VIII.
Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.
Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.
"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan, pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina! Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"
Valitukset ja huudot kaikuvat kautta kaupungin; kaikki rientävät palatsiin. Mutta niin hirvittävä on kuninkaan viha, ettei kenkään parooneista saa kootuksi itselleen niin paljon rohkeutta ja voimaa, että uskaltaisi ainoatakaan sanaa Tristanin puolesta.
Uusi päivä lähestyy, yö hälvenee. Jo ennen aamun koittoa ratsastaa Mark ulos kaupungista, sille paikalle, missä oli tapana pitää käräjiä ja langettaa tuomioita. Hän määrää, että maahan on kaivettava kuoppa, ja siihen koottava mukuraisia ja pistäviä viinipuunoksia ja juurineen temmattuja orjantappuroita.
Ensimäisen aamurukouksen aikana lähettää hän kuuluttajat ympäri maata kutsumaan heti kokoon kaikki Cornwallin miehet. He saapuvat suurella hälinällä ja melskeellä; eikä ole ainoatakaan, joka ei itkisi, paitsi Tintagelin kääpiötä. Silloin puhuu kuningas heille seuraavasti:
"Jalot herrat, olen antanut laittaa tämän piikkirovion Tristanille ja kuningattarelle, sillä he ovat syypäät törkeään rikokseen."
Mutta kaikki huusivat:
"Tuomio, tuomio ensin! Syytös ja puolustus! Surmata heidät tuomitsematta on häpeä ja rikos. Kuningas, rangaistuksen lykkäystä ja armoa pyydämme heille!"
Mark vastasi vihan valloissa:
"Ei, ei lykkäystä, ei armoa, ei puolustuspuheita, ei tuomiota! Sen Herran kautta, joka loi maailman, vannon, että jos vielä joku rohkenee anoa minulta jotakin sellaista, ovat hänen luunsa hiiltyvät ensimäiseksi tällä roviolla!"
Hän käskee sytyttämään tulen ja tuomaan linnasta vangit, Tristanin ensiksi.
Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas odottaa.
Kuninkaan palvelijat ovat jo rientäneet hänen määräystään noudattamaan ja saapuneet kammioon, missä rakastavaisia pidetään vankeina. He raahaavat jälessään käsistään köysin sidottua Tristania. Jumalan kautta, olipa halpamainen teko kulettaa häntä noin! Häpeän kyyneleet puhkeavat hänen silmistään; mutta mitäpä ne häntä hyödyttävät! Häpeällisesti he vetävät hänet ulos; ja kuningatar huudahtaa hulluna tuskasta:
"Oi ystäväni, suurin iloni olisi kuolla, jos sillä voisin pelastaa sinut!"
Vartijat ja Tristan astuvat alas kaupungin kukkulalta roviota kohden. Mutta heidän kintereillään kiiruhtaa ratsumies, saavuttaa heidät ja hyppää alas vielä nelistävän ratsunsa selästä: Dinas se on, tuo kunnon maavouti. Saatuaan Lidanin linnaan tiedon tästä hirveästä tapahtumasta on hän henkensä edestä kiiruhtanut paikalle, ja vaahto, hiki ja veri pursuu hänen hevosensa kupeista.
"Poikani, olen rientänyt tänne ollakseni mukana kuninkaan oikeudenkäytössä. Kenties Jumala suo minun keksiä jonkun sellaisen käänteen, joka voi pelastaa teidät molemmat; nyt jo sallii hän minun ainakin auttaa sinua pienellä kohteliaisuudella. Ystävät", sanoi hän vartijoille, "tahdon, että kuljetatte häntä ilman näitä kammitsoita" — ja Dinas katkaisi häpeälliset köydet; — "jos hän yrittäisi paeta, niin onhan teillä toki miekkanne!"
Hän suutelee Tristania suulle, nousee jälleen satulaan ja ratsastaa eteenpäin.
