IX.
Morois'n metsä.
Aarniometsän syvyydessä, niinkuin hätyytetyt eläimet, he puurtavat ja harhailevat ja vain harvoin uskaltavat he iltaisin palata edellisen päivän olinpaikoille. Heillä on ravintona pelkkä metsäeläinten liha ja heitä hiukaisee suolan ja leivän puute. Heidän laihtuneet kasvonsa ovat kelmeät ja näivettyneet, heidän terävien piikkien repimät vaatteensa putoilevat riekaleina heidän yltään. Mutta he rakastavat, eivätkä tunne tuskaa.
Eräänä päivänä kun he taas tapansa mukaan kuljeskelivat noilla suurilla aarniosaloilla, joita ei koskaan mikään kirves ollut koskettanut, saapuivat he sattumoisin Veli Ogrinin erakkomajalle.
Auringonpaisteessa keveän vaahteralehvikön alla kappelinsa edustalla käveli pienin askelin vanha mies sauvaansa nojaten.
"Sire Tristan", huudahti hän, "tiedättekö, minkä ankaran valan kaikki Cornwallin miehet ovat vannoneet? Kuningas on antanut tehdä tiettäväksi kautta kaikkien kuntain seuraavan kuuluutuksen: Joka ottaa kiinni teidät, saa sata kultarahaa palkinnoksi. Ja kaikki paroonit ovat vannoneet tuoda teidät kuninkaalle takaisin elävänä tai kuolleena. Katukaa, sire Tristan! Jumala antaa anteeksi jokaiselle syntiselle, joka tulee hänen luokseen katuvaisella sydämellä."
"Minäkö katuisin, sire Ogrin? Ja mitä rikosta? Te, joka meitä tuomitsette, tiedättekö te, minkälaisen kohtalokkaan maljan me olemme tyhjentäneet merellä? Niin, tuo kalkki tulistaa vertamme yhä ja mieluummin kerjäisin koko ikäni kaikilla teillä ja kujilla ja eläisin ruohoista ja puiden juurista yhdessä Isolden kanssa kuin olisin kuningas kauniissa valtakunnassa ilman häntä."
"Sire Tristan, Jumala auttakoon teitä, sillä te olette menettäneet sekä tämän maailman onnen että tulevaisen autuutenne. Joka pettää herransa, on ansainnut, että hänet revitään palasiksi villien hevosten välissä ja että hänen ruumiinsa poltetaan roviolla, ja sillä paikalla, minne hänen tuhkansa siroitetaan, ei ikinä enää kasva ruohoa eikä mikään työ siinä menesty; puut ja kaikki vihannuus siinä kuivuu ja näivettyy. Tristan, antakaa kuningatar takaisin hänelle, joka hänet on nainut Rooman lain mukaan!"
"Kuningatar ei kuulu enää kuninkaalle; tämä on luovuttanut hänet spitaalisilleen; ja minä olen valloittanut hänet pois spitaalisilta. Tästä lähtien on hän minun; minä en voi erota hänestä, eikä hän minusta."
Ogrin oli istuutunut; hänen jalkojensa juuressa itki Isolde, pää pyhän miehen polvilla. Erakko toisti hänelle Pyhän Kirjan sanoja; mutta nyyhkyttäin pudisti Isolde vain päätään, kieltäytyen niihin uskomasta.
"Mitä lohdutusta voi enää antaa kuolleille!" sanoi Ogrin. "Kadu syntisi, Tristan, sillä se, joka elää synnissä eikä kadu, on kuollut."
"Ei, minä elän enkä kadu. Me palaamme takaisin metsään, joka meitä suojelee ja turvaa. Tule, Isolde ystäväni!"
Isolde nousi; he tarttuivat toistensa käteen ja lähtivät samoamaan korkean ruohon ja kanervikon peittämää kangasta; puut levittivät tuuheat oksansa holviksi heidän ylleen ja he katosivat lehvikköjen lomiin.
Nyt kerron teille, arvon herrat, ihmeellisen tapauksen. Tristan oli kasvattanut itselleen kauniin, vilkkaan ja nopeajalkaisen jahtikoiran; ei kuninkaalla eikä kreiveillä ollut sen vertaista avustajaa jousimetsästyksessä. Sen nimi oli Äkähammas. Se oli täytynyt sulkea torniin ja kammitsoida kiinni kaulastaan; sen jälkeen kun se ei enää ollut nähnyt herraansa, ei se ollut huolinut mitään ruokaa, oli vain kaapinut maata käpälillään, ulvonut ja valittanut. Kaikkien oli käynyt sääliksi sitä.
