveli Alette. »Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.»
»Ah, minä ymmärrän — Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden ruusuisessa hohteessa! — Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että vilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon? Kuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille avioliiton höystämiseksi — samasta syystä kuin Jumala on suolannut meriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.»
»Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet vilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.»
»Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti…» Berven hymyili. »Minulle on kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti häntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka — niin, jotka kyllä —»
»Mitä jotka kyllä?» — Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. »Sanokaa vain?… Minkälaisiin käsiin?»
»Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.»
»Vai niin — vai olette sen huomannut?»
»Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan laupiaita käsiä.»
»Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat nähdä, miten leppeäksi hän tulee.»
»Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä — »uskotteko, rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?»
»Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva — että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava… Voitte olla notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä kykyä, niin — tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä kyllin kauan.»
»Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» — pisti Jakob väliin — — »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään, millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.»
»Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin — aloittaa tietenkin hiljaa ja varovasti — tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. — Kiitoksia paljon, rouva!»… hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. — »Ja joka tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista apua… Kiitoksia, en enempää… Vai anjovista, kiitos, kyllä»… Hän otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:
»Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?»
»Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.»
»Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, — tiedätkö, onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan tarkempia tietoja.»
»Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.»
»Noo, on minulla muitakin lähteitä, — ja osaanhan itsekin arvostella. Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta metsämieheksi.»
»Onko sinulla niiden seutujen karttoja?»
»On kyllä, tuolla matkalaukussani.»
»Tuopa tänne!»
He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.
Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää olisi talossa ollutkaan!… Alette olisi saanut panna tarjolle mitä hyvänsä — ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.
Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa.
Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, — niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi — silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».
Ei muuta kuin liikeasioita — miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin… Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.
Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.
Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!
Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; — »eikö niin, Jörgen?» — kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.
— Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.
… Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä — ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä…
Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.
Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa — hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus — oikein komentava — melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!… »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, — kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään.
Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.
Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä hotelliin yöksi.
Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat…
Että saattoivat seisoa siinä niin kauan!
Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.
Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.
Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.
Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta…
He olivat varmaankin istahtaneet portaille!
Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin. Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.
Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.
Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.
Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata.
Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:
»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata … mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. — — Mitä — etkö pitänyt hänestä … jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta — käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän … olenko minä… Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!»
»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»
»Minä? — oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?»
»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, — ylenkatsonut minua vain koko illan … ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.»
»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen … siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»
»Jörgen ja Jörgen — mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän… Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» — hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana.
»Minäkö sydämetön … sinua … sinua kohtaan?»
»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi — ja vaipui taas istumaan.
»Mutta Letta, kuulehan toki!»
Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä…
»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»
»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?»
»Enkö ole — olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme — — —»
»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi —».
»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että — minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» —.
»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; — riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.
»Mutta Alette —»
»Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen… Oh, sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» — Hän kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan niitä irroittaa.
»Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin kiintynyt, — hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät juuri voi olla mukana…»
Alette kavahti tuolissa suoraksi.
»Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta — nyt hän on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan. Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen ystäväsi jälkeen… Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan —. »Elä koske minuun, elä koske… Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!… En tiedä, minne tämän jälkeen pakenen…»
»Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani, Alette?… Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan… Myönnän olleeni kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan — miten vain tahdot; — mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin sinusta… Tämä on niin kaunis, Alette»… Letta makasi yhä hänestä pois kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. — »Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä —»
»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin.
»Virkkaa — en, mutta minä —»
»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi — se vielä puuttuisi»…
»No, en virka mitään.»
»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»
»Kyllä sen sentään teet, ystäväni — tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette… Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»
»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. — »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan — lupaathan sinä sen»…
* * * * *
— Aamiaista syötäessä — hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin — katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.
Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi — Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.»
Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan — sen hän huomasi.
Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?…