VI.
Suuri petäjä.
Ei Brangieniä, uskollista, vaan omaa itseään tulee rakastavien pelätä. Mutta miten voisivat heidän lemmenhuumeiset sydämensä olla varovaisia ja valppaita? Rakkaus syöksee heitä eteenpäin, niinkuin jano ajaa virtaa kohti uupunutta peuraa; tai on se niinkuin haukka, joka nälkiintyneenä äkkiä ampuu alas saaliinsa kimppuun. Voi, rakkautta ei voi salata! Tosin ei kukaan ole yllättänyt, kiitos olkoon Brangienin varovaisuuden, kuningatarta ystävänsä sylissä; mutta joka hetki, joka paikassa saattaa kuka hyvänsä nähdä, miten intohimo heidän mieliään kuohuttaa, pusertaa heitä toisiinsa, tulvii yli kaikkien heidän aistiensa niinkuin nuori viini pursuaa sammiosta.
Jo hiiviskelevät nuo hovin neljä konnaa, jotka vihasivat Tristania hänen urhoollisuutensa vuoksi, kuningattaren ympärillä. Jo tietävät he hänen lemmen-onnensa salaisuuden. He vallan vapisevat vihasta, vahingonilosta ja -halusta. Nyt voivat he kieliä kuninkaalle uutisen: he saavat nähdä, miten hänen hellyytensä muuttuu raivoksi, miten Tristan häpeällisesti ajetaan pois tai tuomitaan kuolemaan ja miten kuningatar joutuu tuskansa valtoihin. Kuitenkin he pelkäsivät Tristanin vihaa; mutta vihdoin voitti heidän vihansa heidän pelkonsa; ja eräänä päivänä kutsuivat nuo neljä paroonia kuningas Markin neuvossaliin ja Andret puhui hänelle näin:
"Jalo kuningas, epäilemättä tulee sinun sydämesi suuttumuksesta riehahtamaan ja kaikki me neljä olemme siitä suuresti pahoillamme; mutta meidän täytyy sinulle paljastaa eräs asia, jonka olemme saaneet ilmi. Sinä olet antanut sydämesi Tristanille ja Tristan tahtoo häväistä sinut. Turhaan olemme sinua siitä jo ennen varoittaneet: rakkaudesta tähän yhteen ainoaan ihmiseen olet sinä syrjäyttänyt muut sukulaisesi ja koko paroonikunnan etkä ole kallistanut korvaasi kenenkään meidän sanoillemme. Tiedä siis, että Tristan rakastaa kuningatarta: se on todistettu asia, ja jo on siitä paljon puhetta liikkeellä."
Jalo kuningas horjahti ja vastasi: "Sinä halpa raukka, millaisen kavalan juonen nyt olet keksinytkään! Totta on, että olen antanut sydämeni Tristanille. Silloin kun Morholt haastoi teidät taisteluun, painoitte kaikki päänne väristen alas ja vaikenitte kuin mykät. Tristan yksin uskalsi nousta häntä vastaan tämän maan kunnian puolesta, ja hän olisi voinut kuolla jokaisesta haavasta, minkä hän siinä taistelussa sai. Sentähden te vihaatte ja minä rakastan häntä enemmän kuin sinua, Andret, ja enemmän kuin teitä kaikkia, enemmän kuin ketään. Mutta mitä siis väitätte keksineenne? Mitä olette nähneet, mitä kuulleet?"
"Ei todellakaan mitään, herra, jota eivät omat silmäsi voisi nähdä, ei mitään, jota eivät omat korvasi voisi kuulla. Katsele, kuuntele, ylväs sire, ehkäpä sinulle kylläkin tarjoutuu otollinen tilaisuus siihen."
Tämän sanottuaan he vetäytyivät pois jättäen myrkyn itsestään vaikuttamaan.
Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle näin:
"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni. Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."
Kun konnat kuulivat uutisen:
"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"
Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana, vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen: Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa, ja Tristan huokaili:
"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa inhoanne."
Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman hurjan rynnistyksen.
Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset. Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu, että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa ilmoille kaksi punaista lähdettä.
Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.
Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään ovelammasta rakkauden kepposesta.
Tintagelin linnan takana levisi laaja hedelmäpuutarha, jota joka puolelta ympäröi tiheä pensas-aita. Siinä kasvoi lukemattomia kauniita puita, joiden oksat nuokkuivat hedelmien, lintujen ja tuoksuvien terttujen painosta. Sen kaukaisimmassa nurkkauksessa, aivan aidan paalujen luona, kohosi korkea ja suora petäjä, jonka mahtava runko kannatti leveää oksastoa. Sen juurella oli pulppuava lähde: vesi muodosti ensin lavean lammen, kirkkaan ja tyynen kuvastimen marmorikuistin keskelle, sitten se puristautui kahden ahtaan äyrään väliin ja virtasi puutarhan halki tunkien aina linnan sisälle asti ja vierien naisten asumusten läpi.
