TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja. Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.

Luonnollinen tarve oli jo muutamia tunteja sanomattomasti minua ahdistanut, mikä ei ollut ihmekään, kun en ollut pariin päivään itseäni keventänyt. Olin pahassa pinteessä toisaalta ankaran tarpeen, toisaalta häveliäisyyden kiusatessa. Paras mieleeni juolahtanut keino oli ryömiä asumukseeni, ja niin minä sitten teinkin, suljin portin jälkeeni, menin niin kauas kuin kahleeni sallivat ja vapautin ruumiini tuosta kiusallisesta rasituksesta. Tämä oli kuitenkin ainoa kerta, jolloin tein itseni vikapääksi niin siivottomaan tekoon, ja tahdonpa toivoa vilpittömän lukijan antavan minulle jossakin määrin anteeksi harkittuaan tarkoin ja puolueettomasti asiaani ja pahaa pulaani. Tästä lähtien oli minulla tapana heti noustuani selviytyä seikasta ulkosalla, niin kaukana kuin kahleeni suinkin salli, ja joka aamu pidettiin asianmukainen huoli siitä, että kaksi siihen toimeen määrättyä palvelijaa kuljetti työntökärryillä pois tuon pahennustaherättävän aineen, ennenkuin alkoi saapua vieraita. En olisi näin laajasti käsitellyt asiaa, joka kenties ei näytä ensi silmäyksellä kovinkaan merkitsevältä, ellen olisi katsonut sitä tarpeelliseksi julkisesti puolustaakseni mainettani, mitä tulee siivollisuuteen; muutamat panettelijani näet kuuluvat suvainneen tämän ja toisten tapausten nojalla pitää sitä epäiltävänä.

