ENSIMMÄINEN LUKU
Ankara myrsky. — Slumpissa vettä hakemaan. — Tekijä jää rannalle. — Joutuu maan-asukasten käsiin. — Viedään farmarin taloon, jossa häntä kohdellaan hyvin.
Luonto ja kohtalo näkyvät säätäneen minun osakseni toimekkaan ja levottoman elämän. Niinpä minä nytkin, oltuani vain kaksi kuukautta kotona, jätin jälleen synnyinmaani ja nousin 20:na kesäkuuta 1702 Adventure nimiseen laivaan, joka oli määrätty Suratiin Itä-Indiassa, ja jonka kapteenina oli John Nicholas.
Onnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin ankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa samalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne talvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin. Kaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.
Laiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta purjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren pohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin seutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta toukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen samalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä vuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.
Toukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin tuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies, ennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi puhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon, minkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin että vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot huuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus oli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.
Vähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen peräsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet tästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian kaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.
Ruokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova puute.
Eräänä päivänä — se oli 16:s kesäkuuta 1703 — huomasi laivapoika mastosta maata näkyvissä. Seuraavana päivänä oli edessämme saari tai mannermaa, emme varmaan osanneet sanoa, kumpiko. Etelää kohti pisti siitä ulos mereen pitkä niemi, jonka rannalla oli avonainen satama, mutta niin matala, ett'ei siihen käynyt isolla laivalla laskeminen. Käytiin senvuoksi ankkuriin noin meripeninkulman päässä rannasta, ja kymmenkunta miestä läksi laivan suuressa sluupissa maihin aseilla varustettuina ja mukanaan vesitynnyreitä. Miesten oli määrä tuoda laivaan vettä, jos suinkin löytävät. Minä pääsin mukaan, minun kun teki mieleni nähdä, millaista tämä tuntematon maa on.
Maihin päästyä ei löydetty jokea eikä lähdettä eikä merkkiäkään mistään asumuksesta. Merimiehet alkoivat astua pitkin rantaa, haeskellen makeata vettä; minä läksin samoilemaan eri suunnalle ja erkanin muista peninkulman verran. Kovaa kivikkoa oli maaperä kaikkialla. Minua alkoi jo vähitellen uuvuttaa, ja kosk'ei mitään huomattavampaa ollut nähtävissä, läksin hiljalleen astumaan takaisin satamaa kohti. Saatuani meren näkyviin, näin meidän miesten jo olevan veneessä ja soutavan kuin henkensä edestä laivaa kohti. Olin ruveta huutamaan heille, vaikka se näin pitkältä matkalta olisi turhaa ollutkin, mutta samassa näin erään hirmuisen suuren olennon juoksevan heidän peräänsä kiivasta vauhtia. Vesi ei ulottunut häntä kuin polviin. Arvaamattoman pitkin askelin hän harppaili, mutta vene kun oli jo puolen peninkulman verran edellä, ja rannikko täynnään kareja ja kivisärkkiä, niin ei hirviö enää voinut venettä saavuttaa. Tämä kerrottiin minulle vasta perästäpäin. Nyt en uskaltanut katsoa tuon takaa-ajon päättymistä, vaan juoksin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja kiipesin jyrkän mäen harjalle, josta oli laaja näky ympärille.
Seutu oli ylt'yleensä viljeltyä. Mikä minua ensinnäkin hämmästytti, oli ruohon tavaton pituus niityillä: heinänkorret noin 20 jalkaa pitkiä!
