ENSIMMÄINEN LUKU
Tekijä antaa muutamia tietoja itsestään ja perheestään. — Ensimmäiset matkustamisen aiheet. — Hän joutuu haaksirikkoon, pääsee uimalla Lilliputien maan rannalle. — Vangitaan ja viedään sisämaahan.
Isälläni, pienen maatilan omistajalla Nottingham-shiressä, oli viisi poikaa. Minut, järjestyksessä kolmannen, hän lähetti Cambridgeen, Emanuel College nimiseen kouluun. Neljäntoista vanha olin sinne mennessäni ja opiskelin siellä kolme vuotta. Olisin siellä opintoni päättänytkin, mutta kun ei isän niukoista varoista riittänyt minulle tarpeeksi eväsrahoja, vaikka kylläkin koetin elää säästäväisesti, niin läksin Lontoosen ja menin siellä haavalääkärin oppiin mr James Bates'ille. Hän oli siihen aikaan kuuluisa taidostaan, ja hänen luonaan työskentelinkin neljä vuotta. Isä vainaja se silloin tällöin lähetti minulle jonkun verran rahoja, ja ne minä käytin tietojeni kartuttamiseen. Lueskelin merenkulkuoppia ja matemaatikaa, tarpeellisia kyllä sille, ken aikoo lähteä kaukaisia maita katsomaan, ja matkustelemaanhan minulla oli halu jo pienestä pitäin.
Palasin sitten mr Batesin luota kotia, jossa isältäni ja John enoltani sekä joiltakuilta ystäviltä sain neljäkymmentä puntaa. Luvattiinpa minulle sitä paitsi vielä 30 puntaa opintojen jatkamista varten Leydenin yliopistossa. Siellä minä sitten tutkin lääketiedettä kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta, hyvin tietäen, kuinka paljo hyötyä lääkärintaidosta on oleva pitkillä matkoilla.
Leydenistä palattuani, pääsin hyvän ystäväni mr Batesin suosituksesta välskäriksi Swallow nimiseen laivaan, kapteenina Abraham Pannell. Seilailin sitten Swallowilla kolme ajastaikaa valtameriä ristiin rastiin. Kotimaahan palattuani, asetuin Lontoosen, jossa entinen opettajani ja ystäväni Bates suositti minua potilaillensa. Siellä minun kävi varsin hyvin, meninpä naimisiinkin. Vaimoni, Mary Barton, sukkatehtailijan tytär, toi myötäjäisinä mukanaan 400 puntaa.
Mutta parin vuoden perästä hyvä opettajani kuoli, ja siitä pitäin alkoi ammattini käydä yhä huonommin ja huonommin. Keskusteltuani vaimoni ja muutamain tuttujeni kanssa, päätin jälleen lähteä merille. Niin teinkin. Olin välskärinä kahdellakin laivalla peräkkäin, yhteensä kuusi vuotta, ja ennätin käydä Itä- sekä Länsi-Indiat ja sain koonneeksi hiukan varoja. Joutoaikoina lueskelin vanhoja ja uusia kirjailijoita, minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani. Maissa käytäessä, tarkastelin kansain tapoja ja elämänlaatua ja opiskelin maankieltä, eikä se minulle vaikeata ollutkaan, minulla kun on muisti hyvänpuoleinen.
Viimeinen näistä matkoista kun ei ottanut oikein onnistuakseen, kyllästyin merielämään ja päätin jälleen asettua maalle lääkärin-ammattia harjoittamaan. Kolme vuotta ponnistelin useammissa paikoin, mutta — ei vaan vedellyt. Silloin tarjosi minulle Antelope nimisen laivan kapteeni, William Prichard, edullisen paikan laivallaan, joka oli lähtemässä Etelä-Valtamerelle. Minä suostuin, ja niin lähdettiin kuin lähdettiinkin ulapalle Bristolin satamasta 4:nä toukokuuta 1699.
Matka kävi ensi alussa varsin onnellisesti.
