XVI.
Kaherdin.
Muutama päivä myöhemmin lähtivät herttua Hoel vouteineen ja metsästäjineen sekä Tristan, Isolde Valkokäsi ja Kaherdin yhdessä metsästämään. Eräällä ahtaalla tiellä Tristan ratsasti Kaherdinin vasemmalla puolella ja Kaherdin ohjasi oikealla kädellään suitsista Isolde Valkokäden ratsua. Hevonen hypähti syrjään ja astui vesilätäkköön ja sen kaviot loiskahuttivat niin paljon vettä Isolden vaatteille, että hän tuli läpimäräksi yläpuolelle polvien. Hän huudahti ja opasti keveällä kannuksen iskulla ratsunsa oikealle tielle päästäen samalla ilmoille niin heleän naurun, että Kaherdin kysyi:
"Armas sisar, mille sinä naurat?"
"Eräälle ajatukselle, joka juuri juolahti mieleeni, armas veli. Kun tuo vesi läikähti polvelleni, sanoin sille mielessäni: 'Vesi, olet rohkeampi kuin milloinkaan rohkea Tristan.' Sille minä nauroin. Mutta jo olen liikoja puhunut, veljeni, ja minä kadun."
Hämmästyneenä ahdisteli Kaherdin häntä niin kauan kysymyksillään, kunnes hän vihdoin sanoi totuuden ja ilmaisi hääyönsä salaisuuden.
Samassa sai Tristan heidät kiinni ja he ratsastivat kolmisin äänettöminä metsästysmajalle. Siellä pyysi Kaherdin Tristania puheilleen ja sanoi hänelle:
"Sire Tristan, sisareni on ilmaissut minulle hääyönsä salaisuuden. Pidin teitä vertaisena ja toverina. Mutta te olette pettänyt luottamuksen ja häväissyt sukulaissuhteemme. Jos ette siis vastakaan tee minulle oikeutta, niin tietäkää, että haastan teidät taisteluun."
Tristan vastasi:
"Niin, olen saapunut keskuuteenne onnettomuudeksenne. Mutta tiedä siis koko kurjuuteni, armas, lempeä ystävä, veli ja toveri, niin ehkä sydämesi siitä heltyy. Tiedä, että minulla on toinen Isolde, kauniimpi kuin kaikki maailman naiset, joka on paljon kärsinyt ja yhä vielä kärsii tähteni. Totta on, että sisaresi rakastaa minua ja pitää minua kunniassa, mutta rakkaudesta minuun tuo toinen Isolde pitää vielä suuremmassa kunniassa kuin sisaresi minua erästä koiraa, jonka olen hänelle antanut. Tule, lopettakaamme tähän tämä metsästys, seuraa minua sinne, minne nyt sinut vien, ja saat tietää elämäni onnettomuuden."
Tristan käänsi hevosensa, Kaherdin ohjasi omansa samalle tielle. Sanaakaan sanomatta he täten ratsastivat korven synkimpään kolkkaan. Siellä paljasti Tristan elämänsä vaiheet Kaherdinille. Hän kertoi, miten hän merellä muinoin oli tyhjentänyt rakkauden ja kuoleman kalkin ja hän kertoi paroonien ja kääpiön kavalluksen, miten kuningatar vietiin polttoroviolle, heitettiin spitaalisille ja miten he rakastivat toisiaan autiossa korvessa, miten hän oli luovuttanut hänet takaisin kuningas Markille ja miten hän lopuksi paettuaan häntä oli tahtonut rakastaa Isolde Valkokättä, mutta miten hän kuitenkin nyt oli varma siitä, ettei hän voinut elää eikä kuolla ilman kuningatarta.
Kaherdin vaikenee ja ihmettelee. Hän tuntee tahtomattaankin vihansa lauhtuvan.
"Ystävä", sanoo hän vihdoin, "olenpa saanut kuulla ihmeellisiä sanoja ja te olette liikuttanut minun sydämeni sääliin: sillä te olette kestänyt sellaisia onnettomuuksia, joista Jumala meitä itsekutakin varjelkoon! Palatkaamme Carhaixiin: kolmantena päivänä olen, jos voin, sanova tästä asiasta teille mielipiteeni."
