XIV.
Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! — Se oli kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai…
Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen, mikä hänessä oli parasta!
Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».
Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli — vaikka tämä oli vain hänen ja äidin yhteinen salaisuus — runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.
Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino, jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse — Johan Henrik.
Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi — hän, joka juuri tässä suhteessa oli niin äärettömän arkatunteinen.
Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski häntä tulemaan kotiin.
Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei käynyt muuta kuin totteleminen.
Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina, kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.
Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan
Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.
Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti, sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.
Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan
Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:
»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini… Tuomari Lundberg rouvineen ja miniöineen — ruotsalaisia, äiti!»
»Sangen hauskaa» — vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.
Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.
»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.
Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa poikansa käsivartta… »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.
»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen, — »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»… Kumea ahdistus nousi häneen nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.
»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»
»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? — siellä oli kolmesataa, kaikki minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa hartioille:
»Parempi onni ensi kerralla, poikani! — nyt ankarasti työhön kiinni.»
»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.
Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä esiin.
Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!… hän oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.
Ja Elisabet — »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän sanomaisillaan — mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»
Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.
Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa. Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.
Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti, kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa kirjoittelee…
— — Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja käänsivät talon nurin.
Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän metsiin.
Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha — kaikki lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!
»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria esitetään… Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat. Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. — — Minun tulee aina niin sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin… Saat nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»
* * * * *
Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona, ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.
Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.
Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.
Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan johdolla.
Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan, toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä, ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin.
— Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta, sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, — sai kuljeskella huoneissa piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän ankaraa tutkivaa katsetta: — »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»
Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua Liviusta.
Sitten tuli päivällinen, — ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet, joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.
Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, — voihan toki tämän yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että tänään ei matematiikka sujunut…
Tuli loma-iltapäivä!
Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.
»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»
»En kiitos — saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»
»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili sisartaan teennäisen tuntehikkaana… »Vai emme mitenkään tahdo lähteä, emme veljen seurassa — meillähän on niin paljon hauskempi Krabben luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu sinne!… Saattaisimme muuten myöhästyä — hänen seuransa on varmaan hyvin hauska, tuon Morten Finnen! — Keskustella tuollaisista korkeista asioista, joista naiset pitävät» — hän puhui ylimielisesti — »siitä, mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. — Tuolla yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura… Ja *sinä* olet punainen, siksi että Morten Finne on punainen, — jos hän olisi keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on punainen, koska Krabbe on punainen — kuin keitetty krapu, — ja siellä hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi… Sillä tavoin riippuu toinen asia toisesta!»
»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik! Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet harmistuneena.
»Hän on työjuhta, tyttöseni, — ja hänestä tulee arvattavasti oikea virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.
… »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa sisartani.»
»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.
Viking hymyili pilkka suupielissä:
»Hevosellako sinä aiot lähteä — vai kenties lentäen?»
»Kun vain ei tarvitse lukea — etkös tuota älyä, — niin sama hänelle, nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.
»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa on, näetkös, tulehdusta.»
Sepä oli harmillista — mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua, miten saisi vapaapäivän kulumaan.
Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja
Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.
Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia huomispäivän varalle.
Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin monta lukua latinaa j. n. e.
Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään, ennenkuin se haihtuisi tiehensä.
Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.
Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.
Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä iltapäivä.
Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä, minne hän huomenna lähtisi.
»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi Viking kiihkeästi tullessaan sisään. — »Ajattelehan äiti, Johan Henrik aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä sanoo, kun hän saa sen kuulla?»
»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»
»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».
»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»
Viking lähti harmistuneena huoneesta.
»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik», kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen alansa, — hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa… Isän täytyy hankkia hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana … talo hoitaakseen. — Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa … totisesti…»