En nyt rupea väsyttämään lukijaa kertomuksilla kaikista matkanvaiheitten yksityiskohdista. Riittänee mainita, että Itä-Indian kohdalla nousi ankara myrsky, joka kiidätti meidät Van Diemenin maan pohjoisrannalle. Ylenmääräisen työn ja huonon ruuan näännyttäminä oli meiltä kuollut kaksitoista laivamiestä, ja hyvin olivat jo heikkoja muutkin. Marraskuun 9:nä — niinä aikoina siis, jolloin sillä puolen maailmaa kesä alkaa tuloansa tehdä — oli tavattoman kova sää. Ei aikaakaan, niin huomattiin puolen kaabelin matkan päässä laivasta kallio, jota kohti kova tuuli meitä ajoi. Tuokion perästä laiva törmäsi kalliota vasten ja särkyi säpäleiksi. Laskettiin vene vesille — meitä oli kuusi miestä — ja koetettiin päästä irti laivasta sekä kalliosta. Soudettiin tuosta minun laskuni mukaan kolme meripeninkulmaa [1 Engl. penink. = 1,6 kilometriä; 1 meri-penink. = 1,85 km], mutta pian olimme liiallisista ponnistuksista niin nääntyneet, ett'emme enää jaksaneet airojakaan liikutella. Jouduimme aaltojen ajeltaviksi, kunnes puolen tunnin perästä äkillinen tuulenpuuska pohjoisesta paiskasi veneen kumoon. Miten toverieni lienee käynyt, en tiedä. Luultavasti he hukkuivat joka mies. Minä puolestani läksin uimaan: viekööt tuuli ja aallot minne vienevätkään. Pohjailin tuon tuostakin, mutta ylen oli vesi syvää. Luulin jo olevani mennyttä miestä, kun äkkiä jalka tapasi pohjan. Samaan aikaan myrskykin koko lailla laimeni. Ranta oli niin laaka, että sain kahlata lähes peninkulman, ennenkuin pääsin kuivalle maalle. Kello oli silloin kahdeksan maissa illalla.
Astuin tuosta sisämaahan päin puolen peninkulman verran, mutta en nähnyt missään asuntoja enkä ihmisiäkään. Lienenkö ollut niin heikko, ett'en niitä huomannut. Väsynyt olin peräti, ja kun ilmakin oli helteinen, alkoi minua kovasti painostaa. Panin pitkäkseni pehmoiselle nurmelle ja nukuin niin sikeään uneen, ett'en muista elämäpäivinäni niin raskaasti maanneeni. Unta vedin luullakseni yhdeksän tuntia yhtämittaa. Herätessäni oli jo täysi päivä. Yritin nousta, mutta eipä onnistunutkaan. Seljälläni siinä loioin ja tunsin, että minulta ovat niin kädet kuin jalatkin kahdelta puolen sidottuina maahan kiinni, pitkä ja paksu tukkani samalla muotoa. Tunsin niinikään, että poikki koko ruumiin, kainalokuopista vyötäisiin saakka, kulkee hienoja lankoja puolelta toiselle. Nähdä en voinut muuta kuin suoraan ylös, ja päivä se alkoi paahtaa ja polttaa silmiä, niin että vihaksi pisti. Ympärilläni kuului sekavaa suhinaa, mutta tukalassa asemassani en voinut nähdä muuta kuin pilvet taivaalla.
Hetken perästä tunsin jonkun elävän olennon liikkuvan nopeasti säärtäni myöten yhä ylemmäs, astuvan rintani päälle ja nousevan vihdoin ihan leukaan saakka. Käänsin silmiäni alaspäin, mikäli laatuun kävi, ja — siinä seisoo rintani päällä ihmis-olento, ei täyttä kuuttakaan tuumaa pitkä, jousi ja nuoli kädessä ja viine seljässä. Kohta senjälkeen tuntui koko joukko muitakin samallaisia olentoja, arviolta noin neljäkymmentä henkeä seuraavan tuota ensimmäistä. Hämmästyksissäni tuosta minä parkasin niin kovaa, että olennot säikähtivät ja juoksivat pakoon jok'ainoa. Muutamat, kuten sittemmin sain kuulla, loukkasivat itsensä pahasti, hypätessään kupeiltani suoraan maahan. Mutta pian he palasivat jälleen, ja muutamat tulivat niinkin lähelle, että näkivät kasvoni kokonaan, ja silloin ne ihmeissään nostivat kätensä ja silmänsä ylös ja huusivat kimakalla, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Muut toistivat moneen kertaan samat sanat. Silloin en vielä niitten merkitystä ymmärtänyt. Asemani oli ylen hankala, arvaahan sen. Minä rupesin riuhtomaan itseäni irti, ja sain viimein vapaaksi vasemman käteni, nostin sen ylös ja huomasin nyt, millä tavoin minut oli kytketty: maahan oli lyöty paaluja, joihin raajojeni ja ruumiini ympäri kiedotut köydet oli kiinnitetty. Samassa nykäisin lujasti päätäni oikealle ja, vaikka se teki hyvinkin kipeätä, sain sen verran tukkaani irti maasta, että pääsin kääntämään päätäni edes paria tuumaa. Koetin siepata jonkun noita olennoita käteeni, mutta ne juoksivat minun päältäni vielä kerran tiehensä. Silloin he päästivät hirmuisen kimakan piipityksen, ja sen perästä kuulin jonkun heistä huutavan lujaa: Tolgo phonac, ja samassa tunsin satakunnan nuolta sattuvan vasempaan käteeni, ja nekös pistivät kuin neulat. Senjälkeen ammuttiin toinen laukaus ilmaan, siihen tapaan kuin meillä Europassa ammutaan pommeja. Muutamat nuolista putosivat kaiketikin ruumiilleni, vaikk'en sitä tuntenutkaan, muutamat tulivat kasvoilleni, joitten suojaksi minä olin nostanut vasemman käteni.
