IX.
Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance. Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!
He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs, mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen seuraansa.
Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen, oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti valloilleen.
»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob selitti; »mutta sukkela hän on!»
Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun — molemmat hän tiesi tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean sävyn. Entäs tädin suhteen! — jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa — ja osasi sitäpaitsi antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.
Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.
»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin valtioneuvos»… Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.
Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn, säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa, jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli, ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.
Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä, että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.
Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti, hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!
Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen, kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä — paikkakunnan henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.
Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin…
Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.
Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi saliin kertomaan Konstancelle — ja aina vain hänelle — kaikenlaisista konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen pilkallisesti silmälasiensa takaa… »Eihän hän nyt toki ollut mustasukkainen? — kadehtiko hän serkkuaan? — Tyttöraukalla ei ole muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä maailmassa… Ole sinä oma itsesi, kultani — se on tuhat kertaa enemmän kuin kaikki järkeily.» —
Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta … jotenkin huonossa voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.
Tänä iltana oli taaskin kutsut — luultavasti isonlaiset, kapteeni
Böckmanin luona.
Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.
»Hm, hm — lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.
»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen — voithan valjastuttaa hevosen ja lähteä ajaen?»
»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja lukea, — — mitä arvelet, Jakob!»
»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»
»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»…
»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin tänä iltana… Minkä puvun sinä otat? — Sinä käytät liian usein samaa. Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»…
— — — — — — — — — — — — — — — —
— — Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.
Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!
Miten hän rakasti heitä…. Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään, ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän olisi pureskellut tupakkaa…
Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi sisään, lamppu kädessä.
»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»
»Olen, ja nyt menen pukeutumaan — kyllä vielä ennätän, ennenkuin illallinen siellä alkaa.»
»Etkö sitten … ja minä kun —»
»Mitä?»
»Ei mitään, Jakob! — Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»
Hän oli jo makuukamarissa.
Alette nousi äkkiä istualleen.
»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.
Hän nosti pojan syliinsä.
»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin… Mutta me jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä — ja vieraissa on hauskempaa… Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»…
Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob seurustelupuvussa tuli sisään.
»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt kiltti äidille, pikku mies… Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan Konstancekin haettava.» —
— — Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:
Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit hänen nenälleen.
Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän heitä unohtaisi.
»Mitä Te sanotte — ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob lämpimästi.
»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta kohti.
Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.
Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.
»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob tultuaan hänen perästään makuukamariin.
»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt, kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei vastannut.
»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten vaatteita.
»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi — »sen käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää — hän on ystäväsi, jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»
»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob — ainakin siinä suhteessa»… hän verkalleen vastasi.
»Sinun tähtesi — tietysti!» —
»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin — »et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn — minä muka olen mustasukkainen tai kadehdin häntä.»
»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! — en sanaakaan.»
»Et ole, — mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä ajattelet… Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»
»Uskottuna? — Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa, jotka ovat hauskoja — tai sukkelia — tai huvitettuja jostakin, kun kerran on naimisissa?»
»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»
»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; — vaimon pitää riittää täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin — muuten hyväinen aika!»
»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»
»Et, tietysti et … pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat huvittavia, ymmärrän sen hyvin — niitä naisia nimittäin! — Silmälaput päähän omassa talossaankin!»
»Niin, pilkkaa sinä vaan; — mutta pyytää häntä jäämään — vielä kokonaiseksi talveksi — minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni vapisi — »ei, Jakob, sitä minä en tee!»
»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»…
»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, — »olen vain niin sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli taloon… Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen armostaan vain saan sinut tänne… Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja jätit minut yksin»…
»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi … olen täydellisesti tyytyväinen viittauksiisi. — Tietysti olet erehtynyt perin pohjin, mutta samapa se… Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat ystäväsi lähtemään, sitä parempi.
Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella — »vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»