V.
Brangien annetaan orjien käsiin.
Kuningas Mark oli Isolde Vaaleahiusta rannalla vastassa. Tristan tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet kuninkaan eteen; kuningas otti hänet haltuunsa antaen hänelle vuorostaan kätensä. Suurin kunnianosoituksin kuletti hän Isolden Tintagelin linnaan, ja kun tämä ilmestyi vasallien keskelle juhlasaliin, levitti hänen kauneutensa sellaisen säteilyn ympärilleen, että kaikki linnan seinät alkoivat hehkua niinkuin nousevan auringon ruskossa. Silloin kuningas Mark ylisti kyyhkysiä, jotka niin kauniilla ja kohteliaalla tavalla olivat tuoneet hänelle kultaisen hiuksen, hän ylisti myös Tristania ja niitä sataa ritaria, jotka hauraalla ja seikkailevalla haahdella olivat lähteneet hakemaan hänelle hänen sydämensä iloa ja silmiensä päivänpaistetta. Voi surun surkeutta! Laiva toi teillekin, jalo kuningas, vain katkeraa murhetta ja sieluntuskaa!
Kolmen viikon kuluttua kuningas kaikkien parooniensa läsnäollessa otti vaimokseen Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kun yö tuli, niin Brangien, peittääkseen kuningattaren häpeän ja pelastaakseen hänet kuolemasta, otti Isolden paikan häävuoteessa. Rangaistukseksi siitä, että hän niin huonosti merellä oli hoitanut hänelle uskottua tointa ja myös rakkaudesta ystävätärtään kohtaan hän uhrasi hänelle, tuo uskollinen, ruumiinsa koskemattomuuden; yön pimeys peitti kuninkaalta hänen petoksensa ja häpeänsä.
Toiset kertojat väittävät, että Brangien ei ollutkaan heittänyt mereen yrttiviini-pulloa, johon rakastavien jäliltä vielä oli jäänyt vähän juomaa, vaan että hän aamulla, kun hänen valtiattarensa jo vuorostaan lepäsi kuningas Markin vuoteessa, kaasi maljaan loput lemmenjuomasta ja ojensi sen puolisoille, ja että Mark joi siitä ahnein siemauksin, mutta että Isolde heitti salaa oman osansa vuoteen alle. Mutta tietkää, arvon herrat, että nämä kertojat ovat turmelleet ja väärentäneet tarinan. He ovat keksineet tämän valheen siksi, että he eivät muuten ole voineet selittää kuningas Markin rajatonta rakkautta kuningatarta kohtaan kaikissa elon vaiheissa. Totta on, kuten pian tulette huomaamaan, että ei milloinkaan, kaikista tuskista ja kärsimyksistä ja hirvittävistä kostonpuuhista huolimatta, voinut Mark karkoittaa sydämestään Isoldea yhtä vähän kuin Tristania, mutta tietkää, arvon herrat, hän ei sittenkään ollut juonut yrttiviiniä. Ei myrkky eikä taika, vaan ainoastaan hänen oman sydämensä jalomielinen hellyys ylläpiti hänessä rakkautta.
Isolde on kuningatar ja näyttää elävän pelkässä onnessa ja riemussa. Isolde on kuningatar ja elää surun vankina. Mark häntä hellii, paroonit häntä kunnioittavat, ja kansa kaikki häntä rakastaa. Isolde viettää päivät pitkät kauniisti maalatuissa ja kukin koristetuissa huoneissaan. Isoldella on kalliita koristeita ja jalokiviä, purppuravaatteita ja Thessaliasta asti tuotettuja verhoja ja mattoja. Harpunsoittajien laulut häntä ympäröivät ja hänen vuoteensa uutimet ovat kirjaillut täyteen leopardeja, papukaijoja ja kaikenlaisia merien ja metsien otuksia. Isoldella on omat korukalansa, kauniit lemmenleikkinsä ja Tristan vierellään, mikäli tilaisuus sallii, yötä ja päivää; sillä ylhäissäätyisten ritarien tapaa noudattaen hän nukkuu kuninkaallisessa huoneessa, lähimpien omaisten ja uskottujen kera. Kuitenkin Isolde vapisee. Minkätähden vapisee hän? Eikö hänen rakkautensa ole kaikilta salassa? Kuka epäilisi Tristania? Kuka epäilisi omaa poikaa? Kuka näkee hänen läpitsensä? Kuka väijyy häntä? Onko todistajaa häntä vastaan? On, on yksi todistaja, joka pitää häntä silmällä, Brangien: Brangien väijyy häntä; Brangien yksin tietää hänen elämänsä; Brangienin armoilla hän elää! Jumala! jos hän eräänä päivänä väsyisikin palvelijan asemaansa, väsyisikin valmistamaan muille vuodetta, jossa hän itse on maannut ensimäisenä, ja antaisi heidät ilmi kuninkaalle! Jos Tristan vielä kuolee hänen kavaltamanaan!… Täten pelko kalvaa ja kauhistaa kuningatarta. Mutta tätä tuskaa ei suinkaan aiheuta Brangien, tuo uskollinen, vaan hänen oman sydämensä levottomuus. Kuulkaa siis, arvon herrat, minkä petollisen juonen hän keksi, mutta Jumala laupias armahti häntä, kuten pian tulette kuulemaan; olkaa siis tekin hänelle laupiaita ja sääliväisiä!
