KAHDEKSAS LUKU
Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.
Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan. Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna. Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten. Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.
En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia, joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan, josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.
Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös. Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin pois nardacin arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi. Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä, Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.
Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen, johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna, hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä sietämättömästä rasituksesta.
Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla) armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla, että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset päätöksestäni.
Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.
Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli kaksisataa sprugia, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa, jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.
Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä haluaisivat.
Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani. Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista, joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä, suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta, sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta. Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä. Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut, kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa, jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26 p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään. Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin, joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni. Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta. Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa kummassakin oli kaksisataa sprugia, ja lupasin Englantiin saavuttua lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.
En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta, joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona. Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin, ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.
Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta; sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi. Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti) oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja lähdin Seikkailijaan, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen, jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.