"Äkähammas", sanoivat he, "ei mikään eläin ole koskaan niin rakastanut kuin sinä; niin, Salomo on sanonut viisaasti: minun oikea ystäväni on minun koirani." Ja kuningas Mark, muistellen menneitä aikoja, ajatteli sydämessään: "Tämä koira on hyvin älykäs ikävöidessään herraansa, sillä ei ole ainoatakaan ihmistä Cornwallin maassa, joka olisi Tristanin vertainen."
Kolme paroonia tuli kuninkaan luo:
"Sire, päästäkää Äkähammas irti; silloin saamme tietää, sureeko se todellakin herraansa; jos se ei sitä tee, on se heti irti päästyään syöksyvä kita avoinna, kieli pitkällään ihmisten ja eläinten kimppuun."
Koira päästetään irti. Se hypähtää ulos ovesta ja juoksee siihen huoneeseen, jossa Tristan muinoin asui. Se vinkuu ja valittaa, murisee, nuuskii ja etsii ja löytää vihdoin herransa jäljet. Se seuraa askel askeleelta samaa tietä, jota Tristan kerran kulki polttoroviota kohti. Kaikki seuraavat sitä. Se haukkuu jälkiä ja kiipeää vuoren rinnettä. Nyt on se jo kappelissa, ja nyt hyppää se alttarille; äkkiä se syöksyy ulos ikkunasta, putoaa alas kalliolle, löytää jälleen jäljet rannalta, pysähtyy hetkiseksi siihen pensastoon, johon Tristan oli piiloutunut, sitten jälleen syöksyy metsään päin. Kaikki, jotka sen näkevät, säälivät sitä.
"Jalo kuningas", sanovat silloin ritarit, "älkäämme seuratko sen jälkiä enää, se voisi johtaa meidät sellaiseen paikkaan, josta takaisin pääsy olisi tuiki tukala."
He eivät enää seuranneet koiraa, vaan palasivat takaisin. Metsässä koira alkoi haukkua niin, että korpi kaikui. Kaukaa Tristan, kuningatar ja Gorvenal kuulivat sen: "Sehän on Äkähammas!" He pelästyvät: epäilemättä ajaa kuningas heitä takaa; ja he pakenevat niinkuin ahdistetut otukset… He piiloutuvat viidakkoon. Metsän rajassa Tristan kohottautuu jousi jännitettynä. Mutta kun Äkähammas oli nähnyt ja tuntenut herransa, riensi se hänen luokseen, heilutti häntäänsä, kyyristyi maahan ja kieriskeli ympäri ilosta. Onko koskaan nähty sen suurempaa riemua? Sitten se riensi Isolde Vaaleahiuksen ja Gorvenalin luo, vieläpä hevosellekin se suoritti tervetuliaishyppynsä. Tristanin kävi sitä sääliksi:
"Voi, mikä kova onni onkaan saattanut sen meidän luoksemme! Mitä iloa on meluavasta koirasta miehellä, joka piileksii karkulaisena! Metsien ja laaksojen halki, kautta maan vainuaa kuningas jälkiämme: Äkähammas kavaltaa meidät haukunnallaan. Luonteensa ylevyys ja rakkaus isäntäänsä on johtanut sen kohti kuolemaa. Täytyyhän meidän suojata itseämme. Mitä tehdä? Antakaa minulle hyvä neuvo!"
Isolde hyväili Äkähammasta kädellään ja sanoi:
"Sire, säästäkää sen henki! Olen kuullut kerrottavan eräästä gallialaisesta metsänvartijasta, joka oli opettanut koiransa ajamaan haavoittuneiden kauriiden verisiä jälkiä riistaa haukkumatta. Ystäväni Tristan, miten hauskaa olisikaan, jos onnistuisimme opettamaan Äkähampaalle saman taidon!"
Tristan mietti hetkisen. Koira nuoli Isolden kättä. Tristanin mieli heltyi:
"Tahdonpa koettaa; olisi surku tappaa sitä."
