XV.
Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli sillä pojalla merkillinen silmä!
Eräänä päivänä — lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut pumpulia täynnä — Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; — tämä näki, että jotakin oli tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.
Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä — noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän kiinnityspapereilla…
Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin — — —
… Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!
… Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää — ja katsoo rohkeasti tulevaisuuteen… Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten me muutkin… Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.
— — Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut — tyytyväisiä…
Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.
Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin vuosi vuodelta. — Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan…
Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut — ja nähdä nyt Elisabet samanlaisena!… Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia…
Maljakko kestää — se on kai luonnon järjestys. — Mutta kukat… Että pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen — yksistään siihen…
— — — — — — — — — — — — — — — —
— — Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.
Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen, isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.
Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania takinnappiin…
»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa, se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! — Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on — sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta — seitsemänkymmentä vuotta! — Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan! Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; — mutta tässä on kokonaisen maailman käyttämätön — hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta tuhlaavansa ruutia…
Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne, jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti ollut kiinni muilla tahoilla.
»Mitä on elämä, rouva — mitä elämisen lahja?»… Hän katsoi surumielisen tutkivasti Alettea silmiin — ja Krabbe saattoi olla kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. — »Eikö ole totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme? Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin kaiken muun peittää pimeys… Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan todelliseksi elämäksi? — tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme… Voi *elää* suuressa rakkaudessa»…
— Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.
Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen, ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.
Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä — keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.
»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä aikana ovat yhtä rakastuneita. — Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»… pääsi häneltä hairingossa.
»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»
»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä — arvokas, turvattu asema — lapset… On se ainakin toista kuin elää yksin.»
»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi — en rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! — Ajatella, etten hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, — sehän olisi pahempaa kuin elinaikuinen orjuus… Enkö silloin mieluummin purkaisi!»
»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän — tahtoisitko tosiaan sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi tympeäksi ja jokapäiväiseksi — esimerkiksi kymmenen vuoden perästä? Ajattele tarkkaan… Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta olemattomiksi; — niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»
Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin … kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:
»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»
Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä vaipuneena… »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi… Nyt hän on kaikesta sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. — Aikoinaan olimme me, minä ja isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä… Voitko sinä ymmärtää sitä?»
»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin, eikä ymmärrä häntä; — eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian matalaksi. — Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin Krabbella — on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»
Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:
»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit vanhempi kuin äitisi!» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.
Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja…
Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki — olisipa hän kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna vieraisille!…
Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut valita huonomman.
Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa — poika otti asian kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki. Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!
Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.
Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta ja raha oli nykyjään kallista.
Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista, tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena — toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta…
No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen aikojaan — tuli vain pysyä vaiti… Mutta olisipa ihme, ellei hän, jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon… Hän oli todellakin vähän säikäyksissä.
— Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää, mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan — ja hirret vedätetään paikalle kelin tultua!
Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä…
— Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana, vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.
Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.
»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen mennä, niin hänen järkensä seisoo!»…
»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob», sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. — »Johan Henrik on pannut siihen niin paljon älyä ja työtä —; minä näin, miten se koski häneen.»
»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänen pitäisi tehdä.»
»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja; hänhän on ilmeinen arkkitehti.»
»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! — Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat — kuluttamiseen; on kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»… vastasi Jakob luoden katseen vaimoonsa.
»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! — Sinulla on ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät heidän kasvatuksestaan — paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava. Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan — ja siksi ei sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. — Ole huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä uskon, Jakob. — — Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei — ja ei … se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. — Minäkin olin siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi — oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto — perheen isä ei sitä tahdo»…
Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta…
»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»… Hän peräytyi itkettyneiden kasvojen edessä.