XI.
Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä, poloiselta! mitään unohtuisi, — ja sitten, että hänellä oli nenäliina taskussaan.
Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti, missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.
Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi myöhään; — ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista sekä kirjoittaa numerot.
Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen pakkopaikkansa.
Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.
Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, — siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, — toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! — Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja — ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut… Jakob olisi ihmetellyt hänen luontonsa erikoisuutta, — jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!
Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»
Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä kertaa tämä entinen mukava olo.
Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja toisen uskonnossa.
… Se tuli siitä, — selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla, ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä oli läksynä…
»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille mitään.»
»Ei, ei — mene sinä vaan, äiti!»
»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»
Hänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli —
»Entä kuutonen historiassa?»
»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin —»
»No niin» — sanoi isä leppeästi. —
»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin syy?»
»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että … että»…
»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset — muuttavatko ne sinusta millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit kertoa, mistä se johtui?
Ymmärrätkö!… Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä huonosti kuin tänäänkin!» — —
»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on kitkettävä pois pojasta — johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» — sanoi Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.
Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla puolustuksekseen sanottavaa — eikä sitä tee kukaan muu isä kuin sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.
Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa vain hänen ja lasten nujertamista varten…
Oliko hän narri vai mikä?… Keskellä Aletten kuohuvia tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä — joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; — kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä olisi rangaissut häntä eikä poikaa, — seisoi Jakob koettaen hänen säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.
Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä. Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin itsestään selvää!
Niin he olivat vastatusten — kummallakin omat velvollisuutensa lapsia ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! — —
Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti…
Ja kuitenkin, — työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä, jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan kaipauksen. — Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä itseään…
Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven… Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn… Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi — eikö hänkin saattanut odottaa jotakin…
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta — hän itki…
Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä — ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää…
Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.
Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin tavatonta oli hänestä lähtenyt. — Se ei ollut vain hurja päähänpisto; jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä sääli — ja hän ilostui…
Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää — uuni hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen ympärillään.
Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.
Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö hän saliin istumaan.
Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.
Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.
»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen — »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»…
»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet — sinulla on mielessäsi metsät ja oikeusasiat… Jos tietäisin, että ajattelet minua, niin saat uskoa… En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin lapsellinen»…
Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette itkien hänen rinnallaan. — Heistä tuntui, että he olivat löytäneet toisensa uudelleen tänä iltana. —
— — — — — — — — — — — — — — —
Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.
Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin mielellään!
Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, — he olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille — hän jättäisi vaimonsa jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.
Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää yksin oman huvin kannalta.
Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia — siitäkös keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.