Vähän ajan kuluttua Tristan menee metsälle, ajaa hirveä ja haavoittaa sitä nuolellaan. Koira tahtoo heti syöksyä hirven jälille ja haukkuu niin, että metsä raikaa. Tristan vaientaa sen lyömällä sitä; Äkähammas nostaa päänsä, katsoen ihmetellen herraansa, eikä uskalla enää äännähtää, vaan luopuu jäliltä; Tristan vetää sen luoksensa, lyö saappaaseensa kastanjakepillään, niinkuin metsästäjät tekevät silloin, kun he tahtovat yllyttää koiriaan; tämän merkin saatuaan Äkähammas tahtoo jälleen haukahtaa ja Tristan hillitsee sen jälleen. Täten hän vajaassa kuukaudessa kasvatti sen metsästämään äänettömästi: Kun Tristanin nuoli oli haavoittanut jonkun kauriin tai hirven, niin Äkähammas ääntä päästämättä ajoi sen jälkiä pitkin lunta, jäätä ja ruohokenttää; jos se saavutti eläimen metsässä, osasi se merkitä paikan kantamalla sinne oksia; jos se taaskin sai sen kiinni kankaalla, kokosi se ruohoja saaliin yli ja palasi kertaakaan haukahtamatta herransa luo.
Näin kuluu kesä, talvi saapuu. Rakastavaiset elivät vuoren rotkoihin piiloutuneina; ja pakkasen kovettamaan maahan valmisti jääpeite heille vuoteen kuihtuneista lehdistä. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri, ettei kumpikaan tuntenut kurjuutta.
Mutta kun jälleen saapui auringon aika, rakensivat he vihertyvistä oksista itselleen majan suurten puitten suojaan. Tristan osasi matkia metsälintujen laulua; hän jäljitteli huvikseen kuhankeittäjää, tiaista, satakieltä ja kaikkia siivekkäitä laulajia; ja välistä hänen kutsuaan seuraten metsän linnut saapuivat hänen majansa katolle vastaten liverryksillään hänen kutsuunsa.
Rakastavaiset eivät enää paenneet paikasta toiseen metsässä: sillä ei kukaan parooneista uskaltanut heitä vainota, tietäen hyvin, että Tristan silloin olisi hirttänyt heidät puiden oksiin. Mutta eräänä päivänä kuitenkin yksi noista neljästä petturista, Guenelon, johon Jumalan tuli iskeköön, rohkeni tulla seikkailemaan Morois'n läheisyyteen.
Tuona aamuna oli Gorvenal metsän laidassa laakson syväreessä riisunut ratsultaan satulan ja päästänyt sen laitumelle nuorta ruohoa pureksimaan; vähän kauempana, lehvien siimeksessä kukkaisvuoteella, lepäsivät Tristan ja kuningatar sylityksin syvässä unessa.
Äkkiä kuuli Gorvenal jahtikoirien haukunnan: suurella vauhdilla ne syöksyivät takaa-ajamansa hirven jälessä, joka kauhuissaan hyppäsi vuoren rotkoon. Etäämpänä kankaalla näkyi metsästäjä; Gorvenal tunsi hänet: se oli Guenelon, mies, jota hänen herransa eniten kammoksui ihmisten joukossa. Yksin, ilman asemiestä, kannukset iskettyinä kiinni ratsun vertavuotaviin kylkiin ja antaen ruoskan vinkua kahden puolin sen kaulaa hän kiisi eteenpäin kuin vihuri. Piilossa puun takana Gorvenal väijyi häntä: nopeasti hän saapuu, hitaampi lie hän palaamaan!
Hän ratsastaa ohi, Gorvenal ryntää esiin lymypaikastaan, tarttuu suitsiin, ja muistaen samalla kaiken sen pahan, mitä tuo mies on saanut aikaan, iskee hän hänet maahan, silpoo hänen jäsenensä ja rientää pois vieden mukanaan hänen katkaistun päänsä.
Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin, kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.
Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen, hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.
Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka puolelta kuin seppele.
Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen. Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:
"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"
Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin kaikista, Guenelon, oli lyöty.
Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen: pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden sen valtiaina.
Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen, Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin tahansa, ihmiseen tai eläimeen.
Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä, juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran hinnan rakkaudestaan!
Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä:
"Ystäväni, missä oletkaan viipynyt?"
"Hirven ajolla olen itseni väsyttänyt. Näet, miten hiki valuu virtana ruumiistani, tahtoisin paneutua levolle ja nukkua."
