XVIII.
Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan lähdöstä.
Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä… Täti oli ihan kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi ilmaksi!…
Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik. Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.
Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun hovineuvos Tinn — Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin — tarttui lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa oli nähnyt ja kokenut — annahan, kun lasken — seitsemäntoista tai tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään! Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan toinen pappi ja samoin lukkari — puhumattakaan siitä, miten kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli kulunut niin ja niin monta vuotta.
Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille, niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.
— »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan Viking asemalta kuuden aikaan.»
»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin», vastasi Jakob hieman ivallisesti.
»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on kohta lähdettävä; — eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»
»Niin, niin — tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä… Mutta koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin — runsasta puolta tuntia myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on minulle nyt hyvin tärkeää.»
»Tärkeää? Mitä sinulla sitten — —»
»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi. »Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin selityksiin.»
Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo… Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä! Hänen oli tehtävä kuin hummerin — uhrattava pihdit — kaikki, mitä hänellä oli Varaasissa metsää — pelastaakseen jos mahdollista henkensä…
»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin — »jos iltapäiväpostissa tulisi jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista … tai, niin, ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon — oikein huolellisesti — ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» — hän katsoi Tobieseniin merkitsevästi — »älkää antako kenenkään —, Johan Henrikin tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa kaikki lukon taakse pulpettiin.»
Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä — asianajaja Mörk taisi olla pahoinkin kiinni siinä.
… »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä, Jakob?»
»Ei tietystikään»…
Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.
* * * * *
»Kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta … kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta»…
Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin vaaran ahdistava aavistus.
Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin…
Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.
Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.
Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan, niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.
Oliko se ehkä merkki…
Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea huutokauppapöytäkirjaa.
Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.
Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.
Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.
Nyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. — »Ei vielä yhtäkään!»
Tobiesen katsoi hänkin kelloaan — »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan oikein».
Ehkä hän odotti tietoja postista?
— Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje, josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään. Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä, joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa, jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.
Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.
»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.
»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»…
»Niin, tietysti — tietysti»…
»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»
»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.
»Etkö syökään, Jakob?»
Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.
— — Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että hän tahtoi olla rauhassa.
Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta! Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana, musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään tuijotti.
Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt *ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa todellakin alkaa huojua jaikain alla.
Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt — nyt hän näki itsensä nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. — Varpaisillaan… Varpaisillaan kaikkien edessä…
Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa arvosta!
Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki, mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna, turvattuna miehenä — jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli ensimmäisen maksuajan.
Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta — ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat yht'äkkiä alkaisivat nousta.
Sitä ihmettä oli vain odotettava! — Kukaan ei pane päätään mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; — eikä sitäpaitsi ollut kysymys vain omasta päästä, vaan —
Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut menetellä rehellisen miehen tavoin — nähdäkseen kaiken nyt yhdellä kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja kylässä…
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti — tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.
—- Jos virta kääntäisi suuntansa — jos suurpolitiikka … jos vaikka Australia alkaisi niellä hirsiä — jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat nousisivat; — tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. — Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.
Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa. Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta, että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.
— Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.
He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin mukana… Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana kesäaikana… Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa pojille nyt, kun he taas olivat kotona.
Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!
Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.
Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.
Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; — johon vanha oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain sitä vankempana. — Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika — ja sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden tuhon hinnalla…
»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku esille: — niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä tämän talon yli!»
Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos tyhjääkin tunnelmaa.
Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli vieraiden kanssa…
Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella, kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi — kuin jotakin rakasta ollutta ja mennyttä —, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan täällä!
* * * * *
Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän yläpuolella… Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta likempänä.
Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.
Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle … nyt hän erotti puhetta…
Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.
Ei, siitä ei voinut erehtyä — se oli Bervenin ääni…
»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,
Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä — niin lyön sinulta pään poikki…
Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.
»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja — niin, siitä on pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven… Ei, mutta katsokaa mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin — kuulkaa, miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita — pappilalaiset.»
Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla kädenliikkeellä.
»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.
»Teit hyvin, kun tulit, Jörgen», virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä vastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. — »Muuten on laitani huono», sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.
»No niin — näetkö — olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta Tostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän»… Hän otti esille lompakkonsa… »Jos voit sitä käyttää, niin… Riippuu vain sinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.»
Jakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki Tostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain, sitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän alkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi ylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin pysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri nousi päähän, niin että korvat suhisivat.
»Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!» hän melkein kuiskasi äänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä… »Niin, niin, se merkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun edessäsi! — ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!»
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä keskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.
»Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?»
»Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon»…
Berven oli jättänyt hatun päähänsä. »Minä pistäydyn täällä taas parin päivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa tuota alhaista tarjousta!» kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun hän oli jo rientämässä ulos. —
— — Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.
Pelastettu! — turvattu … humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti juoksi portaita ylös.
»Joko Berven lähti?» tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä vastaan.
Myrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri häntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen kanssaan riemuita pelastuksesta — Aletten ja kodin ja kaikkien…
Hän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.
Että saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! — se ajatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten mieleen.
»Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa illallista»… sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän kyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli tullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.