Huoneessaan Tintagelissa Isolde Vaaleahius huokaa ja ikävöi Tristania. Ijäti rakastaa häntä, siinä hänen ainoa ajatuksensa ja toivonsa. Tristanissa on koko hänen sielunsa kaipaus ja kahteen pitkään vuoteen ei hän ole kuullut mitään hänestä. Missä hän on? Missä maassa? Elääkö hän edes?
Huoneessaan istuu Isolde Vaaleahius ja laulaa surullista rakkaudenlaulua. Siinä kerrottiin, miten Guron vangittiin ja surmattiin sen naisen tähden, jota hän rakasti yli kaiken, ja kuinka kreivi sitten kavalasti syötti Guronin sydämen vaimolleen ja kuinka tämä oli suruunsa menehtyä.
Kuningatar laulaa hiljaa hyräillen ja säestää lauluaan harpulla. Hänen kätensä ovat kauniit, laulu hyvä ja lempeä ja matala on hänen äänensä.
Silloin saapuu hänen luokseen Kariado, muuan rikas kreivi kaukosaarilta. Hän oli tullut Tintageliin tarjoamaan kuningattarelle palvelustaan ja Tristanin lähdettyä oli hän jo useamman kerran yrittänyt mielistellä kuningatarta. Mutta kuningatar oli aina torjunut hänen lähestymisensä. Hän oli kaunis ritari, ylpeä ja korskea, mutta hän oli urheampi naisten huoneissa kuin taistelukentällä. Kun hän nyt tapasi Isolden laulamassa surulauluaan, sanoi hän nauraen:
"Arvon rouva, teidän laulunne on surullinen kuin merikotkan valitus! Sanotaan, että merikotkan laulu merkitsee kuolemaa. Varmaankin teidän laulunne tietää minun kuolemaani: sillä minä kuolen rakkaudesta teihin!"
"Olkoonpa vaikka niin", vastasi Isolde. "Toivoisin melkein, että lauluni tietäisi teidän kuolemaanne, sillä koskaan ette ole saapunut luokseni tuomatta jotakin murheen sanomaa. Merikotkan tai huuhkajan tavoin olette huhuilleet pahaa Tristanista. Mikä huono uutinen on teillä tänään minulle kerrottavana?"
Kariado vastasi:
"Kuningatar, olette suuttunut, en tiedä, mistä, mutta hullu olisin, jos siitä välittäisin. Vaikkapa merikotkan laulu tietäisikin kuolemaani, niin tällainen on se huono sanoma, jonka huuhkaja tällä kertaa huhuu: Nyt olette, rouva Isolde, kadottanut ystävänne Tristanin. Hän on ottanut itselleen vaimon vieraassa maassa. Vast'edes voitte katsoa itsellenne muuta ystävää, sillä hän on hyljännyt rakkautenne. Hän on suurella loistolla ja komeudella viettänyt häitä Isolde Valkokäden, Bretagnen herttuan tyttären kanssa."
Kariado lähtee pois vihaisena. Isolde Vaaleahius painaa päänsä alas ja itkee.
Kolmantena päivänä kutsui Kaherdin luokseen Tristanin.
"Ystäväni, olen kysynyt neuvoa sydämeltäni. Jos asia todellakin on, kuten olette sanonut, niin elämä teille tässä maassa on pelkkää vankeutta ja hulluutta, eikä siitä voi koitua mitään hyvää ei itsellenne eikä sisarelleni Isolde Valkokädelle. Siispä kuulkaa minun ehdotustani: Me purjehdimme yhdessä Tintageliin; te saatte nähdä kuningattaren ja silloin myös saatte nähdä, kaipaako hän teitä vieläkin ja onko hän teille uskollinen. Jos hän on teidät unhoittanut, niin ehkäpä tekin silloin voitte tuntea hellempiä tunteita sisartani Isoldea, tuota hiljaista ja ihanaista kohtaan."
