VI.
Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, — ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.
Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin.
Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois.
Alette tuli häntä vastaan salissa.
»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.
»Vai nukkuu?»
»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»
»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; — »nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, — niin uusi ja valkea ja niin… Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan toista, — — jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä… »Mutta nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki hiukkaisen ikävöinyt minua?… Olin niin läpi märkä, tiedätkö…»
»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»
»Ja nyt hän nukkuu?»
Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.
»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään — saahan?» Jakob alkoi hyvin hiljaa vääntää avainta.
»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.
Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti auki.
He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna. Se näytti nukkuvan sekin…
Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä hiukan katselemaan.
Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa — sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.
»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.
Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.
»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»
»Elä, sulje vain ovi! — en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään… Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo — ei kätevyyden alkuakaan! — oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.»
»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.»
»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä… Saat nähdä, että hän taas nukkuu»…
»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»… hän kumartui kehdon yli.
»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» —
Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa.
»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»
Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.
Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati.
Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista.
Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, — oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka.
Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob… »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; — hän ei tiedä, kannattaako tässä marista… Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan — katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.»
Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.
Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; — ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa.
Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!… Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa.
Ja niin pahankurinen sitten, — aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään — ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä.
Ja taas oli Letan noustava.
Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa äitinsä!
Pai—pai — kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt, hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi… Ja niin Alette taas käveli ja lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs kerta samana yönä, — ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:
»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet nukkumaan.»
Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan. Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden voimakkaan parahduksen.
»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.
»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» — ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.
Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; — ja nukkuihan ainakin Alette!… Pienokainen makasi nähtävästi vain vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken lopetti, — kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja tuli huoneeseen.
»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» —
Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen, ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, — »katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»…
Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea gordilainen solmu.
Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik — ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan — se oli selvä. Mutta sitten — kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä riisumassa.
Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.