Tuon seikkailun tultua päätökseen minä lähdin jälleen ulos huoneestani, koska kaipasin raitista ilmaa. Keisari oli jo laskeutunut alas tornista ja ratsasti minua kohti. Se oli kumminkin käydä hänelle kalliiksi, sillä ratsu, joka tosin oli hyvin harjoitettu, mutta aivan tottumaton sellaiseen vuorena liikkuvaan olentoon, karkasi takajaloilleen. Ruhtinas, oivallinen ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes hänen seuralaisensa kiiruhtivat luo ja pitelivät ratsua suitsista, jotta Hänen Majesteettinsa voi astua maahan. Satulasta laskeuduttuaan hän tarkasteli minua kovin ihmeissään joka puolelta, pysytellen kuitenkin kahleeni pituutta kauempana. Hän käski jo varautuneiden keittäjiensä ja kellarimestariensa antaa minulle ruokaa ja juomaa, ja he siirsivät ulottuvilleni eräänlaisia pyörillä liikkuvia ajoneuvoja. Minä kävin niihin käsiksi ja tyhjensin ne pian kaikki. Kahdessakymmenessä oli ruokaa ja kymmenessä juomaa; ensinmainituista sain jokaisesta pari kolme hyvää suupalaa ja savipullosissa olevan juoman kumosin ajoneuvoihin tyhjentäen ne yhdellä siemauksella, kaikki kymmenen yhteen menoon. Keisarinna ja korkeat prinssit ja prinsessat, lukuisien ylhäisten naisten seurassa, istuivat hiukan loitompana vaunuissaan; mutta mainitsemani tapaturman sattuessa Keisarin ratsulle he astuivat maahan ja lähestyivät Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan. Hän on melkein kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen hovilaisistaan, ja yksin tämä seikka on jo omansa herättämään katselijoissa pelonsekaista syvää kunnioitusta. Hänen piirteensä ovat ankarat ja miehekkäät, huuli itävaltalainen ja nenä kyömy, iho oliivinkarvainen, ryhti suora, ruumis ja kaikki jäsenet suhteelliset, liikkeet sievät ja käytös majesteettinen. Hän oli jo ehtinyt kukoistusaikansa ohi, kahdeksankolmatta ja kolmen neljänneksen ikään, ja oli hallinnut suunnilleen seitsemän vuotta erittäin onnellisesti ja yleensä voitokkaasti. Voidakseni mukavammin häntä katsella paneuduin pitkäkseni, niin että kasvoni olivat hänen kasvojensa tasossa, ja hän seisoi vain kolmen kyynärän päässä; mutta myöhemmin pitelin häntä monet, kerrat kädessäni, joten en voi erehtyä häntä kuvaillessani. Hänen pukunsa oli erittäin koruton ja yksinkertainen ja kuosiltaan jonkinlaista itämaalaisen ja eurooppalaisen välimuotoa; mutta päässä hänellä oli jalokivillä kaunistettu kevyt kultakypäri, jonka harjalla häälyi sulkatöyhtö. Kädessä hänellä oli paljastettu miekka puolustautumista varten, jos minä sattuisin hyökkäämään kimppuun; ase oli melkein kolmen tuuman pituinen, kahva ja huotra olivat timantein koristettua kultaa. Hänen äänensä oli kimeä, mutta sangen kirkas ja selvä, ja minä kuulin sen hyvin seisoessanikin. Hovinaiset ja -miehet olivat kaikki erittäin upeissa pukimissa, joten se paikka missä he seisoivat, muistutti maahan levitettyä, kulta- ja hopeakuvioin kirjaeltua hametta. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa puhutteli minua useat kerrat, ja minä vastasin hänelle, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Läsnä oli myös muutamia hänen pappejansa ja lakimiehiänsä (päättäen heidän puvuistaan), joiden käskettiin keskustella kanssani, ja minä puhuin heille kaikkia niitä kieliä, joista minulla oli hiukankin aavistusta, nimittäin saksaa, hollantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja lingua francaa, mutta kaikki turhaan. Suunnilleen kahden tunnin kuluttua hovi poistui, ja minun luokseni jätettiin luja vartiosto torjumaan rahvaan häikäilemättömyyttä ja todennäköistä ilkeyttäkin; se näet pyrki suin päin mahdollisimman lähelle minua, ja muutamat hävyttömät ampuivat ovenpielessä istuessani nuoliaan, joista eräs oli osua vasempaan silmääni. Mutta silloin eversti määräsi kuusi rauhanhäiritsijää vangittavaksi ja katsoi soveliaimmaksi rangaistukseksi jättää heidät sidottuina minun käsiini. Muutamat hänen sotilaansa tekivätkin niin, tyrkkivät heidät peitsiensä perillä ulottuvilleni. Minä otin heidät kaikki oikeaan käteeni, pistin viisi nuttuni taskuun ja olin aikovinani syödä kuudennen elävältä. Miesrukka parkui kamalasti, ja eversti ja hänen upseerinsa olivat kovin huolissaan, varsinkin kun näkivät minun vetävän esiin kynäveitseni; mutta minä hälvensin kohta heidän pelkonsa: hymyilin leppoisesti, leikkasin kohta poikki hänen siteensä, laskin hänet maahan ja päästin juoksemaan. Toisille tein samoin, ottaen heidät yhden kerrallaan taskustani, ja selvää oli, että sotilaissa samoinkuin kansassakin herätti suurta kiitollisuutta tämä lempeyteni ilmaus, joka kerrottiin hovissa erinomaiseksi edukseni.

Illan tullen minä kömmin hiukan vaivalloisesti asumukseeni, jonka lattialla sitten makasin. Sillä kannalla olivat asiat suunnilleen kaksi viikkoa, mutta tänä aikana Keisari antoi käskyn, että minulle oli valmistettava vuode. Kuusisataa tavallisen kokoista patjaa kuljetettiin asuntoni luo siellä käsiteltäviksi; sataviisikymmentä yhteenneulottua patjaa muodosti riittävän pitkän ja leveän alustan, joita sijoitettiin neljä päälletysten. Ne suojasivat kuitenkin vain kovin puutteellisesti sileäkivisen permannon kovuudelta. Saman arvion mukaan tuotiin minulle lakanoita ja peitteitä, jotka tuntuivat sangen siedettäviltä pitkän ajan kuluessa moniin vaivoihin tottuneesta.

Kun tieto saapumisestani levisi kaikkiin valtakunnan osiin, tuli valtava määrä rikkaita, joutilaita ja uteliaita ihmisiä minua katsomaan. Kylät olivat melkein autioina, ja maanviljelys ja taloustoimet olisivat joutuneet pahoin laiminlyödyiksi, ellei Hänen Keisarillinen Majesteettinsa olisi erinäisillä julistuksilla ja virallisilla määräyksillä ehkäissyt näitä haittoja. Hän käski niiden, jotka olivat minut nähneet, palata kotiinsa ja olla tulematta lähemmäksi kuin viidenkymmenen kyynärän päähän asunnostani, elleivät hankkineet lupaa hovista. Tämä määräys tuotti valtiosihteereille melkoiset sivutulot.