Tämän nuolisateen mentyä ohitse, pääsi minulta harmin ja tuskan huuto. Koetin taas riuhtaista itseäni irti, mutta silloin tuiskahti ilmaan uusi, entistä taajempi laukaus. Muutamat koettivat keihäillään pistää minua kylkeen, mutta minulla oli kaikeksi onneksi ylläni paksusta puhvelinnahasta tehty jakku, jota keihäs ei pystynyt lävistämään. Huomasin nyt viisaimmaksi olla ihan hiljaa hamaan yöhön asti. Vasen käteni kun on jo vapaa, näin arvelin itsekseni, niin saanhan yön aikana itseni ihan irti. Mitä taas asukkaisin tulee, niin tottahan minussa on miestä käymään kaikkia heidän armeijoitansa vastaan, jos heillä sotaväki on samaa mittaa ja kuosia kuin nämä tässä.
Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.
Huomattuaan minun pysyvän aivan asemillani, eivät pikku miehet enää lauaisseetkaan nuoliaan minuun. Mutta hälinästä päättäen heidän lukunsa kasvamistaan kasvoi. Parin sylen päässä minusta, oikean korvani kohdalla, kuulin tunnin verran omituista nakutusta ja kalkutusta. Käänsin, päätäni sinne käsin, mikäli nuorilta ja paaluilta laatuun kävi, ja huomasin noin puolitoista jalkaa korkean lavan, johon johtivat kahdet kolmet tikapuut, ja jossa seisoi neljä henkeä. Tältä lavalta muuan mies, nähtävästi ylhäinen henkilö, piti minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Niin, jäi sanomatta, että ennenkuin tämä korkea virkamies aloitti puheensa, hän huusi kovalla äänellä kolmeen kertaan: Langro dehul san. (Nämä sanat, niinkuin entisetkin, tulkittiin minulle myöhemmin.) Puheen jälkeen keräytyi heti puolisataa miestä minun ympärilleni leikkaamaan poikki siteitä vasemmalta puolen päätäni. Siten pääsin vapaasti katselemaan kummallekin puolen ja sain nähdä puhujan. Mies näkyi olevan keski-ijissä ja solakampi kolmea seuralaistaan. Yksi niistä oli paashi, joka kantoi puhujan lievettä ja oli hiukan pitempi minun keskisormeani. Toiset kaksi seisoivat kahden puolen puhujaa, tuota korkeata herraa, tukien häntä. Hän esiintyi kuin tottunut puhuja konsanaankin, ja äänenpainosta sekä käsien liikkeistä minä arvasin, milloin hän uhkaili, milloin lupaili, milloin lausui sääliä, milloin suosiota. Minä vastasin moniaalla sanalla, mutta täynnä nöyryyttä, sekä vasen käsi että silmät ylös aurinkoa kohti, ikäänkuin kutsuen sitä vieraaksi mieheksi.