Vihreiden oksien siimekseen tuoreelle ruohomatolle ojentautui Isolde pitkäkseen. Tristan paneutui levolle hänen viereensä sekä asetti paljaan miekkansa heidän väliinsä. Onneksi olivat täysissä pukimissaan. Kuningattarella oli sormessaan kauniilla smaragdeilla koristettu kultasormus, jonka kuningas Mark oli antanut hänelle heidän hääpäivänään; hänen sormensa olivat käyneet niin hennoiksi ja ohkaisiksi, että sormus enää töin tuskin pysyi sormessa. Näin he nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla, toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat kuin jää.
Sattuipa sitten niin, että muuan metsänvahti keksi metsässä ihmisjalkojen tallaaman ruoho-alan; edellisenä iltana olivat rakastavaiset juuri nukkuneet siinä; hän alkoi seurata jälkiä ja saapui siten heidän piilopirttiinsä. Hän näki, miten he siinä nukkuivat, tunsi heidät ja kiiruhti pakoon, peljäten vihastuneen Tristanin heräämistä. Hän riensi Tintageliin, joka oli kahden penikulman päässä, ja tunkihe sisälle kuninkaalliseen saliin, jossa kuningas par'aikaa piti neuvottelua kokoontuneiden vasalliensa kanssa.
"Mitä tahdot täältä, ja mistä tulet henki kurkussa? Luulisi, että olet jahtikoirien paimen, joka olet saanut juosta kilpaa niiden kanssa. Tuletko kenties valittamaan sinua kohdanneesta vääryydestä? Kuka sinut on karkoittanut metsästäni?"
Metsänvartija vei kuninkaan syrjään ja kuiskasi hänelle hiljaa:
"Olen nähnyt kuningattaren ja Tristanin. He nukkuivat, he minut peljästyttivät."
"Missä kohden metsää?"
"Morois'n korvessa muutamassa lehtimajassa. He nukkuivat sylityksin.
Kiirehdi, jos tahdot kostaa."
"Odota minua metsän rajassa, Punaisen-Ristin juurella. Älä virka ainoallekaan ihmiselle, mitä olet nähnyt: annan sinulle kultaa ja hopeaa niin paljon kuin vain ikinä tahdot."
Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema, kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.
Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava niille, jotka ovat hänet häväisseet…
Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:
"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."
Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin metsänvartija kuiskaa:
"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."
Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.
Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa hänelle merkin kääntyä takaisin.
Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa aseensa… Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:
"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa, puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."
Aurinko, joka tunkihe lehväkaton läpi, paistoi suoraan Isolden kelmeille kasvoille; kuningas veti kädestään kärpännahalla koristetut hansikkaansa: "Hän toi ne minulle muinoin Irlannista", muisti hän. Hän ripusti ne oksastoon peittääkseen raon, josta päivänsäde kilotti, sitten hän irroitti hiljaa pois kuningattaren sormesta sen smaragdisormuksen, jonka hän muinoin oli lahjoittanut tälle; silloin oli se vaivoin mennyt hänen sormeensa; nyt olivat hänen sormensa niin ohuet, että sormus melkein itsestään solui pois; sen sijaan pujotti kuningas hänen sormeensa oman sormuksensa, jonka hän muinoin oli saanut Isoldelta. Sitten hän nosti rakastavien väliltä pois miekan, saman — hän tunsi sen kyllä — joka aikoinaan oli murtunut Morholtin kalloon, asetti omansa sijaan, hiipi ulos majasta, hyppäsi satulaan ja huusi metsänvartijalle:
"Nyt pakene pois silmistäni, poikaseni, jos henkesi on sinulle kallis!"
Mutta Isolde näki nukkuessaan tällaisen unen: hän oli olevinaan komeassa teltassa keskellä suurta metsää. Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen… Hän huudahti ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi. Ja kuningatar keksi sormessaan Markin sormuksen. Hän huudahti:
"Sire, nyt on onnettomuus yllämme! Kuningas on nähnyt meidät!"
"Niin on", sanoi Tristan, "hän on ottanut minulta miekkani; hän oli nähtävästi yksin, pelkäsi; nyt on hän lähtenyt hakemaan lisää voimia; pian on hän täällä takaisin ja sitten poltattaa hän meidät kaiken kansansa nähden. Paetkaamme!…"
Ja pitkiä päivämatkoja tehden he Gorvenalin kanssa pakenivat Gallian maan puoleen, aina Morois'n metsän viimeisille rajoille. Millaisen kärsimyksen lähde olikaan heille heidän rakkautensa!