NELJÄS LUKU
Tekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. —
Kuningattaren kääpiön vehkeet. — Kärpäset ja ampiaiset.
Tapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten ennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen olivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun oli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja tuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta huvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset ovat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus ja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin. Selväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita johtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin kertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut armaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja merisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas, joka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa mahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei malttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä lopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän kysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet Englannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen takanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan suurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa inhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin tämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin, sanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa, he rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja kaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa vaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja kettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin, vuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla haastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon emämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken kunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja ylpeyden esineestä.
Ei minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin kuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään muu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä pienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren odotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja ladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon tuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka. Min'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia häntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita, hovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä olin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen junkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun ojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan, vyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja juoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä olisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään. Pikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar oli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään. Vihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin minä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut pantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että yksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja pakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut viskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar lahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä senjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei sitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen saattaa keksiäkään.
Oli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani kuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin, että hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen minä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet ottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja asettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä silmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän ääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin käsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään vyötäisiä myöten jalat edeltä.
Ja siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta. Kului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä tapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut lainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin kannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään sen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen siivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin kelpo selkäsaunan.
Kuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta kerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita kuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa paljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä pahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa ensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä lautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen kipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla oli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut olla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön tavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon kärpäsiä — aivan niinkuin koulupojat meillä — ja päästi ne äkkiä lentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi huviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä toimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.
Muistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas tapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään. (Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan ulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.) Olin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata kakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina, parikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja pörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni ympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja kauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni, sieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain tapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan kiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka kiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin neulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä ynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin tultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin itse.