YHDESTOISTA LUKU
Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.
Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä 1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran toisensa jälkeen: Hnuy illa nyha majah yahoo, Pidä varasi, kelpo yahoo.
Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari, jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet. Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni paheisiin ja turmeluksiin.
Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä, mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme. Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan, toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä, ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani, lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain mielipidettä.
Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton, pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi minua melkoisesti virkisti.
Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän, kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa sen parhaan taitoni mukaan.
En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan. Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan, odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.
Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta, lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni, kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni, että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha; pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää, minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.
Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja, jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin, nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin hyttiin.
Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi, enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin. En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni, ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla, hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin hyttiini.
Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää, minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta, jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana, ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut, että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin häneltä, oliko hänen maassaan tapana sanoa asia, jota ei ollut. Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti päästä totuuden perille.
Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä. Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani, että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.
Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta. Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä. Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä. Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin ne itse.
Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa, ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan. Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.
Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa, joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin inhimillinen, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa. Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.
Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä elämää kuin hyväksi näin.
Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti kotiini Rotherhithiin.
Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani, koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.
Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin. Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa. Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni. Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat ystävät.