XII.
Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai tuliko satoa — se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.
Pääasia oli metsä … metsä…
Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.
Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt omistivat metsää.
Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo. Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.
Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat, jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»
Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili, sanottiin.
Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.
Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.
Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät — niin moitti häntä Alette — kuin mestauslavalle. Vai olivatko kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?
»Kenelle, Alette? — lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?… Pahinta tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan, vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi … mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»
»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»
»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä… Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois arvosanansa — seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine kauloineen ja vaaleine kutreineen — sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. — Ja sitten tuntea, miten hän ihan vapisee käsissäni — se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»
Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä, että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.
Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli keveni, kun hän taas lähti.
Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, — yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa, kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään heissä kussakin.
On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!… »Älä peloita Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän, kuuletko… Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä; mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei hänestä mitään saa»…
Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, — vieläpä nuorinkin, Viking — ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen käytöstapa.
Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.
Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti vähääkään hämilleen.
Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai soittaa jotakin oppimaansa.
Ja pikku tyttö! — yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet — juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.
Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai levottomalta — joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai pojille läheni tilinteon hetki —, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.
Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien sukkeluuksien maalitauluna — vaikka hän toiselta puolen oli opettajista se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.
Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut, niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.
Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.
Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja monipuolista askarrusta, siellä oli — rouva Krabben kyökkiä lukuunottamattakaan — kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti, mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten. Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille ja nukkekaapille.
Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua mytologiaansa.
… »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman kanssa… Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa elää elämän mukana.»
»Pai pa—ai»… hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi umpeenpainunein silmin… »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; — ja kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee, — niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti paljaassa vesassa!…»
Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta, suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.
Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa niinkuin kirjan kuvat.
Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.