V.
Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja; lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.
Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa, ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa — ja tänä iltana hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista varten.
Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana, jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.
Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät niin ihmeellisesti… Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä, talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja kurkkutautia, — aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden ympärillä.
Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja sai hänet katselemaan kaikkea — Jakobiakin — uudessa valossa; oli aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin vastuunalaisuuden ja arvon.
Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa, käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan lattialta, jos mitä putosi…
Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.
»Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän? Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.»
»Elä nyt toru, Jakob!»
»Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa — eihän sinulla nyt ole mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta. Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. — Ja sitten sinä istut tässä alati vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.»
»Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!»
»Sukkaako?»
»Niin.»
»Hm — onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa, puoleksi ilkkuvaa.
Hän otti Jakobilta sukan.
»Hm — sinä olet paha — et saa sitä koskaan enää nähdä.»
»Enkö koskaan?»
»Et koskaan, kun teet kiusaa.»
»Teenkö kiusaa? — minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.»
»Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko, miten hauska on niitä kutoa;» — hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.
»Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» — hänen täytyi laskea leikkiä.
»Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä huolestuneena.
»Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.»
»Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»…
»Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.»
»Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»…
»No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan, että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, — »että minun täytyy haastella minkä mitäkin»…
»Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.»
»Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi… Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» — hän puhkesi lämpimästi sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; — »kuin silmäterääni minä sinua vaalin»…
»Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.» Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä. Jakob oli hänen vallassaan — eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin ankerias hänen käsistään.
Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa kiihkeyttään; — hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa ansaitsemaan.
Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan jok'ikisen sen paikkakunnan pulman.
Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen mielestään kuitenkin vielä.
Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet! Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne puoleensa kuin vintturilla ikään.
Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä. Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa … ehkä vähän keinotellakin, rakentaa varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.
Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.
Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut — mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi…
* * * * *
»Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle — mahtava metsänomistaja, näetkö… Hän kävi aamupäivällä konttorissa asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. — Olin ottaa hänet tänne juomaan lasin viiniä.»
»Mutta Jakob! Ethän toki aio… Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa ketään vastaan… Sinä et sitten ollenkaan ajattele…»
»Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» — hän taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan suloinen, ettet sitä itse tiedäkään — juuri tuossa väljässä puvussa; siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.»
»Niin, sinusta, Jakob»… Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.»
»Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa.
Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»…
Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä teräväksi ja silmien alus tummaksi — mutta niin sanomattoman kaunis hän oli … nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen —
»Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua — et millään ehdolla, se olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! — Komea, arvossa pidetty suurtalollinen, näetkö»…
»Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa… Karen saa lähteä hakemaan häränpaistin.»
Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään. — —
Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää, ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin paisti otti ruskettuakseen.
Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan…
»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun
Alette tarjoili lientä pöydässä; — suora mies ja hieno kohteliaisuus.
»Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»
»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.
»Onhan niitä — ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää — neljä, viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. — Talli ja navetta, katsokaa; — ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen heinän- ja elonkorjuuaikana — ja sitten on heille laitettava eväät mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»
»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»
»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja koko talon — kaiken tuon saa rahalla… Minun vaimostani tuntuisi kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin omat tapansa ja kasvatuksensa… Mutta on sitäkin, josta ei kaupunginnainen maksamallakaan pääse — äh — häh» — hän iski veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle — »kukaan ei hänen eteensä kanna lapsia»…
Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.
Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.
Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.
»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» — käänsi
Jakob puheen toisaalle.
»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin kuka hyvänsä.»
»Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette.
»Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.»
»Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena molemmillakin tavoin», hän myönteli — »kun vain on, mistä ruokansa ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin haluaa… Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» — hän tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen — »minun vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin oli vuoteessa.»
»Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob.
»Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.»
Alette soitti äkkiä pöytäkelloa.
»Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket hehkuvina.
»Ja nöyrä kuin ompelulanka — mutta hän tahtoo, että muutkin ovat nöyriä» — hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten — »muuten eivät asiat pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa kodissa liekkua…»
Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.
»Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» — yritti Jakob taas uutta puheenainetta.
»Ei valittamista.»
»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»
»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää — silloin sitä ainakin tietää omistavansa sen, minkä omistaa… Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä mitään hätää ole.»
»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.