Keisari kutsui tähän aikaan neuvostonsa usein koolle keskustelemaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä minuun nähden, ja eräs erikoinen ystäväni, erinomaisen kyvykäs mies, jonka otaksuttiin tuntevan kaikki salaiset asiat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vakuutti minulle myöhemmin, että hovi oli ollut minun tähteni monessa pahassa pulassa. Pelättiin, että murtautuisin irti, että ruokkimiseni tulisi ylen kalliiksi ja että siitä voisi koitua yleinen nälänhätä. Toisinaan oltiin sitä mieltä, että piti antaa minun kuolla nälkään tai ampua minua kasvoihin ja käsiin myrkytetyillä nuolilla, jotka piankin tekisivät minusta lopun; mutta toisaalta taas ajateltiin, että niin valtavan haaskan löyhkä voisi aiheuttaa pääkaupunkiin ruton, joka todennäköisesti leviäisi koko valtakuntaan. Näitä asioita parhaillaan pohdittaessa ilmaantui suuren neuvostohuoneen ovelle eräitä armeijan upseereita, joista kaksi luo päästyään kertoivat, kuinka olin kohdellut kuutta ylempänä mainittua rikoksentekijää. Se herätti Hänen Majesteetissaan ja koko neuvoskunnassa minua kohtaan niin edullisen mielialan, että annettiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki yhdeksänsadan kyynärän kehässä pääkaupungin ympärillä sijaitsevat kyläkunnat olivat velvolliset toimittamaan joka aamu kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta ja muuta ravintoa elatuksekseni, lisäksi suhteellisen määrän leipää, viiniä ja muita juomia, minkä kaiken täsmälliseksi korvaamiseksi Hänen Majesteettinsa antoi rahastollensa osoitettuja maksumääräyksiä. Tämä ruhtinas näet elää pääasiallisesti omista tiluksistaan ja kantaa vain harvoin, erinomaisissa tapauksissa, veroa alamaisiltaan, joiden tulee ottaa osaa hänen sotaretkiinsä omin kustannuksin. Palveluskunnakseni velvoitettiin kuusisataa henkeä, joille myönnettiin ruokaraha elatuksekseen ja rakennettiin varsin mukavat teltat oveni molemmin puolin. Sitäpaitsi määrättiin, että kolmensadan räätälin piti valmistaa minulle maan kuosin mukainen puku, että kuusi Hänen Majesteettinsa etevintä oppinutta perehdyttäisi minua kieleensä ja vihdoin, että Keisarin ja aateliston hevosia ja kaartin joukkoja oli usein harjoitettava minun nähteni, jotta tottuisivat minuun. Kaikki nämä käskyt toteutettiin täsmällisesti, ja suunnilleen kolmen viikon kuluttua olin jo melkoisesti edistynyt heidän kielensä opinnoissa. Tänä aikana Keisari kunnioitti minua monet kerrat käymällä luonani ja suvaitsi auttaa opettajiani minun valistamisessa. Me aloimme jo jotenkin keskustella, ja minä ilmaisin ensimmäisillä oppimillani sanoilla hartaasti pyytäväni häntä päästämään minut vapaaksi, toistaen aneluni joka päivä polvilleni langenneena. Mikäli voin ymmärtää, vastasi hän, että se oli mahdollista ainoastaan ajan pitkään, ettei sitä voitu ajatellakaan kuulematta neuvoston mieltä ja että minun täytyi sitä ennen Lumos kelmin pesso desmar lon emposo, toisin sanoen vannoa säilyttäväni rauhan hänen ja hänen valtakuntansa kanssa. Hän vakuutti kuitenkin, että minua kohdeltaisiin aivan lempeästi, ja kehoitti minua herättämään kärsivällisyydellä ja ymmärtäväisellä käytöksellä hyvää käsitystä itsestäni hänessä ja hänen alamaisissaan. Hän toivoi, etten panisi pahakseni, jos hän antaisi määrättyjen virkamiesten toimeksi tarkastaa minut; minulla näet saattoi olla hallussani erinäisiä aseita, jotka epäilemättä olivat varsin vaarallisia, jos vastasivat niin valtavan henkilön omaa kokoa. Minä sanoin, että Hänen Majesteettinsa tulisi varmaan olemaan tyytyväinen, sillä olin valmis riisuutumaan ja kääntämään taskuni nurin hänen nähtensä. Tämän minä ilmoitin osaksi sanoja, osaksi merkkejä käyttäen. Hän vastasi, että valtakunnan lakien mukaan oli ruumiintarkastus kahden virkamiehen toimitettava, että tiesi sen voivan tapahtua ainoastaan minun suostumuksellani ja avustuksellani, että uskalsi jalouteeni ja oikeamielisyyteeni luottaen jättää heidät haltuuni ja että kaikki heidän takavarikoimansa esineet palautettaisiin minulle maasta lähtiessäni tai korvattaisiin vaatimallani hinnalla. Minä otin molemmat virkamiehet käteeni, pistin heidät ensin nuttuni taskuihin ja sitten kaikkiin muihin taskuihini, lukuunottamatta kahta vyötäryslakkaria ja erästä kolmatta salataskua, joita en halunnut tutkittavan, koska niissä oli eräitä pieniä tarpeellisia esineitä, joilla ei voinut olla mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toisessa pikkulakkarissani oli hopeakello, toisessa kukkaro ja siinä muutamia kultakolikoita. Saapuneilla virkamiehillä oli mukanaan kynä, mustetta ja paperia ja he laativat tarkan luettelon kaikesta näkemästään. Saatuaan sen valmiiksi he pyysivät minua laskemaan heidät maahan, jotta voisivat jättää luettelon Keisarille. Minä käänsin asiakirjan myöhemmin omalle kielelleni, ja se kuuluu sanasta sanaan näin:

