X.
Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa. Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.
Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina, mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta, joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä kultalasta.
Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet, joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan kokonaiset liikeyritykset.
Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä käynnissä.
Pääkadulla näkyi — paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden kauppaa — kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka he aikoivat repiä alas; — sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen tilava puupalatsi.
Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.
Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin — s. o. rouva Krabbe — ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa taloaan.
Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi. He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, — puhumattakaan siitä, että he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.
Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.
Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli, tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; — viimeinen vasta viime kesästä.
Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi, hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua rouvaa.
Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui kölninvedeltä — voi sentään! — mitenkäs muuten, kun se kerran oli rouvan.
Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin hopeahetaleinen satumaailma — poikkesivat kahvia tai teetä juomaan Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan, Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä, jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.
Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä nykyjään oli.
Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia — neljä itsenäistä eri tahtoa, jotka oli hoidettava ja kasvatettava.
Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan matkaa varten.
»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko sinä hakemaan?»
»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» —
Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin, että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.
Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa. Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.
E—ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi, että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.
— — »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi
Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle.
»Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»
Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä; pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.
… »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi, ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla sopimattomaan aikaan — juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille illaksi.»
Hän jatkoi kähertämistään.
»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.
»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»… Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin. »Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun kureliivini… Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana — niin että kyllä tämä tulee näyttämään hyvin omituiselta — ehkä panevat ihan pahaksi.»
»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.
»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob… Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan tuohon verrattomaan Berveniin.»
— »Hm!»… Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä.
»Sinulla on niin kaunis tukka», — hän tarttui kädellään siihen.
»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään, peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.
»No, no, en sitten vaivaa sinua.»
… »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta, kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes vieraspukua mukaansa.»
»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan, käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»
»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on joku, jonka kanssa jutella, Jakob — tiedän sinun sitten ainakin olevan tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä — »vierashuone kyllä tulee kuntoon.»
Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.
… Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa. Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme … ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene minulla… Lapset … seuraelämä … vieraat ja kaikenlaista muuta — koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. — Ei siitä sen enempää!…
»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven — »korjaa pois lasten romut.»
* * * * *
Oli aina todellinen — hiukan katkeransekainen — virkistys Jakobille nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko olento jännitettynä odotuksesta; — se oli paraatinäytäntö, joka sekä kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.
Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja miehelleen, että nyt hän on valmis — heidän oli määrä kaikkien kolmen lähteä Böllingille — Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.
Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä liikkui.
… Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä omituisen viehättäväksi.
Mitä … eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä, ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida… Ei, mutta … hm, hm!… keimailla Jakobille!… Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin, että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut tahtonsa täytetyksi…
— — Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, — jos tässä puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!
Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä kieltää sen todenperäisyyttä.
Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.
Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; — eikä kuitenkaan enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden, viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen — suostutaan elämään niin hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan — lasten ja sukulaisten ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista järjestelyä … tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!…
Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan — — ja sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.
Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta, joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen oli alkanut tehdä johtopäätöksiä — omaksi opikseen — että oli sentään paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen täydellisyyteen tuli.