Tulin tuosta vallantielle. Sellaiselta se ainakin minusta näytti, vaikk'ei se senpuolisille ihmisille ollut kuin kapea polku ohrapellon poikki. Sitä astuin nyt kotvan aikaa, mutta sivuilleni en juuri nähnyt mitään, ohra kun oli parhaimmillaan ja korret vähintänsä 40 jalkaa pitkiä. Pääsin tuosta vihdoin pellon päähän, ja siinä oli edessäni aita, ainakin 120 jalkaa korkea. Aidaksien paksuutta en osannut arvata suunnilleenkaan. Tämän aidan yli veivät portaat toiseen peltoon. Niissä oli neljä astinta ja ylimmäisenä vielä suuri kivi yli kuljettavana. Ratki mahdotonta minun oli astua näitä portaita, jokainen astin kun oli kuusi jalkaa ja ylimmäinen kivi noin 20 jalkaa korkea. Rupesin katselemaan, eikö olisi aidassa rakoa, mistä päästä läpi, mutta äkkiä huomasin erään maan-asukkaan, yhtä kookkaan kuin äskeinenkin, astuvan toiselta pellolta portaita kohti. Hän oli koolleen kuin kirkontorni ja harppasi ainakin kymmenen yardia joka askelella. Hämmästyen ja kauhistuen minä juoksin piiloon ohrapeltoon. Sieltä näin hänen nousevan portaitten yläpäähän ja katselevan oikeanpuoliseen peltoon; heti senjälkeen kuulin hänen huutavan. Ääni tuli niin korkealta, että luulin ukkosen jyrähtäneen.
Ei aikaakaan, niin jo tulee häntä kohti seitsemän samallaista hirviötä, käsissä sirpit, niin suuret kuin kuusi viikatteen terää. Tulokkaat näyttivät olevan ensinmainitun renkejä, koskapa pukukin heillä oli huonompi. Huomasin sen siitäkin, että he, vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, heti rupesivat leikkuutyöhön sillä pellolla, missä minä olin. Minä juoksin heistä niin kauas kuin vaan pääsin, vaikk'ei se kovin helppoa ollut, sillä korsien väliä ei ollut kuin jalan verran, niin että ylen työläs oli puikahdella niitten lomitse. Ponnistelin kumminkin kaikin voimin, kunnes saavuin sellaiseen paikkaan, missä sade oli lyönyt ohran lakoon. Siinä ei päässyt enää askeltakaan eteenpäin, sillä korret olivat niin sotkeutuneet toisiinsa, ett'ei ollut ajattelemistakaan puikkia niitten välitse, ja vihneetkin olivat niin lujia ja teräviä, että pistelivät vaatteiden läpi ihoon asti.
Jonkun ajan perästä eivät leikkaajat enää olleet, äänestä päättäen, kuin sadan yardin päässä minusta. Ihan näännyksissä sekä täynnä pelkoa ja epätoivoa panin silloin pitkäkseni kahden vaon väliin, toivoen sydämeni pohjasta, että viimeinen hetkeni jo pian löisi. Sydäntäni kivisti, ajatellessani lohdutonta leskeäni ja orpojani siellä kotona. Jo siinä yhdenkin kerran päivittelin sitä, että, vastoin ystävieni ja omaisteni varoituksia, jälleen olin lähtenyt matkustelemaan, mieletön. Tässä tuskallisessa tilassa johtui väkistenkin mieleeni Lilliput: siellähän minua oli pidetty suurimpana ihmeenä, mitä maailmassa ikinä on nähty; siellähän minä kykenin vetämään perässäni koko keisarillisen laivaston ja suorittamaan monta muuta ihmeellistä tekoa, jotka ikipäiviksi on merkitty valtakunnan aikakirjoihin, vaikka tulevat sukupolvet, miljonain silminnäkijäin todistuksista huolimatta, niitä tuskin sittenkään totena pitävät. Minusta tuntui sanomattoman masentavalta näyttää nyt täällä yhtä mitättömältä kuin Lilliputin ihmiset olisivat näyttäneet Englannissa. Tämä nyt kaikista pahoista vielä vähin. Mutta koska kokemuksesta on havaittu, että ihmisestä tulee sitä rajumpi ja julmempi olento, mitä isommaksi hänen kokonsa kasvaa, niin mitäpäs minä muuta saatoin odottaakaan kuin että nämä hirvittävät barbaarit, minut huomattuaan, ihan ensi työkseen pistävät minut poskeensa?
