IV.
Lemmenkalkki.
Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin ritareille, kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne viiniin ja keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla ja loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:
"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis tämä pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei ainoakaan silmä sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun tulee hääyö ja se hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin kaada tämä yrttiviini maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja tyttärelleni Isoldelle, jotta he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä huolta, tyttäreni, siitä, että he ja ainoastaan he saavat nauttia tätä juomaa. Sillä sellainen on sen voima, että ne, jotka yhdessä juovat siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla aisteillaan, kaikella sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä ja kuolemassa."
Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.
Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui hän. ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän, ryöstäjä, Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet kavaluudella pois äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes suvainnut pitää häntä itse; ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista yli aaltojen vihollisen maahan. "Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi hän, "kirottu olkoon meri, joka minua kantaa. Mieluummin olisin tahtonut kuolla syntymämaassani, kuin elää siellä etäällä!…" Eräänä päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja purjeet riippuivat veltoissa laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi ankkuroida erään saaren rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren näköön lähtivät nuo sata Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin jaloittelemaan. Ainoastaan Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon kanssa. Tristan tuli kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen sydäntään. Kun aurinko heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he juomista. Tyttönen etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän vihdoin keksi sen pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin haltuun. "Olen löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei ollut: se oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa, kuoleman onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen valtiattarelleen. Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille, joka tyhjensi sen.
Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:
"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te, Tristan, olette juoneet itsellenne kuoleman!"
Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine, te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä, mutta hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut! Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."
Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö hän ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä eikä voinut, ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä tuskallisempi kuin viha.
Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli vielä levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti; onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta väristen.
Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella, jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:
"Astukaa sisään, herra."
"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi? Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne, jonka tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja valtarouvanaan?"
Isolde vastasi:
"Ei niin, sinä tiedät, että sinä olet minun herrani ja mestarini. Sinä tiedät, että sinun voimasi vallitsee minua ja että olen sinun orjasi. Voi, miksi virvoittelinkaan eloon haavoittuneen laulajan! Miksi en antanut hirviön tappajan menehtyä rämeikön ruohoihin! Miksi en suunnannut hänen sydämeensä jo kohotetun miekkani iskua, kun hän turvattomana kylvyssä virui! Voi minua raukkaa, en tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän!"
"Isolde, mitä tiedätte siis nyt? Mikä teitä siis vaivaa?"
"Oh, kaikki, mitä tiedän, vaivaa minua, ja kaikki, mitä näen. Taivas vaivaa minua ja tämä meri ja oma ruumiini ja koko elämäni."
Hän laski kätensä Tristanin olkapäälle; kyyneleet himmensivät hänen silmäinsä sädehtelyn, hänen huulensa vapisivat. Tristan kysyi toistamiseen:
"Ystävä, mikä teitä siis vaivaa?"
Hän vastasi:
"Rakkauteni teihin." Silloin Tristan painoi huulensa hänen huulilleen.
Mutta heidän näin ensi kertaa nauttiessaan rakkauden riemua Brangien, joka väijyi heitä, päästi suuren huudon ja käsivarret levällään, kasvot kyynelissä kylpien heittäytyi heidän jalkoihinsa:
"Onnettomat, pysähtykää ja palatkaa tieltänne, jos vielä voitte! Mutta ei! Sillä tiellä ei ole paluuta: jo vetää teitä puoleensa rakkauden voima, eikä koskaan enää ole teillä oleva riemua ilman tuskaa. Yrttiviini vaikuttaa teissä, rakkauden juoma, jonka äitinne, Isolde, oli uskonut haltuuni. Ainoastaan kuningas Markin piti juoda siitä yhdessä teidän kanssanne; mutta Vihollinen on pitänyt meitä kaikkia kolmea pilkkanaan, ja te olettekin tyhjentäneet lumotun pikarin. Ystävä Tristan ja ystävä Isolde, rangaistukseksi siitä huonosta huolenpidosta, johon olen tehnyt itseni syypääksi, luovutan teille ruumiini ja elämäni; sillä minun rikokseni vuoksi olette tyhjentäneet kirotun kalkin ja juoneet siitä itsellenne rakkauden ja kuoleman!"
Rakastavaiset syleilivät toisiaan; heidän kauniit ruumiinsa värisivät lemmenhimoa ja elämää. Tristan sanoi:
"Tulkoon siis kuolema!"
Ja iltahämärän laskiessa, keinuvan purren kantaessa heitä yhä lähemmäksi kuningas Markin maata, he, ijäksi yhdistetyt, antautuivat rakkauteen.