"Veljeni", sanoi Tristan, "totta on, mitä sanotaan: miehen sydän on kallisarvoisempi kuin kokonaisen valtakunnan aarteet."
Heti sen jälkeen Tristan ja Kaherdin tarttuivat sauvaan ja pukeutuivat pyhiinvaeltajakaapuun, ikäänkuin he olisivat olleet lähdössä kaukaiseen maahan pyhien haudoille. He ottivat jäähyväiset herttua Hoelilta. Tristan otti mukaansa Gorvenalin ja Kaherdin yhden ainoan aseenkantajan. Salaa he varustivat laivan lähtökuntoon ja purjehtivat Cornwalliin.
Tuuli oli heille suopea ja myötäinen ja eräänä aamuna ennen päivänkoittoa he laskivat maihin erään pienen aution lahdelman suojassa lähellä Tintagelia. Lidanin linna oli myös siinä lähellä. Varmastikin tuo kunnon vouti Dinas Lidanilainen oli suova heille asunnon ja salaava kaikilta heiltä tulonsa.
Aamun koitossa nuo molemmat ystävykset lähtivät nousemaan Lidanin linnaa kohti, mutta silloin näkivät he takanaan miehen, joka ratsasti samaa tietä. He peittäytyivät metsän suojaan, ja mies ratsasti ohitse heitä huomaamatta, sillä hän nuokkui puoli-unessa hevosen selässä. Tristan tunsi hänet:
"Veljeni", sanoi hän hiljaa Kaherdinille, "tuo mies on Dinas Lidanilainen itse. Hän nukkuu. Varmaankin tulee hän armaansa luota ja uneksii vielä hänestä; ei olisi soveliasta nyt häntä herättää, mutta seuraa minua kaukaa."
Tristan ehätti kiinni Dinaksen, tarttui hiljaa hänen hevosensa suitsiin ja kulki sitten äänettömästi hänen vierellään. Vihdoin hevonen teki pienen käännähdyksen ja nukkuva heräsi. Hän avaa silmänsä, näkee Tristanin, ei usko silmiään:
"Sinäkö, Tristan, siinä! Jumala siunatkoon tätä hetkeä, jona jälleen näen sinut: olen sinua niin odottanut."
"Ystäväni, Jumala olkoon kanssasi! Mitä uutisia on sinulla kuningattaresta?"
"Voi, ystävä, raskaita uutisia. Kuningas rakastaa häntä ja tahtoo juhlia häntä, mutta siitä asti, kun sinä lähdit maanpakoon, hän vain riutuu ja ikävöi sinua. Voi miksi tuletkaan hänen näkyviinsä! Tahdotko vieläkin etsiä hänen kuolemaansa ja omaasi? Tristan, sääli kuningatarta ja jätä hänet rauhaan!"
"Ystävä", sanoi Tristan, "tee minulle yksi palvelus: kätke minut linnaasi, lähetä hänelle tervehdykseni ja järjestä niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan kerran."
Dinas vastasi:
"Valtiattareni käy minulle sääliksi, en lähetä tervehdystäsi, ellen tiedä varmaan, että hän yhä edelleen on sinulle rakkain kaikista naisista maan päällä."
"Oi, sire, sanokaa hänelle, että hän yhä vielä on minulle rakkain kaikista naisista maan päällä, ja se on totinen tosi."
"Siispä seuraa minua, Tristan, tahdon auttaa sinua edesottamisessasi."
Vouti majoitti Lidaniin Tristanin, Gorvenalin, Kaherdinin ja hänen aseenkantajansa, ja kun Tristan oli hänelle yksityiskohtia myöten kertonut elämänsä tarinan, lähti Dinas Tintageliin kuulemaan hovin uutisia. Hän sai tietää, että kolmen päivän kuluttua kuningatar Isolde, kuningas Mark ja kaikki hänen asemiehensä ja metsästäjänsä tulisivat lähtemään Tintagelista Valko-Nummen linnaan, jossa valmistettiin suuria metsästysjuhlia. Silloin Tristan uskoi voudille viheriän jaspis-sormuksensa ja ne tervehdykset, jotka hänen tuli viedä Tristanilta kuningattarelle.