Siispä kuulkaa, kuinka taivaan Jumala on täynnä armoa. Hän, joka ei tahdo syntisen kuolemaa, kuuli armollisesti noiden kurjien huokaukset ja kyyneleet, jotka rukoilivat häntä rääkättyjen ja onnettomien rakastavien puolesta. Sen tien vierellä, josta Tristania kuljetettiin, korkean vuoren harjalla kohosi päin pohjoista pienoinen rukouskappeli, joka näkyi kauvas merelle. Kuorin muuri oli aivan korkean äkkijyrkänteen äyräällä; kuorikuvun perällä oli pieni lasiakkuna, jonkun pyhimyksen taitehikasta käsialaa. Tristan sanoo saattajilleen:
"Hyvät herrat, te näette tuolla rukouskappelin; suokaa minun käydä siellä. Kuolemani on aivan lähellä, tahdon rukoilla Jumalaa, että hän armahtaisi minua, joka niin suuresti olen häntä vastaan rikkonut. Hyvät herrat, kuten näette, ei kappelista ole muuta uloskäytävää kuin tämä yksi; jokaisella teistä on miekkanne; tiedätte hyvin, etten voi poistua muuta tietä kuin tämän oven kautta; ja kun olen rukoillut Jumalaa, olen jälleen käsissänne!"
Eräs vartijoista sanoo:
"Voimme kyllä sallia sen hänelle."
He antavat hänen mennä kappeliin. Hän rientää sen läpi, tunkee kuoriin, tulee lasi-ikkunan luo äkkijyrkänteen reunalla, tarttuu akkunaan, avaa sen ja hyppää alas. — — — Mieluummin kuolla näin kuin polttoroviolla! Sellaisen ihmisjoukon ympäröimänä!
Mutta tietkää, arvon herrat, että Jumala oli hänelle armollinen: tuuli tarttuu hänen vaatteisiinsa, kannattaa häntä ja laskee hänet vahingoittumattomana eräälle laakealle kalliolle vuoren juurella. Cornwallin kansa nimittää vieläkin tätä kiveä "Tristanin hyppyriksi."
Ja kirkon luona nuo toiset odottivat häntä yhä. Mutta turhaan, sillä nyt on Jumala ottanut hänet suojelukseensa. Hän rientää pakoon: pehmeä hiekka takertuu upottavana hänen askeleihinsa. Hän kaatuu, katsahtaa taakseen, näkee kaukana rovion: tuli räiskähtelee, savu kohoaa korkeana patsaana. Hän jatkaa pakoaan.
Miekka vyöllä ja täyttä neliä oli Gorvenalkin karauttanut ulos kaupungista: hänet olisi kuningas hyvin voinut poltattaa hänen herransa sijasta. Hän tavoitti Tristanin rannikolla ja Tristan huudahti:
"Mestari! Jumala on armahtanut minua. Voi minua kurjaa, miksi pitikin niin käydä! Jos minulla ei ole Isoldea, ei mikään ole minkään arvoista! Miksi en kuollut hyppäykseeni! Minä olen päässyt pakoon, oi Isolde, ja sinut he polttavat. Hänet poltetaan minun tähteni; minäkin tahdon kuolla hänen tähtensä."
Gorvenal sanoi hänelle:
"Jalo sire, nauttikaa jotakin vahvistavaa, älkääkä antako murheelle valtaa. Näettehän tuolla tuon tiheän, leveän ojan ympäröimän pensaikon; kätkeytykäämme sinne: tätä tietä kulkee paljon väkeä; heiltä saamme kuulla asioiden kulusta ja, jos tosiaankin Isolde poltetaan, niin vannon, poikani, Jumalan, Maarian pojan nimeen, ettei ainoakaan katto pidä päätäni suojaaman siihen päivään asti, kunnes olemme kostetut."
"Jalo mestarini, minulla ei ole miekkaani."
