XVII.
Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot punoittivat pakkasesta.
»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! — Me saamme nyt, Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin metsästä.»
»Vai tehnyt vararikon? — Onko kummempaa kuultu — sellainen rikas mies!»
»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni — koko siirtäjäseurue kuin korttitalo.»
»Niin, niin — tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen harmistuneena.
Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta jalastaan.
»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.
»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli käy. — Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen — nyt perästäpäin»… Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.
»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»
»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!… Ei, ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»
»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella, »ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä syönyt…»
Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.
Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.
Hän asteli edestakaisin lattialla.
»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? — Ja lähetä joku sytyttämään lamppu!»
»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; — kun et vain pitkästy,
Jakob!»
Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.
»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»
Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.
»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on edessäsi. — Kävitkö tuomarin luona? Etkö?… Olet ollut pitkällä matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; — elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, — Elisabet vain ja minä»…—.
Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille syystä.
»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.
»Ni—in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»
»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano: sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.
Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.
»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi hän ärtyisästi.
»Kyllä, ystäväni!»
»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo. Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta saat itse lukea kirjeen. — Ja Alf»…
»Kyllä tiedän, Alette — yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin…» Hän vapisi; — »tietysti, heidän täytyy saada päivälleen.»
»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla säntillinen.»
»Niin, tietysti»…
Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa. Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille, sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä ilme ja hän kutoi ahkerasti.
Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että jotakin oli kierossa… He olivat nyt melkein yksikseen — lapset kukin omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät ulottuisi Jakobiin!
Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. —
»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; — hän tahtoi vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän klubiin.
Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.
»Sanokaa minulle, Tobiesen», — Alette istuutui hetkeksi konttorihuoneeseen — »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään, enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee häneen kipeästi.»
»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään kirjoituspöytään — »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»
»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen — olisiko hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»
»Ei toki, mikäli tiedän, rouva — ei suinkaan!»
»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan Tobiesenin kasvonilmeeseen.
»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten hän jatkaisi… »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa nyt olla paljonkin kestettävä.»
»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?» tiedusteli Alette epäröiden.
»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. — »Ei rouva saa minua väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita… Jos tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin — ho-ho-hoo — niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»
»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin arvossapidetty ja vakavarainen… Ja tiedättekö, — jos häviäisimmekin jonkun verran; — niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, — niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat, joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä, ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään — vaivaa vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut kylliksi tekemistä omassa toimessaan… Eikä Alf, josta nyt tulee metsäherra, siksi ensinkään sovellu; — jospa edes Viking olisi ruvennut…»
»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki päässä, kun tulin tänne.»
— Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.
Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet…
Ei, Alette ei päässyt selville hänestä — hän saattoi äkkiä suuttua pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.
Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli hullusti.
Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.
Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! — — Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia päähänpistoja… Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa…
Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.
Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa — saattoi olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. — — Mutta joku erityinen!… hän pudisti päätään.
… Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; — ehkä vain jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?… Ja kuitenkin seisoa lukitun oven takana… Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui melkein kuin hän vihaisi häntä!
Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa kirjettä; — hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän, postin tulosta asti.
Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään vaaraa; — ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä, joilla Elisabet vain leikitteli…
Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän kestää vain niin kauan kuin kestää!
»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän kääntääkseen ajatuksensa muuanne.
»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi ilosta säteillen.
»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne meidän hopeahääpäivänämme.»
»Etkö luule, — juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» —
Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä kaulaan. — »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»
»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; — on jo aika ruveta puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»
»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla. Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»
»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! — Ajattele, lapseni, että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja Sövig ja kauppias Möller — onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»
»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään yhteisistä harrastuksista!»
Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: — tuollaiset puheet olivat hassuja.
»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»
»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*, äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun kanssani toimistaan, — juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. — Ja jos voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen kelpaa.»
Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän aikanaan oli haaksirikkoutunut…