Filosofit ovat epäilemättä oikeassa, väittäessään, että kaikki, mikä maailmassa on suurta tai pientä, on ainoastaan suhteellisesti suurta tai pientä. Kohtalo kukaties sallii vielä Lilliputilaistenkin kohdata sellaisen kansan, joka sen silmissä on yhtä pieni kuin he minun silmissäni. Ja kenties viimeksi mainittu kansa löytää vielä pienempänsäkin jossain nurkassa maailmaa, jota tähän saakka ei vielä ole tunnettu!
Kesken näitä mietiskelyjä hämmästyneessä ja tuskantuneessa mielessäni, minä huomasin erään leikkaajan olevan enää kymmenen yardin päässä minusta. Ensi askeleella hän joko tallaa minut murskaksi tai sivaltaa sirpillänsä kahtia. Silloin minulta pääsi parku, niin kova kuin säikäys suinkin myöten-antoi. Hirviö pysähtyi, katsahti maahan ja hetkisen perästä huomasi minut. Varotellen hän tarkasteli minua, niinkuin ihminen tavallisesti tarkastelee pientä, vahingollista eläintä, peljätessään sen pistävän tai purevan. Niinhän minäkin olin tehnyt ennen vanhaan, kärppiä pyydellessäni siellä kotimaassa.
Vihdoin hän uskalsi ottaa minut kiinni takaapäin peukalonsa ja keskisormensa väliin ja nosti minut noin kolmen yardin päähän silmistään, paremmin nähdäkseen minut. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja kaikeksi onneksi oli minussa sen verran mielenmalttia jäljellä, ett'en ruvennut rimpuilemaan hänen kynsissään tuolla kuusikymmentä jalkaa korkealla maasta, vaikka hän nipistikin minua aika lailla kupeista. Muuta en uskaltanut tehdä kuin nostaa silmät ylös aurinkoa kohti, panna kädet ristiin rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä, surumielisellä äänellä, niinkuin sellaisessa tilassa sopiva oli. Pelkäsin näet joka hetki hänen paiskaavan minut maahan, niinkuin mekin paiskaamme kuolijaksi inhottavan eläimen.
Kaikeksi onneksi hän näkyi kuulleen ääneni ja alkoi uteliaana katsella minua, ihmetellen, että minunmoiseltani olennolta lähtee oikeita sanoja, vaikk'ei hän ymmärtänytkään niitä. Minä rupesin uikuttamaan ja itkemään, käännellen päätäni puoleen ja toiseen, siten osoittaakseni hänelle, kuinka hirmuisen kipeätä minun tekee olla hänen hyppysissään. Hän näkyi käsittävän minut, ja kantoi minut nuttunsa helmassa isäntänsä luo, tuon samaisen miehen, jonka ensiksi olin nähnyt, ja joka oli muuan varakas farmari eli tilanvuokraaja.