Niinpä siis Tristan joka ilta Brangienin neuvosta veisteli taidokkaasti kaarnanpalasia ja leikkeli pieniä oksia. Hän kiipesi yli terävien aitapaalutusten ja tultuaan suuren petäjän luo hän heitti lastut lähteeseen. Keveinä kuin vaahto ne uivat pinnalla ja vierivät veden mukana naisten asumuksiin. Isolde odotti niiden saapumista. Ja heti, niinä iltoina, jolloin Brangienin oli onnistunut etäännyttää kuningas Mark ja petturi-paroonit, hän riensi ystävänsä luo.
Hän rientää ystävänsä luo, keveänä ja pelokkaana, vaanien ja arastellen joka askeleella petturi-parooneja, jotka mahdollisesti piileksivät pensastoissa. Mutta heti kun Tristan näkee hänet, levittää hän sylinsä hänelle. Ja yön vaippa suojelee heitä ja suuren petäjän ystävällinen varjo.
"Tristan", sanoo kuningatar, "eivätkö merenkulkijat kerro aivan totena, että Tintagelin linna on lumottu ja että se salaisen loihdun vaikutuksesta kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja talvella, häviää ja katoaa silmistä? Nyt se on hävinnyt. Emmekö ole paraillaan siinä lumotarhassa, josta harpunsoittajain laulut kertovat: helkkyvä muuri ympäröi sitä joka taholta, puut kukkivat, maa tuoksuu; vanhuus ei saavuta siellä sankaria, kun hän ystävänsä sylissä lepää, eikä mikään vihollinen voima voi murtaa sadun helkkyvää muuria!"
Mutta jo kajahtavat Tintagelin tornista vartiain torvet, jotka ilmoittavat aamun koittoa.
"Ei", sanoo Tristan, "sadun helkkyvä muuri on jo murtunut, emmekä olekaan lumotarhan asujamia. Mutta kerran, armas, kerran me vielä yhdessä lähdemme Autuaitten Maahan, josta ei kukaan ole palannut. Siellä kohoaa linna valkoisesta marmorista; linnassa on tuhat ikkunaa ja jokaisessa loistaa sytytetty vahakynttilä; jokaisen kohdalla lauluniekka soittaa ja laulaa iki-ihanaa ja loppumatonta säveltä; aurinko ei siellä paista, eikä sentään kukaan kaipaa valoa: se on sielujen onnela."
Mutta jo kultaa aamun nouseva koi Tintagelin tornien huiput ja linnan valtavat, päällekkäin kasatut viheriät ja siniset kivirykelmät.
Isolde on saanut takaisin entisen ilomielensä: Markin epäluulot hälvenevät, mutta konnat sitävastoin ymmärtävät, että Tristan on jälleen tavannut kuningattaren. Mutta Brangien vartioi niin taitavasti, että he turhaan väijyvät. Vihdoin sanoo herttua Andret, jota Jumalan kosto kohdatkoon, näin tovereilleen:
"Arvon herrat, kysykäämme neuvoa Frocinilta, tuolta kyttyräselkäiseltä kääpiöltä. Hän tuntee seitsemän taidetta, magian ja kaikki erilaiset velhonvehkeet. Hän osaa lapsen syntyessä seitsemän planeetan asemasta ja tähtien kulusta lukea edeltäpäin kaikki hänen elämänsä tapahtumat. Hän saa ilmi Bugibuksen ja Noironin voimalla salatut asiat. Hän voi, jos tahtoo, valkaista meille Isolde Vaaleahiuksen salajuonet."
Ja tuo ilkeä pikku-mies, joka oli kaiken kauneuden ja urhouden vihollinen, piirusti heti ilmaan noitamerkkinsä, asetteli paikoilleen lumot ja loihdut, tarkasteli Orionin ja Luciferin kulkua ja sanoi:
"Eläkää hyvässä toivossa, kauniit herrat, vielä tänä yönä voitte yllättää heidät."
He veivät hänet kuninkaan eteen.
"Sire", sanoi poppamies, "antakaa käsky metsästäjillenne, että he laittavat ajokoirat vitjoihin ja satuloivat hevoset; ilmoittakaa sitten, että te tulette olemaan metsällä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, ja saatte hirttää minut ensimaiseen puunoksaan, ellette vielä tänä yönä saa kuulla, millaisia puheita Tristan pitää kuningattarelle."
Kuningas teki niin, vaikkakin vastahakoisesti. Kun yö tuli, jätti hän metsästäjät metsään, sieppasi kääpiön ratsunsa lautasille ja palasi Tintageliin. Erään salakäytävän kautta, jonka yksin hän tunsi, hän tunkeutui puutarhaan ja kääpiö johdatti hänet suuren petäjän luo.
"Jalo kuningas, on paras, että kiipeätte tämän puun oksien väliin. Ottakaa mukaanne jousenne ja nuolenne; voitte ehkä tarvita niitä. Ja pysytelkää hyvin hiljaa: teidän ei tarvitse kauan odottaa."
"Pois silmistäni, sinä Vihollisen hurtta", vastasi kuningas.
Ja kääpiö meni vieden mukanaan hevosen.