Imprimis. Ison Vuori-Ihmisen (niin selitän sanat Quinbus Flesirin) oikeanpuolisesta nutuntaskusta löysimme mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen ainoastaan suuren kappaleen karkeata vaatetta, joka riittäisi matoksi Teidän Majesteettinne avarimman juhlasalin permannolle. Vasemmassa taskussa näimme suuren hopeakirstun, jonka samasta metallista valmistettua kantta me tarkastusmiehet emme kyenneet avaamaan. Halusimme nähdä sen avattuna, ja kun toinen meistä sitten siihen astui, huomasi hän uppoavansa puolisääreen asti eräänlaiseen jauhoon, jota lensi hiukan kasvoihimmekin saaden meidät molemmat ankarasti aivastamaan useita kertoja. Hänen oikeasta liivintaskustaan löysimme valtavan käärön ohuita valkoisia levyjä, jotka oli kääritty päälletysten, suunnilleen kolmen miehen vahvuudelta, sidottu yhteen vahvalla touvilla ja piirretty täyteen mustia kuvioita. Me rohkenemme alamaisimmin otaksua, että ne ovat kirjaimia; jokainen niistä on suuruudeltaan suunnilleen puolet kämmenpohjaamme. Vasemmassa oli eräänlainen kone, jonka selkäpuolesta kohosi kaksikymmentä Teidän Majesteettinne hovin aitausta muistuttavaa pitkää paalua. Me otaksumme Vuori-Ihmisen kampaavan sillä tukkaansa. Emme näet tahtoneet alinomaa häiritä häntä kysymyksillä, koska havaitsimme olevan erittäin vaikeata saada häntä ymmärtämään, mitä sanomme. Hänen keskiverhojensa (niin käännän sanan ranfu-lo, jolla he tarkoittivat polvihousujani) oikeanpuolisessa isossa taskussa näimme onton, suunnilleen miehenmittaisen rautapylvään, joka oli kiinnitetty sitä suurempaan jykevään puukappaleeseen. Pylvään toisesta puolesta ulkoni suuria, eriskummallisiin muotoihin muovattuja rautakappaleita, joiden tarkoitusta emme tunne. Vasemmassa taskussa oli samanlainen kone. Pienemmässä oikeanpuolisessa taskussa oli useita pyöreitä, litteitä, eri kokoisia valkoisen ja punaisen metallin kappaleita; ensinmainituista, jotka näyttivät olevan hopeaa, olivat muutamat niin suuria ja painavia, että virkaveljeni ja minä tuskin jaksoimme niitä kohottaa. Vasemmassa taskussa oli kaksi muodoltaan epäsäännöllistä pylvästä; taskun pohjalla seisoen me yletyimme vaivoin koskettamaan niiden yläpäätä. Toinen niistä oli peitetty ja näytti olevan yhdestä kappaleesta, mutta toisen yläpäässä havaittiin valkoinen pyöreä esine, suunnilleen kaksin verroin päämme kokoinen. Kumpaankin sisältyi valtava teräslevy, jota näyttämään me käskien hänet velvoitimme, koska pelkäsimme niiden olevan vaarallisia laitoksia. Hän veti ne ulos koteloistaan ja selitti meille, että hänen kotimaassaan oli tapana ajaa partaansa toisella ja leikata ruokaansa toisella. Kahteen taskuun emme päässeet. Hän nimitti niitä pikkulakkareikseen, ja ne olivat kaksi hänen keskiverhojensa yläosaan tehtyä pitkää viillosta, jotka kuitenkin puristi tiukasti kiinni hänen vatsansa. Oikeasta pikkulakkarista riippui suuri hopeaketju, jonka toisessa päässä oli ihmeellinen laite. Me kehoittanne häntä vetämään esiin, mitä ketjuun oli kiinnitetty, ja näkyviimme ilmaantui pallo, joka oli puoliksi hopeaa, puoleksi jotakin läpikuultavaa metallia, sillä läpikuultoisella puolella havaitsimme joukon merkillisiä, ympyrään sijoitettuja kuvioita ja luulimme voivamme niitä koskettaa, mutta tuo läpikuultava aine pysähdytti sormemme. Hän toi tuon koneen lähelle korvaamme, ja me kuulimme lakkaamatonta kolketta niinkuin vesimyllystä. Otaksumme, että se on joko jokin tuntematon eläin tai jumala, jota hän palvelee, mutta taivumme enemmän jälkimmäiseen mielipiteeseen, sillä hän vakuutti meille (jos hänet oikein ymmärsimme; hän näet ilmaisee ajatuksensa erittäin puutteellisesti) tuskin milloinkaan tekevänsä mitään kysymättä ensin siltä neuvoa. Hän nimitti sitä oraakkelikseen ja sanoi sen osoittavan jokaisen teon ajan hänen elämässään. Vasemmasta pikkulakkaristaan hän veti esiin verkon, joka olisi melkein riittänyt kalastajalle, mutta oli niin rakennettu, että sitä kävi avaaminen ja sulkeminen kuin kukkaroa. Se olikin hänellä kukkaron virassa, ja me löysimme sieltä useita jyhkeitä keltaisen metallin kappaleita, jotka ovat varmaan äärettömän kallisarvoiset, jos ovat aito kultaa.

