TOINEN LUKU
Lilliputin keisari hovinsa kanssa tulee katsomaan tekijää. — Keisarin puku ja persona. — Oppineet miehet kielimestareina. — Vanki saavuttaa lempeydellänsä suosiota. — Taskujen tarkastus.
Pystyyn päästyäni katsahdin ympärilleni, ja se täytyy tunnustaani: en ole koskaan niin miellyttävää kuvaa edessäni nähnyt. Ympäristö näytti yhdeltä ainoalta puutarhalta. Pienet aidatut vainiot, tasan neljä neliöjalkaa kukin, olivat kuin kukkatarhoja. Niitten välillä kasvoi metsiä, kahdeksan jalkaa ympäri mitaten, pisimmät puut niistä arvatakseni seitsemän jalkaa korkeita. Kaupunki vasemmallani oli kuin maalattu kuva teatterin näyttämöllä.
Keisari astui alas lavalta ja ratsasti minun luokseni. Tämä ratsastus oli vähällä käydä hänelle liian kalliiksi, sillä hänen hevosensa, hyvin opetettu kyllä, ei ollut tottunut näkemään minunmoistani olentoa: olinhan minä sen mielestä kaiketi kuin mikä liikkuva vuori. Ja niinpä ratsu nousikin takajaloilleen, mutta keisari, kelpo ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes saattomiehet ennättivät tarttua suitsiin, ja majesteeti astui maahan. Hän katseli ja tarkasteli minua joka puolelta, suuresti ihmetellen, mutta yhä pysyen ulkopuolella minun kahleitteni piiriä. Sitten hän käski kokkiensa ja juomanlaskijainsa kantamaan minulle ruokia ja juomia. Nämä oli jo ennakolta varustettu valmiiksi ja lykättiin nyt useammilla rattaantapaisilla neuvoilla niin lähelle minua, että yletyin niihin. Minä sieppasin nuo ajopelit ja tyhjensin yks kaks kaikki, mitä niissä oli. Kahdetkymmenet rattaat oli täytetty lihalla; itsekukin niistä riitti minulle pariksi kolmeksi suupalaksi. Kymmenillä rattailla oli kullakin saviastiallinen viiniä; ne minä kaasin kaikki yksille rattaille ja join tuon kaiken yhdellä hengenvedolla. Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, ympärillään hoviherrat ja hovineitseet, istuivat vaunuissansa jonkun matkan päässä minusta. Keisarin ratsun pillastuessa he kaikki astuivat maahan ja lähenivät hänen majesteetiansa. Tästä ruhtinaasta nyt mielin antaa tarkemman kuvauksen.
Hän oli melkein minun kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen hoviväkeänsä, ja tämä seikka jo yksistään on omiansa herättämään kunnioittavaa pelkoa häntä kohtaan. Kasvonpiirteet olivat hänellä säännölliset, lujat ja miehekkäät, huulet ohuet, nenä könkö, kasvojen väri kellahtava, ruumis ja jäsenet sopusuhtaiset, liikkeet täynnä suloa, ryhti majesteetillinen. Hän oli jo jättänyt taakseen elämänsä keväimen, ollen nyt kahdeksankolmatta vuoden ja kolmen neljänneksen iässä. Lähes seitsemän ajast'aikaa hän oli valtakuntaansa hallinnut hyvin onnellisesti ja varsin voitokkaana. Paremmin häntä nähdäkseni, minä kumarruin alas, niin että kasvot meillä tulivat toistensa tasalle, hän noin kolmen yardin päässä minusta. Myöhemmin minä monta kertaa pitelin häntä kämmenelläni, ja senvuoksi on kuvaukseni ihan tarkka. Hänen pukunsa oli vaatimaton, yksinkertainen, puoleksi aasialainen, puoleksi europpalainen, mutta päässä oli hänellä keveä kultainen kypärä, juveleilla koristettu, ylimmäisenä siinä höyhensulka. Miekka oli hänellä paljaana kädessä, valmiina puolustukseen, jos minä sattuisin pääsemään irti; se oli lähes kolme tuumaa pitkä, kahva ja tuppi kultaiset, timanteilla kaunistetut. Hänen äänensä oli tosin kimeä, mutta selvä silti ja niin kova, että minä kuulin sen seisaallanikin.