Hän oli puhunut totta; kuninkaan ei tarvinnut kauan odottaa. Oli kaunis yö ja kuu loisti kirkkaasti. Oksien väliin piiloutuneena näki kuningas sisarenpoikansa hyppäävän terävän aitauksen ylitse. Tristan tuli lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi, jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi. Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne kenties ja rientää ulos. Varjelkoon Jumala rakastavaisia!
Hän tulee; istuen liikkumattomana Tristan katsoo häneen ja puusta kuulee hän nuolen pahaaennustavan kirinän, kun jousi jännittyy.
Isolde tulee kepeänä ja varovaisena, kuten tavallisesti. "Mikä nyt on?", ajattelee hän. "Miksi ei riennä Tristan tänä iltana vastaani? Olisikohan hän nähnyt jonkun vihollisen?"
Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:
"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se armo, että saan puhua ensiksi!"
Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja valmistaa ystäväänsä:
"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis? Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"
"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."
Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa, joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.
"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan: ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon hänen sydämensä luottaa?"
"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen, niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani kaikkiin ilman tuuliin!"
Tristan huokasi:
"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja epäluulo?"
"Sire Tristan, mitä tarkoitatte? Ei, herrani ja kuninkaani ei ole itse keksinyt tällaista konnuutta. Mutta tämän maan petturi-paroonit ovat saaneet hänet uskomaan tuohon valheeseen, sillä on helppoa pettää rehellisiä sydämiä. He rakastavat toisiaan, ovat he hänelle sanoneet, ja ovat kääntäneet tämän puheen meille rikokseksi. Niin, te rakastitte minua, Tristan, miksi kieltää sitä? Enkö ole enonne vaimo ja enkö ole kaksi kertaa pelastanut teidät kuolemasta? Niin, ja minä rakastin myös teitä: olittehan kuninkaalle läheistä sukua ja olinhan kuullut äitini monesti sanovan, että vaimo ei rakasta herraansa ja miestäänkään, jos ei hän samalla rakasta hänen sukulaisiaan. Rakkaudesta kuninkaaseen rakastin teitäkin, Tristan; ja vielä nytkin ilo täyttäisi mieleni, jos hän jälleen ottaisi teidät armoihinsa. Mutta koko olentoni värisee, pelko tukahduttaa minut, minun täytyy lähteä, olen jo liian kauan viipynyt."
Oksien välissä kuningas tunsi säälin sydämessään heräävän ja hän hymyili lempeästi.
Isolde yrittää paeta pois, Tristan rukoilee häntä jäämään:
"Kuningatar, Vapahtajan nimessä, tulkaa avukseni, armahtakaa minua! Nuo kurjat pelkurit tahtoivat vieroittaa kuninkaan kaikista niistä, jotka häntä rakastavat; he ovat onnistuneet siinä ja pitävät nyt häntä pilkkanaan. Samapa tuo; lähden siis pois tästä maasta, kauas tuntemattomille teille, kurjana kulkijana, niinkuin tänne muinoin tulinkin; mutta hankkikaa minulle kuninkaalta ainakin se suosionosoitus, että hän entisten palvelusteni palkaksi luovuttaa minulle niin paljon omaisuudestaan, että voin kulunkini maksaen lunastaa takaisin hevoseni ja aseeni ja kunnialla ratsastaa ulos maailmaan."
"Ei, Tristan, tällaisella pyynnöllä ei teidän olisi pitänyt kääntyä puoleeni: Olen orpo ja yksin tässä maassa, yksinäinen palatsissa, jossa ei kukaan minua rakasta, olen turvaton ja kokonaan kuninkaan armoilla. Ettekö huomaa, että jos sanon sanankaan teidän puolestanne, olen vaarassa joutua häpeällisen kuoleman omaksi? Jumala teitä suojelkoon, ystäväni! Kuningas tekee kovin väärin vihatessaan teitä. Mutta menittepä minne tahansa, on Jumala kuitenkin oleva muuttumaton ystävänne."
Isolde kääntyy pois paeten kiireesti huoneeseensa, jossa Brangien sulkee hänet värisevänä syliinsä; kuningatar kertoo tapauksen. Brangien huudahtaa:
"Isolde, valtiattareni, Jumala on tehnyt teille suuren ihmetyön. Hän on laupias eikä tahdo pahaa niille, jotka hän tietää viattomiksi."
Suuren petäjän alla marmorikuistiin nojaten Tristan valitti ääneensä:
"Olkoon Jumala minulle armollinen ja sovittakoon sen suuren vääryyden, jota saan kärsiä rakkaan herrani puolelta!"
Kun hän oli kiivennyt puutarhan aitauksen toiselle puolen, sanoi kuningas hänelle hymyillen:
"Jalo sisarenpoikani, siunattu olkoon tämä hetki! Nääpäs, tuo kaukoratsastus, jota suunnittelit tänä aamuna, on jo päättynyt!"
Mutta etäämpänä metsä-aukealla seisoi kääpiö Frocin tarkastellen tähtien kulkua; hän luki niistä, että kuninkaan puolelta häntä uhkasi kuolema; hänen muotonsa musteni pelosta ja häpeästä, ja raivosta halkeamaisillaan hän pakeni kiireesti Gallian maahan.