Teidän Majesteettinne käskyn mukaan siten uutterasti tutkittuamme kaikki hänen taskunsa havaitsimme hänen vyötäisillään vyön, joka oli tehty jonkin jättiläiseläimen vuodasta. Vasemmalla puolella riippui siitä viiden ihmisen pituinen sapeli ja oikealla kahteen osaan jaettu säkki tai pussi, jonka kumpaankin puoliskoon mahtuu kolme Teidän Majesteettinne alamaista. Toisessa osastossa oli erinomaisen painavasta metallista valmistettuja, suunnilleen meidän pääkoppamme kokoisia palloja tai kuulia, joiden nostaminen vaatii väkevää käsivartta; toisessa osastossa oli kasa jonkinlaisia mustia jyviä, jotka kumminkaan eivät olleet kovin kookkaita eikä painavia, sillä me voimme pitää niitä suunnilleen viisikymmentä kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä, mitä löysimme tarkastaessamme Vuori-Ihmisen, joka käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja osoittaen asiaankuuluvaa kunnioitusta Teidän Majesteettinne toimihenkilöille. Allekirjoitettu ja sinetillä varustettu Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen yhdeksännenyhdeksättä kuukauden neljäntenä päivänä.

CLEFREN FRELOCK, MARSI FRELOCK.

Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen. Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa. Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt, vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin, latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin), kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan. Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä. Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan, joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan. Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat, ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee, vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni, jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut tavarani jätettiin jälleen huostaani.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku, jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin, että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne pois.