XIII.
Talvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa pianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan kaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet pääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin, jotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa. Lakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä varallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli tänä vuonna kuljettanut alas metsistä.
Tiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä kauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia toistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa pihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella kauppansa päätetyksi.
Ja joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri seudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja ken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä pitkälle kuin jokivartta riitti. —
— — Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä lämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat kotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä joulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.
Tuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä yötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien kuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen hevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti kyllä tiestä vaarin.
Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.
Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin pienistä liikkeistä päästä siitä selville.
Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin oikku… Mutta olkoon… Ei maksa vaivaa siihen sekaantua… Hep!
Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa tai kun sattui jääpalanen eteen…
»Nyt olemme Rolstadissa, Letta — ei ole kuin puolisen peninkulmaa jäljellä!»
»Vai niin»…
»Onko sinun mukava istua? — Eikö tunnu ahtaalta?»
»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.
»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»
»Vai niin — kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»
»Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,» Jakob arveli.
»Sitä minäkin…»
»Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista samansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. — Se mielihyvä on säästetty miehelle rekeen — tietysti, kun hänellä on vieraisilla ollut hauska.»
Hän maiskautti hevoselle.
»Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on hiukan merkillistä… Sitä tulee ajatelleeksi…»
»Mitä merkillistä?
»Noo, — että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams on.»
»Vai niin — nytkö vasta olet sen keksinyt?»
»Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! — Mutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee itsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa harjaantua mielistelytaidossa… Ja kun näin sinun tosiaan nousevan pelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen pienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain sokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan — ja joka tänä iltana on sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, — niin minä istuin — minä vakuutan, en itseni tähden,» hän puhui torjuvan kylmästi, »näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota sinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!»
»Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas … tai nähdä näkyjä.»
»Niin tietysti olen sairas; — en virka enää sanaakaan siitä. — Näkyjä, sanot? — niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan pahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja hunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa — ja vähän enemmänkin kenties! — ihastuksen huumauksessa.»
»Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen — saada raivostumisen puuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää, niin — hän todellakin huvittaa minua — ja ajattelen, että Berven saisi hänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin ehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo… Ellei Berven nyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.»
»Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän — olet ihastunut.»
»Tiedätkö mitä, Alette!»
»Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; — mutta saat antaa anteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien silmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, — ole huoletta, Berven näkee ensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!»
»Niinkö luulet?» — Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.
Alette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä, sentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut odotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.
… »Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo toista menemään naimisiin?» kysyi Jakob ivallisesti… »Onhan kukin kohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi sanotaan! — Se on kuin tämäniltainen kuutamo» hän mumisi itsekseen… »koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi… Hep, hep!»
Hevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti jäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia reen suojuslautaa vasten.
»Käännä kaikki hyväksi taas, Letta», Jakob pyysi, käärien taljaa paremmin hänen ympärilleen.
»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko ajan.»
»Niin, niin… Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä itse hanki… Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä … inhimillisesti katsottuna… Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.