»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi — heh—he —» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus häntä vaivannut; — »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka hm—hm» — taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle — »saattaa saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa… Ette te elä pelkästä ilmasta, e—ei».
Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä…
»Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»
Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan luotuina, koettaen peittää harmiansa.
»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?
Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti
Jakob esittää.
»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»… hän pudisti päätään; — »nyt on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana — hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä hyvissä ajoin huomenna… Vähän minulla vielä on toimitettavaa kaupungilla… Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta; — »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»
»Niin, niin, — rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. — »Me käärimme hänet kuin kapalolapsen — hyvään karhuntaljaan… Olea oli myöskin tuollainen … ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi», kuului vielä eteisestä.
— — »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob sisään tullessaan.
»Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» — Letta valitti itku kurkussa.
»Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä sanon!»
Letan huulet vähän vavahtelivat.
»Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen ampui niin hyvin kuin osasi…»
»Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.»
»Minä istuin kuin tulisilla hiilillä … oikein pelkäsin, mitä hän aina uutta keksisi.»
»Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin pyhää.»
»Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät,
Jakob.»
»Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.»
»Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille… Emmehän toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena.
»Hm — emme kyllä» — Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. — »Täytyy jakaa ihmiset tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» — tuumi hän puoliksi piloillaan. — »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja — meille ainakin toistaiseksi; — ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On vedettävä paksu sininen viiva — toisella puolen tulot, toisella menot, — ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa toisistaan, siitä voit olla varma.»
»Ja pakottaa sinut matkustamaan — vielä tänä iltana! En uskalla ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.»
Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.
»Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä — »joka kerran kuin olet ollut yötä poissa.»
Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä, silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.
»Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. — »Minähän en ole niin aivan terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin… Minä pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. — Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin, kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»…
»Sinä olet hermostunut, kultaseni.»
»Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen… Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun saan edes sitä pitää.»
Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi, että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa, jotka pelaavat ja juovat — olen kuullut siitä jo niin paljon — ja että he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä teet.»
»Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää — vai etkö sinä sitä usko?»
»Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?» puhkesi hän epätoivoisena puhumaan.
»Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme — eikö niin?»… alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, — »etkä sinä meistä ensiksi vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; — alakuloisuutesi ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi… Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!»
»En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!»
»Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies … ja olisin tullut niin nöyränä kosimaan?»
Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
»Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? — Sinähän voit kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä — tai luuletko ehkä, että hän tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?»
»Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» —
— Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut — lähtivät he pienelle vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.
Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta posliinia.
Rouva Krabbe säpsähti — yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.
Oven takana niistettiin nenää — kuului kuin torventörähdys — ja sisään astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi vielä työntämässä nenäliinan takataskuun.
»Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi.
»Vai niin … vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.
»Pyydän kiittää Teitä, rouva!»… hän taas aloitti.
Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.
»Katsokaa, rouva», selitteli hän — »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla… Olette herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» — hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta tunnen hiukan … joka maksaa minulle vuokraa» — hän lopetti ujosti, vetäytyen takaisin kuoreensa.
»Ei, kuulehan, Krabbe» — puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli sisään tuoden tarjottimella teekupit — »elä nyt rupea *siitä* puhumaan!»
Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette — miten kauniit silmät hänellä onkaan.
Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan — kiire kun hänellä oli —, koetti häntä väistää.
»Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut — minulla on aikaa vain puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan.
Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan… »Olisipa hauska kerrankin nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa — juurta jaksain. Ne pyörivät kaikkialla — toinen perhemylly toisensa vieressä; — ja me saamme kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään väikkyi leikkisä ilme. — »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin, liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi — s—s—s» — hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse — »siitä on kysymys… Ja sitten siitä, mitä myllystä lähtee» — hän tarttui Jakobia takinnappiin — »tulevasta sukupolvesta»…
Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.
Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö — mutta olkaa nyt niin hyvä!»
»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», — ja hän kulki joutuin hänen jälkeensä — »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta vaimostani minun poissaollessani, niin»…
»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» — puuttui
Alette puheeseen.
»— niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»
»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»
Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon valkeaksi.
Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen… »Lapsemme ne ovat meidän kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen, niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille … hassua kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään — »itseään mies maalaa, — työntäytyy vain toisen hahmoon…»
»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob mielessään.
»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan — yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»… Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä.
Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.
»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. — »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen — ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»…