Heidän puheistaan minä käsitin, että renki ensi työkseen kertoo isännälleen, missä ja miten hän oli minut löytänyt. Senjälkeen otti isäntä pienen oljenkorren palasen — se oli tavallisen kävelykepin kokoinen — ja kohotti sillä nuttuni liepeitä ylös: luuli kaiketi sitä jonkinlaiseksi luonnon antamaksi verhoksi. Hän puhalsi syrjään hivukset kasvoiltani, nähdäkseen ne selvemmin. Sitten hän kutsui väkensä ympärilleen ja tiedusti — niinkuin jälkeenpäin sain tietää — onko kukaan koskaan niityillä tai pelloilla mointa olentoa nähnyt. Varovasti hän sitten pani minut maahan ja asetti seisomaan nelin kontin, mutta minä nousin heti pystyyn ja läksin astumaan edestakaisin, näyttääkseni heille, ett'ei minulla ole aikomustakaan lähteä karkuun. He asettuivat kykkysilleen minun ympärilleni, paremmin nähdäkseen. Minä puolestani otin hatun päästäni ja kumarsin syvään farmarille, lankesin polvilleni, nostaen silmät ja kädet ylös, ja puhuin muutamia sanoja niin lujaa kuin jaksoin. Otin sitten taskustani kukkaron, jossa oli kultarahoja, ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän pani sen kämmenelleen, nosti silmilleen, nähdäkseen, mikä se on, ja käänteli ja väänteli sitä kaikille puolin nuppineulalla, jonka oli ottanut hihastaan, mutta ei päässyt asian perille. Minä viittasin häntä silloin panemaan kätensä maahan ja puistelin rahat kukkarosta hänen kämmenelleen. Siinä oli kuusi Espanjan kultarahaa, neljän pistolin arvoinen kukin, ja pari kolmekymmentä pienempää rahaa. Hän kasteli sakarisormensa päätä kieleensä, nosti ylös ensin raskaimman rahan, sitten muut, mutta ei vieläkään näkynyt ymmärtävän, mitä kapineita ne ovat. Sitten hän viittasi minua panemaan ne takaisin kukkaroon ja pistämään kukkaron taskuuni. Tarjosin rahoja vielä useampia kertoja hänelle, mutta kosk'ei hän niistä huolinut, tein työtä käskettyä ja pistin rahat jälleen taskuuni.
Farmari näkyi vihdoin tulevan siihen käsitykseen, että minä sittenkin olen järkevä olento. Hän puhui minulle monta kertaa, vaikka soivatkin hänen sanansa minun korvissani kuin vesimyllyn ratas. Minä koetin vastata hänelle jos milläkin kielellä; hän pani korvansa ihan kahden yardin päähän minusta, mutta kaikki turhaan: emme vain toisiamme ymmärtäneet. Kohta sen jälkeen hän lähetti rengit takaisin työtä tekemään, laski kätensä maahan, levitti nenäliinansa kaksin kerroin kämmenelleen ja viittasi minua astumaan siihen. Helppo siihen oli päästäkin, sillä kämmen ei ollut täyttä jalkaakaan paksu. Minä katsoin parhaaksi totella, ja kävin keskelle nenäliinaa pitkäkseni, jott'en putoaisi maahan. Hän sitoi varmemmaksi vakuudeksi kolkat pääni ylitse yhteen ja kantoi minut sillä tapaa kotia.
Sinne tultua hän kutsui vaimonsa ja näytti hänelle minut, mutta emäntä parka säikähti ja juoksi tiehensä, niinkuin naiset meillä kotona, nähtyään sammakon tai hämähäkin. Huomattuaan kumminkin, kuinka minä tarkasti noudatan hänen miehensä viittauksia, hän vähitellen poisti pelkonsa ja alkoi kohdella minua varsin hellästi.
Kello oli nyt kahdentoista maissa päivällä, ja palvelija kantoi aterian pöytään, yhden ainoan liharuuan, niinkuin talonpoikaisen miehen pöydässä sopivaa onkin. Vati oli neljäkolmatta jalkaa läpimitassa. Pöydässä istui farmari vaimonsa kanssa, kolme lasta ja vanha mummo. Minut hän pani jonkun matkan päähän itsestänsä pöydälle, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkealla maasta. Minua pelotti kauheasti ja koetin pysyä niin kaukana laidoista kuin suinkin, jott'en vaan putoaisi lattialle. Emäntä leikkasi pienen palasen lihaa, murensi siihen hiukan leipää ja pani lautaselle eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin esille veitseni ja kahvelini, ja rupesin syömään pöytävieraitten suureksi huviksi. Emäntä käski piian käydä minulle juomalekkerin, joka veti noin 3 gallonia. [1 gallon = 4 litraa.] Kahden käden tartuin lekkeriin, sain sen suurella vaivalla nostetuksi huulilleni ja join ehtoisen emännän maljan, lausuen tervehdykseni hänelle englanninkielellä niin lujaa kuin suinkin jaksoin. Tämä sai seuran nauramaan niin kovaa, että korvat oli minulta vähällä mennä lukkoon. Juoma maistui miedolta omenaviiniltä ja oli varsin miellyttävää.
