VII.
Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin. Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat istuivat kärsivällisesti odottaen — toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa, milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä, kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.
Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä, ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa, jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.
Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.
»Vai niin, — siis kylpyilta»…
Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; — hän joutui onnellisesti, itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut aivan yhtä taipuvainen… Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä, ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.
Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen ääreen, ja vei sen saliin.
Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan.
»Ikävännäköistä tällainen … ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.
»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»
Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.
»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; — sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään… »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»
»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?… Ethän sinä sentään häneen suutu?»
»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon … en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin.
Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.
»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» — hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen… »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.»
»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»
Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä.
»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut… Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä — toimituksia, aina vain toimituksia»…
»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! — Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»
»Oi, voit kyllä … voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»…
»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut — ja väsynyt minä olen — kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»
»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»
»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä — tämän jälkeen!
Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»
»Mutta kuulehan, Alette» — hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»
»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni — elä nyt vain ole kärsimätön!»
Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän…
Toinen lapsista itki tuolla sisällä…
»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja harmissaan.
»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»… »Hm, hm» — hän katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin lattialla.
Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin ovella.
»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä iltana hotelliin.» —
Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä pöytään lämpiminä; — olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! — Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän oli rikkonut ensimmäisen munan.
Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän tajusi…
Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.
Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan — siinä hän nyt seisoi yksin… Mennyt noin vaan!
Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin paistavansa yhden liikaa.
»Älä kata pöytää, — otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia… En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»
Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.
Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.
… Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli — lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, — oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi…
Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta.
Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä.
Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.
Loukata minua tällä tavoin! — Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?…
Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, — aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen!
Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä…
Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä… Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! — jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! — Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!…
Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä.
Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.
Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.
»Nukutko, Letta?» hän kysyi.
Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.
Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa.
»Alette, nukutko — todellakin?»
Varjo kumartui samassa kuin hänkin.
Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.
Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.
Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita oikeastaan oli.
Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!… Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen kuuli.
Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.
Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen tarkastaen häntä yölampun valossa.
»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä varovaisesti hänen päälleen.
Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan huolimatta.
Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen…
Tuo keveä pieni suudelma… Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt, … olisi ollut heräävinään, — ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa…
— — Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi palvelijattarelta, paljonko kello oli.
Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain toimeensa. Tietysti — mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!
»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? — — No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla meninkin ulos!… Oli oikein hauskaa, tiedätkö … ja olen nukkunut kuin kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? — Vai ei ole —.
Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle… Vai kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö — — — Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. — Käytä toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään pahaa, tyttöseni? — Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla noin mahdottoman lapsellinen… Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.
Hän meni todellakin, meni tänäänkin.
Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista voivan tapahtua.
Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.
Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta, luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä kannalla asiat nyt olivat.
»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, — konttori oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»
Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.
»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.
»En, kiitos, — sinulla on paistia! sepä hyvä»…
Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.
»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään…
»Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö — tätä ihanaa
paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä
Lettaa.
Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.
»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.
»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»
Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.
»Niin, mene sinä vain, Jakob!»
»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»
»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.
»Tottua? Mihin?»
»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut — ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»
»Sinähän nukuit!»
Oh! —
Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.
»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette merkillisiä».
»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»
»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi, »kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua… Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä tietänyt, mitä tehdä».
»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; — hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»
»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, — eikä siihen juuri kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki, kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» — hän kääntyi äkkiä ja jäi seisomaan matkan päähän, — »erittäin itsekäs enkä koskaan ajattele sinua ja lapsia — niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen äänensä koveni.
»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; — minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.
»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? — Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, — painostat sietämättömästi, sanon minä… Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.
»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»…
»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» — hän taputteli Lettaa — »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»
»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.
»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!»
… »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»
»Niin kyllä, rakas ystäväni… Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. — Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.
»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.
»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», — hän yritti lempeällä äänellä.
»Älä nyt enää ole noin — kovin — suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta…
Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä.
— Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.
»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.»
»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.
»Luonnoltaan, — vain luonnoltaan… Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.»
Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.
»Rakkaani, — oma kultani!»
Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten…
»Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»
»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» —
»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa — ystävää lähettyvillesi — voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi — vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin.
Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun… Oliko se niin tyhmää?»
»Ei — ei suinkaan», sai Letta sanotuksi — hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin … kylläkin hauskaa.»
»No niin — kenen siis?» tiukkasi Jakob.
»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.
»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela… Ota kynä käteesi ja kirjoita heti — pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»