"Tässä se on, toin sen sinulle."
"Hyvä on, mestarini, nyt en pelkää enää mitään, paitsi Jumalaa."
"Poikani, minulla on vielä viittani alla sinulle jotakin, joka on ilahduttava sinua: kas, tässä sinulle tämä kevyt ja kestävä pantsari, joka voi olla sinulle hyödyksi."
"Anna se siis minulle, jalo mestarini. Sen Jumalan nimeen, johon uskon, lähden nyt heti vapauttamaan ystävääni."
"Äläpäs pidä mitään kiirettä", sanoi Gorvenal, "varmasti on Jumala varaava sinulle vielä varmemman koston. Ajattelehan toki, että ei ole sinun vallassasi lähestyä roviota; kaupungin asukkaat ovat keräytyneet sen ympärille ja he pelkäävät kuningasta: se juuri, joka sisimmässä mielessään eniten toivoo pelastustasi, on valmis ensimäisenä käymään kimppuusi. Poikani, sanotaan: hulluus ei ole samaa kuin sankaruus. Odota vielä…"
Sattuipa niin, että kun Tristan syöksyi alas äkki-jyrkänteeltä, oli tämän tapauksen nähnyt muuan köyhä mies ja nähnyt myös, miten Tristan nousi ja lähti pakoon. Hän oli rientänyt kiireimmän kaupalla Tintageliin ja livahtanut salaa Isolden huoneeseen…
"Kuningatar, älkää itkekö enää. Teidän ystävänne on päässyt pakoon!"
"Jumala olkoon ylistetty!" sanoi hän. "Nyt on minulle yhdentekevää, sitovatko minut vai päästävätkö vapaaksi, säästävätkö henkeni vai tappavatko minut, en huolehdi siitä enää!"
Konnat olivat vetäneet köydet niin lujaan hänen käsiensä ympäri, että veri tihkui esiin. Mutta hymyillen hän vain virkkoi:
"Jos itkisin tätä tuskaani silloin kun Jumala kaikkihyvyydessään on pelastanut ystäväni konnien käsistä, niin totta tosiaan, enpä olisi minkään arvoinen!"
Kun sanoma siitä, että Tristan oli karannut akkunan kautta, saapui kuninkaan korviin, kalpeni hän vihastuksesta ja käski miestensä tuoda hänen luokseen Isolden.
Hänet vedetään esiin. Hän ilmestyy salin ovesta kynnykselle; hän ojentaa esiin hennot kätensä, joista tippuu verta. Pitkin katuja kasvaa valituksen humu: "Oi Jumala, armoa hänelle. Vilpitön ja kunnioitettu kuningatar, mikä paha sallima onkaan heittänyt maan pinnalle nuo roistot, jotka teidät ovat langettaneet. Kirous heille!"
Jo on kuningatar raastettu tappura-rovion ääreen, jonka liekit uhkaavasti leimahtelevat. Silloin Dinas, Lidanin herra, lankeaa polvilleen kuninkaan jalkojen juureen:
"Sire, kuule minua; olen palvellut sinua kauan aikaa moitteettomasti ja uskollisesti ilman pienintä omanvoiton pyyntiä; sillä eipä piirikunnassani, jota koko elämäni ijän olen hoitanut, ole ainoatakaan köyhää miestä tai orpoa tai ikäloppua vanhusta, jota en olisi huoltanut. Palkinnoksi minulle, armahda kuningatarta! Tahdot polttaa hänet kuulustelematta: se on väärin, koska hän ei tunnusta sitä rikosta, josta häntä syytät. Ajattelehan tarkemmin asiaa. Jos poltat hänet, ei maasi enää ole turvassa. Tristan on paennut; hän tuntee hyvin laaksot, metsät, väijytyspaikat, solat ja tiet, ja hän on rohkea. Tosin olet sinä hänen enonsa eikä hän ahdista sinua, mutta varmasti on hän surmaava kaikki paroonisi ja vasallisi, jotka hän vain saa käsiinsä."