Koska nyt nälkäkin alkoi vaivata minua aika lailla — viimeksihän minä olin maistanut muutaman murenan pari tuntia ennen laivasta lähtöä, — niin kävi luonnon vaatimus minussa niin valtavaksi, ett'en malttanut olla sitä osoittamatta. Arvatenkin vastoin kaikkea säädyllisyyttä minä pistin monta kertaa sormen suuhuni, tietää antaakseni hänelle, että minä tahdon ruokaa. Hurgo (se oli tuon korkean herran nimi, niinkuin sittemmin sain tietää,) käsitti minun merkkini vallan hyvin. Hän astui lavalta alas ja käski nostaa useampia tikapuita kummallekin puolen minua. Satakunta miestä nousi niitä myöten minun päälleni, astuen minun suuni eteen, käsissään korit täynnä lihaa, jotka keisari oli lähettänyt, heti ensimmäiset viestit minusta saatuansa. Siinä oli monenkin eläimen lihaa, sen huomasin, mutta en osannut niitä mausta erottaa. Hyvin ne oli keitetty ja paistettu ne palaset, mutta pieniä olivat kuin sirkan siivet. Pistin niitä suuhuni pari kolme yht'aikaa ja samoin kolme pyssynluodin kokoista leipää kerrassaan. Lisää he kantoivat, minkä ennättivät, kummastellen ja ihmetellen senkin tuhannella tavalla minun kokoani ja ruokahaluani. Ilmoitin heille sitten muilla merkeillä, että minua janottaa. Ruuan menekistä päättäen he arvasivat, ett'ei minulle vähät juomatkaan riitä, ja niinpä he, älykästä väkeä kun olivat, toivat varsin vikkelään kaikkein suurimman viinitynnyrinsä, vierittivät sen kämmenelleni ja puhkaisivat pohjan. Minä join sen yhdellä kulauksella, eikä kummakaan, siinä kun ei ollut kuin puoli pinttiä [1/4 litraa]. Se oli kuin hienoa burgundilaista, mutta paljoa miellyttävämpää. Tuotiin tuosta toinenkin tynnyri, jonka minä tyhjensin samalla tapaa ja viittasin, että sopisi tuoda enemmänkin, mutta, ei ollut enää.
Nämä ihmeet suoritettuani, he ihan riemusta ulvahtivat ja rupesivat tanssimaan minun rintani päällä, toistaen tuon tuostakin noita ensimmäisiä sanojansa: Hekinah degul. Sitten he antoivat minulle merkkejä, että viskaisin viinitynnyrit maahan, huudettuaan sitä ennen kumminkin: Borak mivola, siten varoittaen lähellä olevia väistymään kauemmas. Ja kun tynnyrit lensivät ilmaan, silloinkos he yhdestä suusta taas huutamaan; Hekinah degul!
Täytyy tunnustaani, että peukalomiesten marssiessa milloin puolelta, milloin toiselta minun rintani päällä ja vatsallani, minun kovasti teki mieleni siepata heitä neljä, viisikymmentä kappaletta kouraani ja paiskata ne maahan. Mutta kun ajattelin, mitä kaikkea jo olin saanut kärsiä, ja että heissä on miestä tekemään minulle paljoa enemmänkin pahaa, ja kun otin lukuun, että olin antanut heille kunniasanani, sillä semmoiseksihan olin käsittänyt alistuvaisen käytökseni, niin luovuin moisista aikeista. Ja, sitä paitsi, olihan minulla jo vieraanvaraisuudenkin lakien nojalla velvollisuuksia tätä kansaa kohtaan, joka oli osoittanut minulle niin paljon auliutta. Ja ihmeellistä kerrassaan oli näitten peukalomiesten rohkeus: tuossa he kävellä tepastelevat minun päälläni, vaikka toinen käsi minulla on ihan vapaana, eivätkä edes vavahtelekaan, nähdessään minunmoistani jättiläistä. Jonkun ajan perästä, kun huomasivat, ett'en minä enää pyydä mitään lisää, ilmestyi eteeni eräs korkean-arvoinen henkilö hänen keisarillisen majesteetinsa nimessä. Hänen ylhäisyytensä kiipesi oikealle polvelleni ja astui reittä myöten ylös aivan kasvojeni kohdalle, kymmenkunta seuralaista mukanaan. Hän näytti minulle keisarillisella sinetillä varustetun valtakirjansa ja puhui minulle kymmenisen minuttia vakavalla arvokkaisuudella, mutta ilman kiivautta. Puhuessaan hän tuon tuostakin viittasi eteenpäin, missä, kuten sittemmin huomasin, oli pääkaupunki noin puolen peninkulman päässä. Hänen majesteetinsa oli neuvoskuntansa kanssa päättänyt kuljetuttaa minut sinne. Minä vastasin ensin moniaalla sanalla, mutta kun ei siitä ollut tolkkua, panin oikean käden vasempaani — sitä tehdessä piti varoa, ett'ei loukkaisi hänen ylhäisyyttänsä seuralaisineen — ja sitten päähäni ja ruumiilleni. Se oli niin paljo kuin: päästäkäät minut irti. Hän näytti ymmärtävän minun tarkoitukseni, sillä hän puisteli epäävästi päätään ja viittasi minulle, että minut viedään vankina kaupunkiin. Samalla hän kumminkin osoitti, ett'ei minulta pidä puuttuman ruokaa eikä juomaa eikä hyvää kohtelua.
