XIX.
Sellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi… Olisi voinut sanoa ilmaa kauniiksikin —, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä vihureja; — joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita nousemassa yli harjun; — mutta kun aurinko päivemmällä pääsee paistamaan, tulee sentään aika lämminkin…
Tällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan verannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota parastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana pihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu päässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten tilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.
Perheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, — Morten
Finnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.
Ja kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon saadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa varten — isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli menettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä — ja hienoksi ja siistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita huonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten, tilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki huoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman parhaalla tavalla — siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma ja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.
Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali heitettynä valkean aluspuvun päälle.
Hän tuskin maistoi kahvia; — oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti…
»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.
Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.
Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi vasta kirkossa nähdä morsiamen.
Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja äiti… Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. —
— Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.
Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; — »kylläpä olikin haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».
»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.
Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.
»— huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»
»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»…
Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile…
»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena vaunuihin.
»Vihdoin viimeinkin… Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat, entä nenäliina?»…
He ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. —
— Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin, lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti — pikajunan vauhdilla — niinkuin Johan Henrik sanoi. — Heidän tuli olla ennen muita kotona ottamassa vieraita vastaan.
Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset takinliepeet tuulessa heiluen.
Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton — hän oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» — piti huolta hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.
Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä, auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.
Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; — ja niiden joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut… Kevätlinnuthan lähtevät lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos…
Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi
Johan Henrik voivansa vannoa!
Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.
Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa puvuissaan.
Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.
Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo vilkastuttaa mielialaa.
Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan. Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; — sitten oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka yhä mietti — perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui toinen puoli koko päivästä — sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen morsiustytöille.
»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» — kuiskasi Johan Henrik.
Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.
Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat — laiminlyömättä itseänsä — niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin ruokapöydän ääreen.
Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin hän. —
Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille, ilmoitti Johan Henrik.
Tuomari — jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku — nousi seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.
Tässä istuu — hän aloitti — Jakob Mörk juhlapuvussaan — iloisena ja harmahtavana — pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla… Tai tulkoon katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten kanssa, tarttuen tuon tuostakin — tuomari jäljitteli hyvin Mörkin liikettä — punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai esille asian yksinkertaisen ytimen.
Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus…
Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.
Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan. Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä — kodin rauhaa eivät päässeet häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste — hänen rakkaaseen päähänsä ei suru saanut koskea.
Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen hiuksiinsa — niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti hän on asunut miehensä rakkauden turvissa…
Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; — mutta he kaksi vain unohtivat tehdä sitä keskenään.
Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla, joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä ruisleivällä… Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä viidestäkolmatta vuodesta…
Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet toisiaan.
Alette oleskeli Elisabetin seurassa — hehän kohta eroaisivat…
Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena, puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen liikutuksen puristuksen alaisena.
»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi… Totisesti» — hän nyökytti päätään hitaasti — »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen taito… Pulma on, pikku Elisabet» — hän kohotti sormeaan — »tuo iän ilmoinen … ei vain ottaa, vaan antaa»…
— Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.
Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. —
Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.
Sitten lähtivät viimeiset.
* * * * *
Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.
Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!
»Oletko täällä, Alette?» — — kysyi Jakob raottaen ovea.
»Vai niin — sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?» sanoi hän leikillisesti. »He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain kahden taas!»
»Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob», virkkoi Alette soinnuttomasti.
Jakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.
»Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?… Kyllä hän olisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta»…
Alette katsoi häneen katkerana.
»Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen vaarallinen, koko kotiamme uhannut pula … että sinulla on ollut äärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää — paitsi minä —, ja joista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.»
»Niin, Alette», hän tunnusti, »minulla oli todellakin yhteen aikaan kovemmat päivät kuin sinä tiesit; — tahdoin niin hartaasti, niin hartaasti säästää sinua, näetkö»…
»Niin, tosiaan minua on säästetty!» — sanoi hän itsekseen. — — »Mutta jos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin köyhä nyt.»