Nuo neljä petturia kalpenivat tämän kuullessaan: jo ovat he näkevinään
Tristanin väijyksissä, heitä ahdistamassa.
"Kuningas", jatkoi maavouti, "jos myönnät, että olen sinua hyvin palvellut koko elämäni ijän, niin anna minun haltuuni Isolde; minä vastaan hänestä, minä rupean hänen vartijakseen ja takuumiehekseen."
Mutta kuningas tarttui Dinasta käteen ja vannoi kaikkien pyhien nimessä, että hän oli paneva tuomionsa täytäntöön heti.
Silloin Dinas nousi:
"Kuningas, palaan takaisin Lidaniin ja luovun palveluksestanne."
Isolde hymyilee hänelle surullisesti. Dinas nousee ratsunsa selkään ja ratsastaa pois suuttuneena ja synkkänä, pää painuksissa.
Isolde seisoo tulisen pätsin edessä. Kansanjoukko ympärillä huutaa, kiroaa kuningasta, kiroaa pettureita. Kyyneleet vierivät pitkin Isolden kasvoja. Hän on puettu ahtaaseen, harmaaseen kaapuun, kapea kultalanka vyötäisillä; kultalanka on myös kiedottu ympäri hänen pitkien hiuksiensa, jotka putoavat maahan asti. Joka voisi nähdä hänet tuossa edessään noin kauniina, säälimättä häntä, sillä olisi tosiaan konnan sydän rinnassaan! Jumala, miten hänen käsivartensa ovatkin tiukasti köytetyt!
Maassa oli sata spitaalista, jotka sauvojensa varassa ja kalkuttimiensa kalinassa myös olivat rientäneet paikalle. Heidän muodottomat jäsenensä olivat kokonaan valkean, taudin jäytämän lihan peitossa, ja siinä he nyt tunkeilivat rovion ympärillä nautinnolla katsellen tulehtuneitten luomiensa raosta tiirottavilla, verisillä silmillään tätä julmaa näkyä.
Ivain, inhoittavin sairaista, huusi kuninkaalle kimeällä äänellä:
"Sire, tahdot heittää vaimosi tuohon rovioon, se on soveliasta oikeudenkäyttöä, mutta liian lyhyt rangaistus. Tuo suuri liekkimeri nielee hänet pian, ja tuuli on pian hajoittava hänen tuhkansa. Ja kun tuo tuli hiipuu ja sammuu vähän ajan perästä, ovat hänenkin tuskansa lopussa. Tahdotko, että opetan sinulle erään paljon pahemman rangaistuksen, sellaisen, että hän elää, mutta maan tasalle tallattuna ja häväistynä ja joka hetki toivoen kuolemaa? Kuningas, tahdotko tulla tietämään sellaisen keinon?"
Kuningas vastasi:
"Tahdon, jos hän todella sen kautta tulee elämään suuressa häpeässä, pahemmassa kuin kuolema… Kuka osoittaa minulle sellaisen kidutuskeinon? Mitä julmemman, sitä mieluisampi on hän minulle!"
"Sanonpa siis lyhyesti ajatukseni. Näet tuossa sata toveriani. Luovuta Isolde meille ja olkoon hän meidän yhteistä omaisuuttamme! Tauti kiihdyttää himojamme. Luovuta hänet valtakuntasi spitaalisille ja ei milloinkaan vielä ole yhdelläkään naisella ollut kurjempaa loppua. Näet, miten ryysymme ovat liimautuneet kiinni visvaisiin haavoihimme. Kun hän, tuo nainen, joka sinun luonasi sai oleilla oravannahkalla vuoratuissa vaipoissa, koruissa ja marmorisaleissa, nauttia hyviä viinejä, kunniaa ja iloa, kun hän saa nähdä spitaalisten hovin, kun hän on pakotettu astumaan meidän mataliin hökkeleihimme ja nukkumaan kanssamme, niin silloin hän, tuo Isolde Ihanainen, Vaaleahius, tulee tuntemaan rikollisuutensa suuruuden ja kaipaamaan tätä koreaa tappuraroviota!"