Hovinaiset ja hoviherrat olivat kaikki erittäin komeissa puvuissa, niin että se paikka, missä he seisoivat, näytti yhdeltä ainoalta kulta- ja hopeakirjaiselta hameelta.
Hänen majesteetinsa puhui monta kertaa minulle, ja minä vastasin kanssa, vaikk'emme ymmärtäneet toisiamme kumpikaan. Oli siellä seurueessa koko joukko pappeja ja lain-oppineita (puvusta minä heidän ammattinsa arvasin), ja ne käskettiin haastamaan minun kanssani. Minä puhuttelin heitä kaikilla kielillä, joista minulla edes aavistustakaan oli, panin liikkeelle yläsaksat ja alasaksat, latinat, franskat, espanjat, italiat ja lingva francat, mutta turhaan. [Lingva franca oli tärveltyä italiankieltä, joka ennen oli yleisenä liikekielenä Välimeren rannoilla. Suom. muist.]
Kahden tunnin perästä vetäytyi hovi pois, ja minun luokseni jätettiin vahva vartiosto, suojelemaan minua roskakansan liialliselta uteliaisuudelta, jopa ilkeydeltäkin. Väkijoukko se pyrkikin tunkeutumaan lähemmäksi minua kuin oli luvallistakaan. Muutamat olivat niin varomattomia, että laukaisivat jousensa minuun, istuessani temppelin ovella. Yksi nuoli oli vähällä sattua minua vasempaan silmään. Silloin käski päällikkö ottaa kiinni kuusi pahinta yllyttäjää ja katsoi kaikkein sopivimmaksi rangaistukseksi jättää ne sidottuina minun valtaani. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä ja ajoivat pahantekijät keihäillään minun luokseni. Minä otin ne kaikki oikeaan käteeni, työnsin viisi niistä taskuuni ja olin pistävinäni kuudennen suuhuni, syödäkseni muka hänen. Miesparka huusi kauheasti, ja kuumaksi siinä löi päällikön ja upseeritkin, kun näkivät minun ottavan esille linkkuveitseni. Mutta pian he rauhoittuivat, nähdessään, kuinka minä, lempeästi vankiani katsellen, katkaisin hänen siteensä ja laskin hänet maahan. Mies pötki tietysti hetimmiten tiehensä. Samoin tein minä muittenkin: otin heidät yksitellen taskustani, leikkasin nuorat poikki ja laskin maahan. Sotaväki sekä kansa näkyi olevan erittäin kiitollinen tästä laupeuteni osoituksesta. Asiasta annettiin sittemmin raportti, ja hovin silmissä minä kohosin koko lailla.
Yöksi minä konttasin huoneeseni — vaikeuksiansa vailla se ei suinkaan ollut — ja panin maata lattialle, ja samoin kävi seuraavinakin neljänätoista yönä. Sen ajan kuluttua piti, keisarin käskyn mukaan, vuode olla valmiina minua varten. Kuusisataa tavallista patjaa tuotiin minun asuntooni ja laitettiin siellä kuntoon. Sataviisikymmentä neulottiin yhdeksi patjaksi, ja tällaisia kerroksia pantiin neljä päällekkäin, vaikkei tuostakaan vielä kovin mukavaa leposijaa tullut kovalla, sileäkivisellä lattialla. Samaan tapaan varustivat minut pieluksilla, hursteilla ja peitteillä ja kävihän tuo kaikki laatuun minulle, monet kovat kokeneelle miehelle.
Kun tieto minun tulostani oli levinnyt ympäri valtakunnan, alkoi rikasta, laiskaa ja uteliasta väkeä saapua suunnattomin joukoin minua katsomaan. Kylät jäivät melkein kylmille, ja ihan olisi maanviljelys ja kotiaskareet joutuneet hunningolle, ellei majesteeti erityisillä proklamationeilla ja valtiokäskyillä olisi ehkäissyt tällaista vahinkoa. Käsky kävi sellainen, että ken minut kerran nähnyt on, hän kotiansa jälleen palaitkoon älköönkä ilman erityistä, hovista annettua lupakirjaa astuko minun asuntoani lähemmäksi kuin viidenkymmenen yardin päähän. Tällaisista lupakirjoista oli hovin sihteereillä hyvät sivutulot.