»On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme varten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.»
»Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä pitää — kenelle olla jotakin!»
»Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle, Alette!» hän sanoi surumielisesti. »Sinä luulet, että vain sinä yksin olet tuntenut kaipausta… Mutta — miestä tyydyttää ajan oloon ainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä», hän istui heiluttaen jalkaansa — »ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella maailmalle… No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!» Hän ojensi hänelle kätensä.
»Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on — kurjaa!» hän puhkesi sanomaan… »Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin eläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat menehtyä toistensa rinnalla!»
»Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette»…
Hänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja kotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja tuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi hänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.
»Ja se minua nyt tässä mietityttää», sanoi Alette hiljaa; — »onko elämä käyvä Elisabetille samanlaiseksi?»
»En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän tulisi olonsa oikein hyvä.»
»Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!» lausui hän ajatuksiin vaipuneena. — »Miten ovatkaan välimme käyneet tällaisiksi?… Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut meissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen tietoon… Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? — Vai sinäkö olet minut luotasi työntänyt?»
Jakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti… »Kenties minä olen ollut tomppeli — aika tomppeli… Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan minun kanssani, raukka, huomaan… Mutta — minä tulin niin monta kertaa sydän täynnä — tulin omalla tavallani — painaakseni pääni sinun helmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; — mutta sinulla ei ollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. — Niin sitä tottuu kulkemaan yksin… Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!» virkkoi hän liikutuksen valtaamana.
Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat halusivat…
Joen? —
Koko elämän juoksun virta heidät erotti!
»Ja tulos!» — alkoi hän puhua — »entä tulos? Avioelämämme käytännöllinen puoli käy ilmi muun muassa kahdesta väärinymmärretystä nerostamme, pojista, jotka ovat kasvatuksemme hedelmät. Ellei heillä olisi vanhempia turvanaan, eivät he pystyisi elättämään henkeään. Mitä ajatuksia voikaan muutaman vuoden perästä viritä heidän sydämeensä, mistä heidän on isäänsä ja äitiänsä kiittäminen muusta kuin täydellisestä elämään pystymättömyydestä.
Toivokaamme vain, että me olemme kumpikin menneet pois, ennenkuin se tilitys tulee.
Ja kuitenkin!» — sanoi hän synkeästi — »kysyttäisiin vain yhtä voimakasta kättä… Kokonaista miestä, jolle vaimonsa olisi *lisänä*, ei miestä, joka on vaimoansa *vailla*. Mutta niin takaperoinen saattaa maailma olla, näetkö. Juttu on kerta kaikkiaan sama ja sinä pysyy: *sinä* et voi kestää, että minä käyn tiukasti käsiksi poikiin, sillä silloin vuotaa sydänveresi, ja — *minä* en voi nähdä sinun sydänveresi vuotavan!
Ja niinpä sitten, kun käy liian raskaaksi, lähetämme molemmat mainiot neromme — sen, josta sinun mielestäsi pitäisi tulla säveltäjä, maanviljelyskouluun ulkomaille, ja toisen ylioppilasleipomoon, josta hän palaa entisenlaisenaan jouluksi kotiin taas. Sitä kampia saamme pyörittää koko elinikämme — ympäri, ympäri.»
Hän tunsi yht'äkkiä vaimon pään rintaansa painautuneena. Alette itki itkemistään.
»Ystäväiseni, tämä on katkeraa…
Ja niin sääli sinua, — ja minua myös» —
Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.
Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli silittelemistään…
»Meidän täytyy mukautua» — sanoi hän alistuvaisesti.
»Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös…
»Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä tuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli. Kun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on järkevää ja oikein pojille, — sekä heille että minulle, niin olet kyllä näkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä. Mutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja sitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.»
Hän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin että kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.
»Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette», — virkkoi Jakob syvän totisena.
»Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!» puhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen kasvoihinsa.
»On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta… Se kuuluu olevan kaunis aika — niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. — Se tulee syksypuoleen»…