Kuningas kuuntelee hänen esitystään, nousee ja seisoo kauan hievahtamatta, mietteissään. Vihdoin astuu hän kuningattaren luo ja tarttuu häntä käteen. Isolde huudahtaa:
"Armoa, armoa, sire, polttakaa minut mieluummin, polttakaa minut!"
Kuningas heittää hänet spitaalisille. Ivain käy häneen käsiksi ja kaikki nuo sata sairasta tunkeilevat hänen ympärillään. Kuullessaan heidän huutavan ja luskuttavan heltyvät kaikkien sydämet säälistä; mutta Ivain riemuitsee; Isolde häviää pimeyteen, Ivain vie hänet mukanaan. Ulos kaupungin portista vierii tuo surullinen kulkue.
He sattuvat kulkemaan juuri samaa tietä, jonka vierellä Tristan lymyy.
Gorvenal huudahtaa suureen ääneen:
"Poikani, mikä nyt neuvoksi? Tuolla on ystäväsi!"
Tristan kannustaa hevosensa ulos viidakosta:
"Ivain, olet jo tarpeeksi kauan pitänyt hänelle seuraa; nyt erkane heti, jos elämäsi on sinulle kallis!"
Mutta Ivain napittaa auki mekkonsa taisteluvalmiina.
"Rohkeutta, kumppanit! Esiin sauvat! Esiin sakarat! Nyt on hetki näyttää, mihin me kykenemme!"
Silloinpa tarjoutui katselijoille omituinen näky: spitaaliset heittävät yltään kaapunsa, asettavat sairaat jalkansa kamppaus-asentoon, huutavat, puhkuvat, heristelevät sauvoillaan; heidän joukostaan kuuluu uhkauksia ja vihan murinaa. Tristania inhoitti iskeä heitä; toiset tarinoijat väittävät, että Tristan surmasi Ivainin: se on väärä ja halpamainen väite; hän oli liian ylväs tappaakseen sellaisia raatoja. Mutta Gorvenal oli tempaissut itselleen jykevän tammenoksan ja sillä sivalsi hän Ivainia kalloon, niin että veri purskahti esiin ja punasi hänen muodottomat jäsenensä.
Tristan on jälleen kuningattaren luona: eikä tämä enää tunne kauhua eikä pelkoa. Hän leikkaa poikki köydet hänen käsivarsistaan ja niin he yhdessä pakenevat Morois'n metsään. Siellä suuren korven sylissä tuntee Tristan itsensä yhtä turvalliseksi kuin vankkojen linnanmuurien takana.
Kun päivä laski, pysähtyivät he kaikin kolmisin erään vuoren juurelle; kauhu oli uuvuttanut kuningattaren voimat; hän painoi päänsä Tristanin rintaa vasten ja vaipui uneen.
Aamulla Gorvenal riisti salaa eräältä metsänvahdilta jousen ja pari väkäistä ja hyvin sulitettua nuolta ja toi ne Tristanille, joka oli hyvä jousimies ja joka heti ampui kauriin. Gorvenal kokosi kuivia oksia kimppuun, ampui pyssystään tulenkipinän, sytytti suuren roihun ja alkoi kypsentää riistaa; Tristan leikkeli puista oksia, rakensi niistä majan ja peitti sen jälleen lehdillä; Isolde sisusti sen paksuilla lehvillä ja koristi sen kukkasilla.
Ja siitä hetkestä lähtien alkoi pakolaisille villin erämaan helmassa uusi karu elämä, jota kuitenkin rakkauden lempeä säteily lievensi.