X.
Erakko Ogrin.
Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä, että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä ajatuksia:
"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta? Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa, oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä; eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan puolestanne!… Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä, saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"
Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.
Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:
"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen, sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä, jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"
Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti miekan hänen vyöltään.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."
Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän itki,
"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni, ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."
"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa, jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan, ystäväni!"
He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.
Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja haastoi heille lempeästi näin:
"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen! Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"
Tristan sanoi hänelle:
"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."
Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä alistuvaisuudella:
"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."
Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän sormuksellaan.
"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.
"Vien sen itse."
"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."
"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka pitää huolen hevosestani."
Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin, yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet, lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.
"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"
"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan Punaisen-Ristin kohdalle."
"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"
Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!
Tristan! Tristan, poikani!"
Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti ketterästi satulaan:
"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."
He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.