Tällä välin oli keisari neuvoskuntansa kanssa usein harkinnut, mitenkä minuun nähden olisi meneteltävä. Hovi oli helisemässä minun kanssani, sen minulle kertoi perästäpäin muuan yksityinen ystävä, korkea-arvoinen mies, joka tunsi hovin kaikki pienimmätkin salaisuudet. Muutamat pelkäsivät minun pääsevän irti ja elantoni käyvän niin kalliiksi, että yleinen nälänhätä on pelättävissä. Ehdotettiin sellaistakin, että minut pitäisi tappaa nälkään tai ampua minun käsiini ja kasvoihini myrkytettyjä nuolia, jotenka minusta pian päästäisiin. Mutta, arveltiin toiselta puolen, niin suunnattoman ruumiin hajuhan synnyttää pääkaupunkiin ruttotaudin, joka saattaa levitä yli koko valtakunnan. Kesken näitä harkintoja saapui muutamia upseereita suuren neuvoskunnan huoneen ovelle. Kaksi heistä päästettiin sisään, ja nämä kertoivat, mitenkä minä olin kohdellut noita kuutta ennenmainittua pahantekijää.
Tämä teki niin edullisen vaikutuksen hänen majesteetinsa ja koko neuvoskunnan sydämeen, että heti julaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki kylät yhdeksänsadan yardin päässä pääkaupungista velvoitetaan joka aamu tuomaan kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta ja muitakin ruokatarpeita minun elannokseni sekä sitä mukaa myös leipää, viiniä ja muita juomia. Kaikesta tästä annetaan hankkijoille valtiovarastoon osoitettuja maksulippuja. Keisari itse näet suorittaa omat menonsa pääasiallisesti keisarillisten tiluksiensa tuloilla. Joskus vain, erityisten asianhaarain vaatiessa, hän verottaa alamaisiansa. Sotapalvelusta he ovat velvolliset tekemään omalla kulungillaan.
Niinikään pestattiin minulle kuusisataa henkeä palvelusväeksi, ja heille laitettiin teltat kummallekin puolen asuntoni ovea. Kolmesataa räätäliä pantiin neulomaan minulle pukukerrosta maan kuosin mukaan. Kuusi hänen majesteetinsa kuuluisinta kirjan-oppinutta määrättiin opettamaan minulle maan kieltä. Ja vihdoin säädettiin, että keisarin ja aateliston ja kaartin hevosia harjoitettaisiin usein minun ääressäni, jotta tottuisivat minuun.
Kaikki nämä käskyt täytettiin visusti, ja kolmen viikon perästä minä puolestani olin jo koko lailla oppinut heidän kieltään. Hänen majesteetinsa kunnioitti minua tuon tuostakin käynnillänsä ja suvaitsi auttaa kirjanoppineita heidän opetustyössään. Ei aikaakaan, niin jo rupesimme haastelemaan keskenämme. Ensi työkseni minä olin opetellut lausumaan sen hartaan toivomuksen, että hänen majesteetinsa suvaitsisi päästää minut vapaaksi. Hänen vastauksensa, mikäli minä siitä selvää sain, kävi siihen suuntaan, että aikaa voittain tämä kysymys otetaan harkinnan alaiseksi, vaan ett'ei se ole ajateltavissakaan ilman neuvoskunnan suostumusta. Joka tapauksessa minun pitää ensin Lumos kelmin pesso desmar lon empaso, s.o.: vannoa pitäväni rauhaa hänen ja hänen valtakuntansa kanssa. Minua, niin hän lupasi, kohdellaan kumminkin ystävällisesti, kunhan vaan pysyn maltillisena ja käyttäydyn säädyllisesti, saavuttaakseni hänen ja hänen alamaistensa kunnioituksen. Hän pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hän käskee muutamain ylhäisten upseeriensa tarkastaa onko minulla aseita, sillä nehän saattaisivat olla hyvinkin tuhoisia kapineita, jos ovat kokonsa puolesta samansuhteisia kuin minun kookas personanikin.