Isäntä viittasi sitten minua tulemaan hänen lautasensa ääreen. Minä läksin, mutta hämmästyksissäni kun olin kokonaan — älköönkä suosiollinen lukija minua siitä kovin moittiko — kompastuin leivänkuoreen ja lankesin alassuin pöytää vasten, sen pahemmin kumminkaan loukkautumatta. Heti nousin pystyyn ja, huomatessani noitten hyväntahtoisten ihmisten olevan huolissaan minun tähteni, sieppasin hattuni, jota säädyllisyyden vaatimusten mukaan olin pitänyt kainalossani, heilutin sitä pääni ylitse, huutaen kolme kertaa "eläköön", osoitteeksi, ett'en ollut lainkaan loukkautunut. Astuessani sitten isäntääni kohti (isännäkseni häntä tästä puolin olen sanovakin), sattui niin, että hänen nuorin poikansa, 10-vuotias viikari, sieppasi minua koivista ja nosti minut niin korkealle, että minussa joka jäsen vapisi. Mutta isä nykäisi minut hänen kädestään ja antoi pojalle sellaisen korvatillikan, että Europassa olisi moisesta hyväkin komppania ratsuväkeä mennyt mäkeen. Samalla hän käski viedä pojan pois pöydästä. Minuapa alkoi pelottaa, että poika rupeaa pitämään minulle viikkoista vihaa: muistin kyllä, mitenkä meillä pahankuriset lapset kohtelevat varpusia, kaniineja, kissanpoikia ja koiranpentuja. Senpä vuoksi lankesin polvilleni, ja viitaten poikaan, koetin isäntääni saada käsittämään, että pyydän anteeksi pojan puolesta. Isä myöntyi, ja poika palasi pöytään. Minä otin isäntääni kädestä ja suutelin sitä.
Kesken aterian oli lempikissa hypännyt emännän syliin. Minä kuulin takanani jyrinää, niinkuin olisi kymmenet kangaspuut olleet käynnissä. Käänsin päätäni ja huomasin, että se olikin vaan kissan kehräämistä, tuon lempielukan, joka päästä ja käpälästä päättäen oli kolme kertaa niin suuri kuin härkä. Kissan kiiluvat silmät ja raju muoto säikäyttivät minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisella laidalla, 50:n jalan päässä, ja vaikka emäntä piteli sitä lujasti kiinni, jott'ei pääsisi hyppäämään minun luokseni ja iskemään minuun käpäliään. Mutta eipä vaaraa vähääkään: kissa ei ollut minua huomaavinansakaan, vaikka isäntä nosti minut noin kolmen yardin päähän siitä. Ja minä kun olin kuullut kerrottavan ja matkoillani sen todeksikin huomannut, että peto ihan varmaan karkaa kimppuun, jos sitä pakenee tai osoittaa pelkoa, niin päätin kuin päätinkin näyttää, ett'en pelkää yhtään mitään. Arkailematta astuinkin viisi kuusi kertaa kissan kohdalla ja lähenin sitä yardinkin päähän, kunnes se itsestään vetäytyi pois, ikäänkuin olisi säikähtänyt minua. Koiria en peljännyt niinkään paljoa. Niitä tuli tupaan kolme neljä kappaletta, niinkuin farmarin taloissa tavallista on. Yksi niistä, kahlekoira, oli neljän norsun kokoinen, toinen, vinttikoira, oli yhtä iso, mutta hiukan laihempi.
