VIIDES LUKU
Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus.
Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.
Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia, joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin häntä ärsyttänyt.
Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen. Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.
Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan, kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni, ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta, oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti. Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani. Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa, kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.
Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon, josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista syntymämaatani.
En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani, vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni. Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin joutsen.
Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa, suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi; mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna. Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen nainen.
Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta, niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä, mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia, käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja, joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää kohdata tuota nuorta naista.
Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika, tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri jet d’eau olisi kyennyt kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen englanninpeninkulman etäisyydessä.
Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen, kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt, miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä. Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen, niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan. Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.
Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen, mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan; neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin, ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut pelastamaan.
Toisella kertaa eräs palvelija, jonka tehtävänä oli täyttää ruuhi joka kolmas päivä raikkaalla vedellä, toimi niin huolimattomasti, että kantoi sinne (huomaamattaan) sangossa ison sammakon. Se pysyi piilossa, kunnes minut nostettiin alukseen, mutta sitten, havaitessaan venheen soveliaaksi lepopaikaksi, kiipesi ylös ja kallisti sitä niin, että minun täytyi heittäytyä koko painollani toiselle laidalle estääkseni sitä kaatumasta. Kannelle päästyään sammakko hyppäsi heti puolen venheen mittaa, sitten pääni yli, edestakaisin, pirskoittaen kasvoihini ja vaatteisiini inhoittavaa limaansa. Valtavan kokonsa vuoksi se näytti minusta muodottomimmalta luontokappaleelta, mitä ajatella saattaa. Siitä huolimatta pyysin Glumdalclitchiltä lupaa otella sen kanssa omin neuvoin. Minä paukutin sitä hyvän aikaa toisella airollani ja pakotin sen vihdoin loikkaamaan pois venheestä.
Suurimpaan tässä valtakunnassa kokemaani vaaraan minut saattoi keittiödepartementin kirjurin omistama marakatti. Glumdalclitch oli sulkenut minut huoneeseensa lähtiessään jollekin asialle tai vierailemaan. Vallitsi lämmin sää, ja huoneen ikkuna, samoinkuin isomman laatikkoni ikkunat ja ovi (oleskelin tavallisesti siinä, koska se oli tilava ja mukava), oli jätetty auki. Istuessani siinä kaikessa rauhassa mietiskellen pöytäni ääressä, kuului jotakin tulla kopsahtavan huoneen ikkunasta ja poukahtelevan seinältä toiselle. Vaikka kovin säikähdin, uskalsin sentään katsahtaa suojani ikkunasta, tosin paikaltani hievahtamatta, ja näin hullunkurisen elukan hyppivän ja leiskuvan edestakaisin, kunnes se vihdoin tuli laatikkoni luo, jota näytti tutkivan varsin mielissään ja uteliaana, kurkistellen sisään ovesta ja kaikista ikkunoista. Minä vetäydyin huoneeni eli laatikkoni peränurkkaan, mutta joka puolelta tähystelevä marakatti herätti minussa sellaista pelkoa, etten ollut kyllin neuvokas piiloutuakseni sänkyni alle, kuten olisin helposti voinut tehdä. Vähän aikaa tirkisteltyään, irvisteltyään ja maiskuteltuaan se vihdoin keksi minut, pisti ovesta toisen käpälänsä niinkuin kissa hiirellä leikkiessään, ja vaikka siirryin monet kerrat toisaalle sitä väistääkseni, se kuitenkin lopulta tavoitti nuttuni liepeen (pukuni oli sen maan verkaa ja siis erittäin vahvaa ja lujaa kudelmaa) ja veti minut ulos. Se otti minut oikealle käsivarrelleen ja piteli minua niinkuin imettäjä lasta, jolle ryhtyy antamaan rintaa, aivan samoin kuin olen sellaisten elukkain nähnyt pitelevän kissanpoikia Euroopassa. Kun yritin rimpuilla, se puristi minua niin tuimasti, että katsoin viisaimmaksi alistua. Minulla on hyvät syyt uskoa, että se piti minua oman heimolaisensa pentuna; se näet moneen kertaan siveli kasvojani hellävaroen toisella käpälällään. Tämän huvin keskeytti ovelta kuuluva hälinä, joka kuului johtuvan sen avaamisesta, ja silloin marakatti viipymättä loikki ikkunalle, josta oli huoneeseen tullut, sitten laskutorvia ja räystäskouruja pitkin, kulkien kolmella jalalla ja pidellen minua neljännellä, naapuritalon katolle. Sen siepatessa minut matkaansa kuulin Glumdalclitchin kiljaisevan. Tyttö parka oli ihan suunniltaan, koko se puoli palatsia joutui ankaran sekasorron valtaan, palvelijat kiiruhtivat hakemaan tikapuita, sadat pihalle kerääntyneet ihmiset näkivät marakatin, joka istui katonharjalla, piteli minua kuin imeväistä käsivarrellaan, ruokki minua toisella käpälällään sulloen suuhuni erinäisiä ravintoaineita, joita pusersi ulos toisesta poskipussistaan, ja läimähdytti minua kämmenpohjallaan, kun en halunnut ruokaa nauttia. Siitä monet katselijajoukossa olevat joutuivat väkisinkin nauramaan, ja minä myönnän, ettei heitä siitä sovi moittia, sillä näky oli kieltämättä naurettava, joskaan ei minulle. Muutamat heittivät kiviä toivoen marakatin häätyvän alas, mutta se kiellettiin aivan ankarasti, koska kalloni olisi siinä leikissä sangen luultavasti murskautunut.