Sinä päivänä olivat Tristan ja kuningas kaukana metsästysretkellä, eikä Tristanilla ollut tietoa tästä rikoksesta. Isolde antoi tuoda eteensä kaksi orjaa ja lupasi heille vapauden ja kuusikymmentä kultarahaa, jos he vannoisivat tekevänsä sen, mitä hän heiltä pyysi. He vannoivat.
"Minä annan siis", sanoi hän, "teidän haltuunne erään nuoren tytön; te viette hänet metsään, lähelle tai kauas, yhdentekevä, mutta sellaiseen paikkaan, ettei kukaan koskaan saa tapauksesta pienintä vihiä; siellä te tapatte hänet ja tuotte sitten minulle hänen kielensä. Pitäkää tyystin mielessänne jokainen sana, jonka hän lausuu, jotta voitte ne minulle kertoa. Menkää, ja palattuanne olette vapaita ja rikkaita miehiä."
Sitten hän kutsutti luokseen Brangienin:
"Ystäväiseni, sinä näet, miten minun ruumiini kärsii ja riutuu: etkö menisi metsään etsimään sellaisia yrttejä, jotka soveltuvat tähän tautiin? Kaksi orjaa odottaa sinua, he opastavat sinua, he tietävät, missä tehokkaita lääkeruohoja kasvaa. Seuraa siis heitä, armas sisar, ja tiedä, että jos lähetän sinut metsään, niin tapahtuu se siksi, että elämäni ja sielunrauhani on kysymyksessä!"
Orjat veivät hänet mukanaan. Metsään tultuaan hän tahtoi pysähtyä, sillä terveysyrttejä kasvoi hänen ympärillään jo yllin kyllin. Mutta he opastivat häntä vain yhä etemmäksi:
"Käy eteenpäin vain, neito, tämä ei ole sovelias paikka."
Toinen orjista kulki hänen edellään, toinen jälessään. Ei ollut enää raivattua polkuakaan heidän edessään, ainoastaan villejä sinivatukkapensaita, piikkejä ja yhteen kietoutuneita ohdakekimppuja. Silloin se mies, joka asteli eellimmäisenä, sivalsi esiin miekkansa ja kääntyi ympäri; Brangien riensi turvaa etsien toisen orjan puoleen; hänkin seisoi paljastettu miekka kädessään ja sanoi:
"Neito, meidän täytyy tappaa sinut."
Brangien vaipui polvilleen ruohikkoon ja hänen käsivartensa kohosivat torjuvina miekankärkiä kohti. Hän rukoili armoa niin säälittävällä ja hellällä äänellä, että orjat ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan ja sanoivat:
"Neito, jos kerran kuningatar Isolde, sinun valtiattaresi ja meidän, tahtoo, että sinun pitää kuoleman, niin epäilemättä olet jollakin tavoin suuresti rikkonut häntä vastaan."
Hän vastasi:
"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät, siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo, että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa, ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"
Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden eteen.
"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.
"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle hänen kielensä."
"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien, minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"
"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki; samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet, koska te niin käskitte!"
"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen, ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän teidät hehkuvilla hiilillä."
"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille takaisin elävänä ja terveenä."
Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun luo, johon Brangien oli sidottu:
"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne teitä luokseen takaisin!"
Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät kauan hellässä syleilyssä.