Vielä kerran koetin riuhtaista itseni irti, mutta samassa tunsin taas heidän nuoltensa pistoksia kasvoissani ja käsissäni. Kädet olivat jo ennestäänkin rakkoja täynnä, muutamissa niistä nuoletkin vielä jäljellä. Huomatessani vihollisteni luvunkin yhä kasvamistaan kasvaneen, viittasin heille vihdoin: tehkäät muka minun kanssani, minkä hyväksi näette. Hänen ylhäisyytensä meni silloin seuralaisineen tiehensä, kumarrettuaan vallan kohteliaasti, kasvoilla tyytyväisyys ja mielihyvä. Samassa kajahti yleinen huuto, jossa taaskin usein toistettiin sanoja Peplom selan, ja kohta tuli suuri väenpaljous päästämään siteitä irti vasemmalta puolelta, niin että pääsin kääntymään oikealle kyljelleni. Sitä ennen he olivat voidelleet kasvoni ja käteni jollain hyvänhajuisella voiteella, joka vähässä ajassa poisti nuolenhaavain kirvellyksen. Tuntui taas varsin hyvältä olla, ja koska olin kyllikseni syönyt ja juonut, niin alkoi unikin painostaa. Pian nukuin ja makasin, kuten minulle perästä kerrottiin, kahdeksan tuntia yhtäpäätä. Eikä se kumma ollutkaan, sillä lääkärit olivat, hänen majesteetinsa käskystä, sekottaneet unijuomaa viiniini.
Niinkuin näkyy, oli keisari saanut sanan heti kuin minut oli löydetty rannalta makaamasta. Hänen päätöksensä mukaan oli minut kytketty maahan makaavassa asennossa yön aikana ja tuotu minulle ruokaa ja juomaa. Hänen päätöksensä mukaan oli myös rakennettu erityinen kone, jolla minut oli vietävä pääkaupunkiin.
Moinen päätös näyttänee kukaties uhkarohkealta ja vaaralliseltakin, enkä luulisi europpalaisen ruhtinaan milloinkaan sellaisiin keinoihin ryhtyvän. Minun mielestäni se kumminkin oli varsin älykäs ja ylevämielinen päätös. Ajatellaanpas, että nuo peukalomiehet olisivat päättäneet tappaa minut keihäillään ja nuolillaan minun maatessani, — minähän olisin herännyt ihan ensimmäisestä pistoksesta ja raivoissani repinyt siteeni rikki. Silloin ei heistä olisi ollut minun vastustajikseni; armotta olisin nutistanut heidät joka miehen.
Senpuoleinen kansa on erittäin taitava matemaatikassa ja varsin näppärä koneita rakentamaan, ja siinä heitä kannattelee ja innostuttaa keisari, kuuluisa opinmiesten suojelija. Tällä ruhtinaalla on monenlaisia, pyörillä liikkuvia koneita, joilla hän kuljetuttaa rakennushirsiä ja muita jykeviä esineitä. Suurimmat sotalaivansa hän rakennuttaa saloilla ja tuottaa sitten nämä, usein yhdeksänkin jalkaa pitkät alukset, mainituilla masinoilla mereen, jonne on kolme-, vieläpä neljäsataa yardia [yardi = 91 centimetriä]. Viisisataa kirvesmiestä ja insinööriä oli lähetetty nyt panemaan kuntoon kaikkein suurin kone. Se oli puinen lava, kolmea tuumaa korkealla maasta, noin seitsemää jalkaa pitkä ja neljää leveä, kaksikolmatta pyörää alla. Äsken kuulemani riemuhuudot tulivat siitä, että kone oli saapunut paikalle. Se kuului lähteneen liikkeelle jo neljä tuntia sen perästä kuin olin maihin tullut ja sijoitettiin nyt minun viereeni. Pahin pula oli saada minut kohotetuksi ylös ja lasketuksi näitten ajopelien päälle. Sitä varten lyötiin kahdeksankymmentä jalan pituista paalua maahan. Niitten yli kulki väkipyöriä myöten lujat, purjelangan paksuiset köydet, joitten toinen pää sidottiin niskani, kätteni, jalkojeni ja runkoni ympäri. Yhdeksänsataa lujinta miestä pantiin sitten vetämään köysien irtonaisesta päästä, eikä kulunut täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo saivat minut nostetuksi lavalle ja sidotuksi siihen kiinni. Kaikki tämä tapahtui minun maatessani. Perästäpäin vasta sain kuulla nuo erikoisseikat. Sitten valjastettiin 1500 keisarin vahvinta hevosta eteen, puoliviidettä tuumaa kukin sävän kohdalta, ja niin lähdettiin viemään minua pääkaupunkiin.