Päivällisen jälkeen tuli sisään amma, 1-vuotias lapsi sylissään. Heti kuin lapsi oli huomannut minut, päästi se niin kovan porakan, että moinen älinä olisi kuulunut Lontoosta Chelsean esikaupunkiin. Se tahtoi välttämättömästi saada minut lelukseen. Äiti kaikessa hellyydessään otti minut käteensä ja ojensi lasta kohti. Se sieppasi minut samassa vyötäisistä ja pisti pääni suuhunsa, mutta silloin minä älähdin niin kovaa, että kakara päästi minut heti kohta irti. Tarkkaan siinä minulta niskat olisi mennyt nurin, ellei äiti olisi ojentanut esiliinaansa, johon minä putosin. Silloin rupesi amma, lasta viihdyttääkseen, puistelemaan rämyä, joka oli kuin hyväkin tynnyri, suuria kiviä sisässä, köydellä sidottu pienokaisen rintaan.
Vihdoin läksi isäntä renkeinensä jälleen ulkotöihin. Mikäli minä hänen äänestään ja viittauksistaan osasin päättää, käski hän lähtiessään vaimonsa pitämään minusta hyvää huolta. Kovin minua jo väsyttikin ja nukutti. Sen huomasi emäntänikin ja pani minut omaan sänkyynsä ja peitti valkoisella, puhtaalla nenäliinallaan, joka oli suurempi ja karkeampaa kangasta kuin sotalaivan isopurje.
Nukuin siinä lähes kaksi tuntia, uneksien olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Sitä katkerammalta tuntui herätessäni, kun huomasin makaavani parikymmentä jalkaa leveässä vuoteessa, suunnattoman suuressa huoneessa, joka oli kaksi mitäpä kolmekin sataa jalkaa kummallekin taholle ja pari sataa jalkaa korkea. Emäntä oli mennyt askareihinsa ja lukinnut oven perässään. Vuode oli 11 jalkaa korkealla lattiasta. Maatessani tuossa, kiipesi äkkiä kaksi rottaa uutimia myöten ylös ja alkoivat nuuskien juosta vuoteella edestakaisin. Yksi niistä tuli minua melkein lähelle kasvoja. Minä säikähdin ja vedin miekkani ulos, puolustaakseni itseäni. Nämä hirmuiset eläimet olivat niin rohkeita, että hyökkäsivät minun kimppuuni kummaltakin puolen; toinen pani jo etukäpälänsä minun nuttuni kaulukselle. Mutta minäpä pistin siltä vatsan puhki, ennenkuin ennätti tehdä minulle mitään pahaa. Hengetönnä se jäi jalkojeni juureen. Toinen läksi karkuun, nähtyään kumppalinsa surkean kohtalon, mutta sai vielä juostessaan minulta miekan-iskun takapuoleensa, niin että verta tippui pitkin sänkyä. Tämän sankarityön tehtyäni läksin astuskelemaan vuoteella, henkeä vetääkseni ja rauhoittuakseni. Rotat olivat kahlekoiran kokoisia, mutta paljoa ketterämmät ja uskaliaammat, niin että ne varmaankin olisivat repineet minut palasiksi, jos ennen maatapanoa olisin riisunut miekkani pois. Minä mittasin rotan raadon: tuumaa vaille kaksi yardia.
Emäntä tuli huoneesen ja, nähtyään minut verissäni, otti minut heti käteensä. Minä viittasin rotan raatoon ja myhähdin merkiksi, ett'ei minulle ole tapahtunut mitään pahaa. Siitä hän oli kovin mielissään ja käski palvelijan ottamaan rotan pihtien väliin ja heittämään ulos. Hän pani minut sitten pöydälle, ja minä puolestani näytin hänelle verisen miekkani, pyyhkäisin sen takkini helmaan ja pistin tuppeen takaisin.