Minä ilmoitin täyttäväni hänen majesteetinsa toivomuksen, jopa olevani valmis itse riisumaan vaatteet päältäni ja kääntämään taskuni nurin, mutta hän selitti, että valtakunnan lakien mukaan kahden upseerin täytyy toimittaa puheenalainen tarkastus. Hän sanoi kyllä tietävänsä, ett'ei se saata tapahtua ilman minun suostumustani ja apuani, mutta ilmoitti samalla, että hän, täydelleen luottaen minun ylevä- ja oikeamielisyyteeni, uskoo virkamiehensä minun käsiini. Mitä ikinä minulta otetaan pois, sen olen saapa takaisin valtakunnasta lähtiessäni, tahi suoritetaan minulle siitä kaikesta maksu itse määräämäni hinnan mukaan.
Nyt otin nuo kaksi upseeria käteeni ja pistin ne vuorotellen ensin nutun, sitten muihin taskuihini, paitsi kahteen pikku taskuun housuissani ja erääsen salataskuun, joita en luullut heidän rupeavan tarkastamaan, ja joissa oli muutamia pikku kapineita, minulle yksin tärkeitä. Toisessa oli minulla hopeinen taskukello ja toisessa kukkaro, jossa oli vähäsen kultarahoja. Arvoisilla tarkastajilla oli mukanaan kynä, mustetta ja paperia, ja niinpä he tekivät tarkan luettelon kaikesta, minkä nähneet olivat. Toimensa suoritettuaan he pyysivät, että laskisin heidät jälleen maahan: heidän täytyy näyttää luettelo keisarille.
Tämän luettelon minä jälkeenpäin käänsin omalle kielelleni. Se kuuluu sanasta sanaan näin:
Ensiksi. Sittenkuin tarkat tutkimukset tehty oli, löysimme me tältä isolta ihmisvuorelta (näin minä tulkitsen sanat Quinbus Flestrin) hänen oikeasta taskustansa suuren palan karkeata kangasta, joka teidän majesteetinne suurimpaan valtiosaliin kyllä lattiamatoksi riittäisi.
Vasemmasta taskusta löytyi sangen suuri hopeinen arkku, kansi samasta metallista, jota kantta me, tarkastajat, emme jaksaneet auki saada, vaan pyysimme, että se meille aukaistaisiin, jolloin toinen meistä sen sisään astui, vajoten puoleen sääreen johonkin tomuun, josta osa meidän kasvoillemme ylös pöllähti ja meidät monta kertaa peräkanaa aivastamaan pani.
Hänen liiviensä oikeasta taskusta löysimme me paksun kimpun eli käärön valkoista, ohutta ainetta, kerroksittain päälletysten kierrettynä, paksuudeltaan kuin kolme ihmistä, ylt'ympärinsä lujasti köydellä kierrettyjä mustia merkkejä päällänsä, jotka meidän alamaisimman ajatuksemme mukaan pookstaveita olit, itsekukin kuin puoli meidän kämmenemme leveyttä.
Oikeassa taskussa oli yksi kone, jonka seljästä kävi ulos kaksikymmentä pitkää paalua, senkaltaisia kuin laipioriu'ut teidän majesteetinne hovin ympärillä. Ihmisvuori mahtaa sillä päätänsä kammata, niin paljo kuin me ymmärrämme. Emme nimittäin tahtoneet alati häntä meidän kysymyksillämme häiritä, koska huomasimme vaikeaksi itseämme häneltä ymmärretyksi tehdä.
Avarassa taskussa hänen keskimmäisen pukunsa oikealla puolen (näin minä käännän sanat ranfu-lo, jolla kaiketi tarkoitetaan housuja) me näimme ontelon rautaisen putken, melkein yhden miehen pituisen, joka oli kiinni vielä isommassa, hirsistä raketussa varressa, ja sen rautaisen putken kummaltakin puolen kävi edes suuria rautaisia esineitä, kummallisen muotoisiksi kuvatuita, ja sen esineen merkitys on meille yksi salaisuus.
Vasemmassa taskussa oli samankaltainen kone.
Pienessä taskussa oikealla puolen löysimme muutamia pyöreitä, eri suuria ja litteitä esineitä, valkoisesta ja punaisesta metallista. Muutamat niistä valkoisista, kaiketi hopeasta tehdyt, olit niin suuria ja raskaita, että minä ja minun kumppalini sitä tuskin jaksoimme nostaa.