Neljä tuntia siitä lukien kuin matkalle oli lähdetty, minä heräsin vallan hassunkuriseen kohtaukseen. Hevoset oli pysäytetty, sillä koneessa oli jotain joutunut epäkuntoon, ja silloin oli pari kolme uteliasta nuorta miestä tahtonut kurkistaa, miltä minä maatessani näytän. He olivat kiivenneet lavalle ja siitä hiljalleen leukani alle. Yksi heistä, muuan kaartin-upseeri, oli silloin pistänyt jousikeihäänsä hyvän matkaa vasempaan sieraimeeni. Se kutkutti siellä kuin oljenkorsi, ja seuraus oli se, että minä aivastin ankarasti. Silloin he tiehensä joka mies, ja vasta kolme viikkoa jälkeenpäin minä sain tietää, mistä syystä minä niin äkkiä olin herännyt.
Matkaa katkaistiin sitten jommoinenkin taival, kunnes pysäyttiin yöksi. Viisisataa kaartilaista asetettiin kummallekin puolen minua vartijoiksi. Toinen puoli piti tulisoihtuja kädessään, toinen oli varustettu nuolilla ja jousilla, valmiina ampumaan, jos vaan yrittäisin kohota. Aamulla, auringon noustua, jatkettiin matkaa jälleen ja oltiin puolenpäivän tienoissa parinsadan yardin päässä kaupungin portista.
Keisari tuli koko hoviväkensä kanssa meitä vastaan, mutta korkeat virkamiehet eivät kumminkaan millään muotoa sallineet hänen majesteetinsa astua minun päälleni ja siten panna henkeänsä vaaroille alttiiksi.
Ajopelit olivat pysähtyneet erään ikivanhan temppelin kohdalle, joka oli suurin koko valtakunnassa. Muutamia vuosia sitten oli tässä temppelissä tehty luonnoton murha, ja siitä syystä se oli kansan mielestä kokonaan saastutettu. Kaikki pyhät kalut ja koristukset oli viety siitä pois, ja itse temppeliä käytettiin nyt jokapäiväisen elämän tarpeisin. Tässä temppelissä oli nyt minun määrä asua. Pohjoispuolinen ovi oli neljää jalkaa korkea ja kahta leveä: siitähän minä mahdun konttaamaan sisään ja ulos. Kahden puolen ovea oli ikkuna, ei täyttä kuuttakaan tuumaa maasta. Vasemmanpuoliseen takoivat kuninkaan sepät 91 kahletta, sellaisia kuin Europassa naisten kellonkäädyt, ja ne kiinnitettiin minun vasempaan jalkaani 36 lukolla. Vastapäätä temppeliä, kahdenkymmenen jalan päässä, toisella puolen vallantietä oli torni, vähintänsä neljää jalkaa korkea. Sinne nyt nousi keisari muutamain korkeitten hoviherrainsa kanssa katselemaan minua. Niin minulle kerrottiin, sillä itsehän en voinut heitä nähdä. Samaa tarkoitusta varten kuuluu kaupungista saapuneen noin satatuhatta henkeä, ja luulenpa, että toistakymmentä tuhatta, vartijain kiellosta huolimatta, kiipesi tikapuita myöten minun päälleni. Pian kumminkin julistettiin proklamationi, joka moiset yritykset kielsi hengenrangaistuksen uhalla.
Huomattuaan, että minun on mahdoton enää karata, leikkasivat työmiehet kaikki siteeni poikki, ja minä nousin seisomaan, mieli apeampana kuin milloinkaan ennen elämässäni. Sanomaton melu ja hämmästys syntyi kansassa, kun näkivät minun nousevan ja astuvan. Kahleet vasemmassa jalassani olivat kahta yardia pitkät, ja siten minä pääsin liikkumaan sekä eteenpäin että taaksepäin puoliympyrässä. Ja koska ne oli lyöty kiinni neljä tuumaa ovesta, niin pääsinhän konttaamaan temppeliin ja oikaisemaan ihan pitkäkseni.