Tikapuut oli nyt kohotettu, ja useat miehet alkoivat kiivetä katolle. Sen havaitessaan, nähdessään olevansa melkein piiritetty ja tietäessään liikkuvansa liian hitaasti kolmen jalan varassa, marakatti pudotti minut harjatiilelle ja puikki pakoon. Siinä minä sitten istuin kolmensadan kyynärän korkeudella maasta, peläten joka hetki tuulen pyyhkäisevän minut alas tai putoavani omasta huimauksestani ja kieriväni harjalta räystäälle. Mutta eräs kelpo poika, hoitajattareni palvelija, kapusi luokseni, pisti minut housujensa taskuun ja toi vahingoittumattomana alas.
Marakatin kurkkuuni sullomat inhoittavat aineet olivat minut melkein tukehduttaneet; mutta hellä pikku hoitajatar kaaputti kaikki pois suustani pienellä neulalla, minä aloin oksentaa, ja siitä koitui suuri huojennus. Olin kuitenkin ylen uupunut, ja ilkeä otus oli puristellut kylkiäni niin kovin, että jouduin olemaan vuoteen omana kaksi viikkoa. Kuningas, Kuningatar ja kaikki hovilaiset lähettivät joka päivä tiedustelemaan terveyttäni, ja Kuningatar kävi sairauteni aikana useita kertoja luonani. Marakatti tapettiin ja annettiin käsky, ettei sellaisia elukoita saanut enää palatsissa pitää.
Kun toivuttuani kävin Kuninkaan luona kiittämässä häntä hänen osoittamastaan suopeudesta, suvaitsi hän laskea minusta aika lailla leikkiä tämän seikkailuni vuoksi. Hän kysyi, mitä olin miettinyt ja harkinnut levätessäni marakatin kämmenellä, mitä pidin hänen jakamastaan ravinnosta ja oliko raitis ilma katonharjalla terästänyt ruokahaluani. Hän tahtoi tietää, mitä olisin tehnyt, jos olisin joutunut sellaiseen tilanteeseen omassa maassani. Minä kerroin Hänen Majesteetilleen, ettei Euroopassa ollut apinoita, lukuunottamatta niitä, jotka sinne kuljetettiin nähtävyyksinä muista maista ja jotka olivat niin pieniä, että minä selviydyin kokonaisesta tusinasta, jos niiden päähän pisti käydä minua ahdistamaan. Mitä taas tuli siihen hirmuiseen olentoon, jonka kanssa olin äskettäin ollut tekemisissä (se oli tosiaankin norsun kokoinen), olisin kenties, jos kykenin säikähdykseltäni ajattelemaan sen verran, että käytin säilääni (minä otin puhuessani tuiman ilmeen ja löin käteni aseen kahvaan), sen pistäessä käpäläänsä huoneeseeni voinut iskeä siihen sellaisen haavan, että se olisi ollut iloinen saadessaan peräytyä nopeammin kuin oli tullut. Minä lausuin tämän kaiken jäyhään sävyyn, niinkuin ainakin henkilö, joka tarkoin valvoo, ettei hänen rohkeuttaan epäillä. Puheeni ei kumminkaan saanut aikaan muuta kuin äänekästä naurua, jota läsnäolevat kaikesta Hänen Majesteetilleen kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta eivät kyenneet pidättämään. Tämä seikka sai minut harkitsemaan, kuinka turhaa ihmisen on pyrkiä saavuttamaan itselleen kunniaa niiden joukossa, jotka ovat kaiken yhdenvertaisuuden ja vertailunkin ulkopuolella häneen itseensä nähden. Sittenkin olen Englantiin palattuani varsin usein nähnyt omaan käyttäytymiseeni verrattavaa menettelyä: kuinka pieni halveksittava lakeija, voimatta vähimmässäkään määrässä vedota hyvään syntyperään, persoonallisiin ansioihin, älyyn tai terveeseen ymmärrykseen, uskaltaa olla olevinaan tärkeä ja paneutua valtakunnan suurimpien henkilöiden vertaiseksi.
Minusta aiheutui hoville joka päivä jokin naurettava juttu, ja vaikka Glumdalclitch oli minuun kiintynyt enemmänkin kuin riittävästi, hän kumminkin vallattomuudessaan kertoi Kuningattarelle heti jokaisen typeryyteni, jonka otaksui Hänen Majesteettiansa huvittavan. Kerran, kun tyttö oli hiukan pahoinvoipa, hänen kotiopettajattarensa vei hänet ulos saamaan raitista ilmaa. Ajettiin suunnilleen tunnin matka eli kolmenkymmenen peninkulman päähän kaupungista. Naiset astuivat vaunuista lähellä pientä peltojen halki johtavaa polkua, Glumdalclitch laski maahan matkalaatikkoni, ja minä lähdin kävelylle. Polulla oli lehmänläjä, ja minun piti välttämättä koetella ketteryyttäni yrittämällä hypätä sen yli. Otin vauhdin, mutta hyppy oli valitettavasti liian lyhyt, ja minä upposin keskelle kasaa polvia myöten. Hiukan vaivalloisesti kahlasin siitä sitten pois, ja eräs palvelijoista pyyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi; olin näet pahasti ryvettynyt, ja hoitajattareni sulki minut laatikkooni, kunnes ehdimme kotiin. Kuningatar sai pian kuulla, mitä oli tapahtunut, ja palvelijat levittivät juttua hovissa, niin että koko ilonpito tapahtui muutamia päiviä yksinomaan minun kustannuksellani.