Vasemmalla puolen me löysimme kaksi mustaa, epäsäännöllistä pilaria. Taskun pohjalla seisoissamme, meidän päämme tuskin ylettyivät niitten ylimmäiseen huippuun. Toinen oli peitetty ja näkyi olevan yhdestä kappaleesta. Toisen päässä oli joku valkoinen esine, kaksi kertaa niin paksu kuin meidän päämme. Kumpaankin oli pistetty suuri teräslevy, jotka hän näytti meille, koska me epäilimme näitten esineitten olevan vaarallista laatua. Hän otti ne ulos kätköistä ja selitti, että hänen kotimaassansa oli tapana toisella ajaa partaa ja toisella leikata ruokia.
Oli myöskin kaksi senkaltaista taskua, joihin emme sisälle voineet päästä. Hän kutsui niitä fobeiksi [kellotasku housujen kauluksessa] ja olit ne kaksi leveätä rakoa hänen keskimmäisen pukunsa yläosassa, mutta hänen ruumiinsa pingoituksesta aivan kiinnisuljetut. Vasemmasta fobista riippui ulkona suuret hopeiset käädyt ja fobin pohjalla oli yksi ihmeellinen kone. Me käskimme hänen vetämään ulos sen kuin käätyjen päässä oli, mitä ikinänsä se olla mahtaakaan, ja silloin tuli näkyviimme pallo, toinen puoli hopeata, toinen jotakin läpinäkyvää metallia. Läpinäkyvällä puolella oli ylt'ympäri piirretty muutamia kummallisia merkkejä, joita me luulimme voivamme meidän sormillamme koskettaa, kunnes sormemme siltä läpinäkyvältä aineelta pidätetyksi tuli. Hän asetti koneen meidän korvaamme, ja silloin kuului kovaa kolinaa, niinkuin koska vesimylly käy. Ja itse tykönämme me silloin päätimme, että se on joko tuntematon eläin tahi se jumala, jota hän palvelee. Viimeksi edestuotu ajatus on luultavasti oikeampi, koskapa hän meille selitti (jos häntä oikein ymmärsimme, sillä hänen puheensa on peräti epäselvää), että hän harvoin mihinkään työhön ryhtyy, neuvoa siltä ensin kysymättä. Hän kutsui sitä oraakeliksensa ja sanoi sen osoittavan, millä hetkellä hän elämässänsä mitäkin tekee.
Vasemmasta fobistansa hän edesveti verkon, melkein niin suuren kuin ne, joita kalamiehet käyttävät, mutta se oli aukiotettava ja kiinnivedettävä, niinkuin rahakukkaro, jonka kaltaisena hän myös sitä käytti. Sen sisässä me löysimme melkoisen paljouden keltaisia metallipaloja, jotka, jos ne puhdasta kultaa olisi, sanomattoman rikkauden sisällänsä pitäisit.
Sittenkuin me, teidän majesteetinne käskyä noudattaen, huolellisesti kaikki hänen taskunsa tarkastaneet olimme, huomasimme me hänen ruumiinsa ympärillä yhden vyön, joka jonkun ihmeellisen eläimen nahasta tehty oli. Siitä riippui hänen vasemmalla puolellansa miekka, viisi miehen vartta pitkä, ja hänen oikeallansa silkki eli pussi, kahteen komeroon jaettu, kumpikin niin avara, että siihen olisi kolme teidän majesteetinne alamaista kyllä mahtunut. Toisessa komerossa oli joukko kuulia eli palloja sangen raskaasta metallista ja niin suuria kuin meidän päämme. Luja käsi tarvitaan niitä nostamaan. Toinen komero sisällänsä piti mustia jyviä, ei kumminkaan koollensa eikä painollensa suuria, sillä me jaksoimme pidellä niitä noin viisikymmentä meidän kämmenellämme.
Tämä on tarkka luettelo siitä kuin me löynneet olemme tämän ihmisvuoren yltä, joka meitä kohtaan itsensä sangen suurella höyliydellä käytti ja asianmukaista kunnioitusta teidän majesteetinne käskyjä kohtaan osoitti. Allekirjoitettu ja sinetillä suljettu sinä neljäntenä päivänä teidän majesteetinne onnellisen hallituksen yhdeksännessä kuukaudessa yhdeksättäkymmentä.
Clefren Frelock. Marsi Frelock.
Sittenkuin tämä oli hänen majesteetillensa julki luettu, käski hän minun, tosin ystävällisin sanoin, jättää esille kaikki eri esineet. Ensinnäkin hän vaati käyrän miekkani, jonka minä toin saapuville tuppineen päivineen. Sillä välin hän oli käskenyt kolmetuhatta miestä valioväkeänsä asettumaan jonkun matkan päähän ympärilleni, valmiina laukaisemaan nuolensa minä hetkenä hyvänsä. Tuota minä en huomannut lainkaan, silmäni kun koko ajan olivat kiintyneinä hänen majesteetiinsa. Sitten hän vaati minua vetämään miekkani ulos. Muutamista merenveden syömistä ruostepilkuista huolimatta se oli yhä vieläkin kirkas ja välkkyvä. Minä vedin säiläni ulos, niinkuin keisari oli käskenyt, heilutin sitä puoleen ja toiseen, ja kun aurinko heiastui sen kirkkaasta pinnasta, sokaisten sotajoukkojen silmät, niin pääsi valloille yleinen hämmästyksen ja kauhistuksen huuto. Hänen majesteetinsa oli urheamielinen mies ja säikähti vähemmin kuin olisin luullutkaan. Hän käski minun sitten pistämään miekkani tuppeen ja, heittämään sen maahan niin hiljaa kuin suinkin kuuden jalan päähän kahleistani.
Senjälkeen hän vaati näkyville toisen onton rautatorveni, joksi he minun taskupistolejani sanoivat. Minä otin sen esille ja selitin, niin hyvin kuin osasin, mitenkä sitä käytetään. Latasin sen pelkällä kruudilla, joka laukussani oli säilynyt kostumatta (taitavat merimiehet pitävät aina huolen siitä). Pyysin sitten, ett'ei hänen majesteetinsa kovin säikähtäisi ja laukaisin ilmaan. Tämä pamaus synnytti paljoa suuremman hämmästyksen kuin äskeinen säiläni. Sadottain kaatui miehiä maahan. Itse keisarikaan, urhea mies, ei hetkeen aikaan päässyt entiselleen, vaikka olikin pysynyt pystyssä. Pistolit minä sitten jätin maahan, kuten miekkanikin. Samalla muotoa luovutin kruuti- ja haulipussinikin, pyytäen, että edellistä suojeltaisiin valkealta, koskapa se saattaa syttyä pienimmästäkin kipinästä ja poroksi polttaa koko keisarillisen palatsin.
Annoin pois taskukellonikin. Keisari oli kovin utelias näkemään sitä ja käski kahden rotevimman kaartilaisensa tuomaan sen luokseen. Korennolla he sen kantoivat majesteetin eteen siihen tapaan kuin Englannissa olutkuskit kantavat tynnyreitä. Hän ihmetteli sen yhtämittaista kolinaa ja minuttiviisarin kulkua, jonka hän helposti erotti, heillä kun on paljoa tarkempi näkö kuin meillä. Hän kysyi sitten oppineilta miehiltänsä, mikä se sellainen esine on, mutta siitä oli noilla herroilla kovin monta eri mieltä, niinkuin lukija sanomattanikin arvaa. Enkä minä kaikista heidän arveluistaan saanut selvääkään.
Senjälkeen annoin pois hopea- ja vaskirahani sekä kukkaroni, jossa oli yhdeksän suurta kultarahaa ja muutamia pienempiä. Luovutin niinikään linkkuveitseni ja partaveitsen, kamman ja hopeisen nuuskarasian, nenäliinan ja taskukirjan. Miekka, pistolit ja kruutipussi vietiin rattailla hänen majesteetinsa varastoihin; muut tavarat sain takaisin.
Kuten jo edellä olen maininnut, oli takissani erityinen tasku, jota tarkastajat eivät huomanneet. Siinä oli minulla silmälasit, joita minun välisti täytyy käyttää heikon näköni vuoksi, ja samoin taskukiikari sekä muutamia pikku esineitä. Niistä ei olisi keisarille ollut mitään hyötyä, jonka vuoksi en katsonut kunniani vaativan niitten esilleottamista. Pelkäsinpä niitten särkyvänkin ja pilaantuvan, jos luovuttaisin ne heille.