XVII.
Dinas Lidanilainen.
Dinas palasi siis takaisin Tintageliin, nousi porraspenkereitä ylös ja astui saliin. Siellä koruteltan alla kuningas Mark ja Isolde Vaaleahius istuivat shakkia pelaamassa. Dinas istuutui jakkaralle kuningattaren viereen ikäänkuin katsellakseen hänen peliään ja kaksi kertaa ikäänkuin osoittaakseen nappuloita hän laski kätensä shakkilaudalle: toisella kertaa Isolde huomasi hänen sormessaan jaspis-sormuksen. Samassa oli hän saanut pelistä tarpeekseen. Hän tuuppasi keveästi Dinaksen käsivartta, niin että useampia nappuloita kaatui sekaisin.
"Nähkääs nyt, vouti", sanoi hän, "olette sekoittanut pelini niin, etten voi jatkaa."
Mark menee pois salista, Isolde vetäytyy omaan huoneeseensa ja viittaa voutia seuraamaan.
"Ystävä, olette varmaan Tristanin sanansaattaja?"
"Olen, kuningatar, hän on Lidanissa, piilossa minun linnassani."
"Onko totta, että hän on ottanut itselleen vaimon Bretagnessa?"
"Kuningatar, teille on puhuttu totta. Mutta hän vakuuttaa, ettei hän ole teitä pettänyt, ettei hänen elämässään ole yhtään hetkeä, jona hän ei olisi rakastanut teitä enemmän kuin kaikkia muita naisia maan päällä, että hän kuolee, ellei hän saa nähdä teitä edes yhden ainoan kerran; hän rukoilee teitä antamaan siihen suostumuksenne sen lupauksen nimessä, jonka annoitte hänelle silloin, kun viimeksi puhuitte keskenänne."
Kuningatar vaikeni hetkisen muistaen tuota toista Isoldea. Vihdoin hän vastasi:
"Niin, viimeksi kun hänet näin, sanoin hänelle: 'Jos joskus vain näen jaspis-sormuksen, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa, olkoon se sitten viisasta tai mieletöntä…'"
"Kuningatar, kahden päivän päästä hovi jättää Tintagelin asettuakseen Valko-Nummelle. Tristan pyytää ilmoittaa, että hän silloin on tien varrella orjantappurapensaikossa lymyssä. Hän pyytää, että säälisitte häntä."
"Ystävä, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa."
Määräpäivänä, kun koko Markin hovi teki lähtöä Tintagelista, Tristan ja Gorvenal, Kaherdin ja hänen aseenkantajansa pukeutuivat kypärään ja rautapaitaan, ottivat miekkansa ja kilpensä ja lähtivät salaisia polkuja myöten sovitulle paikalle. Kaksi tietä johti metsän läpi Valko-Nummelle: toinen oli kaunis ja sileä, siitä oli määrä kulkea hovi joukkueen, toinen oli kivinen ja hyljätty. Tristan ja Kaherdin lähettivät tätä viimemainittua myöten molemmat aseenkantajansa: heidän tuli odottaa hevosten ja kilpien kanssa määräpaikalla. Itse he häipyivät lehvien väliin ja kätkeytyivät pensaikkoon, ja sen eteen Tristan asetti kuusamakierteisen pähkinäpuun oksan.
Pian näkyikin tiellä kuninkaallinen kulkue. Ensin tuli kuningas Markin saattue, marsalkat ja majoittajat, kokit ja juomanlaskijat, kotipapit ja koiranvartijat, jotka viimeksimainitut kulettivat vintti- ja ajokoiria, sitten haukankantajat, jotka pitivät lintuja vasemmassa kädessään, sitten metsästäjät, sitten ritarit ja paroonit, kaikki mitä kauneimmassa järjestyksessä. He käyvät kaksitellen, hitaasti ja arvokkaasti ja upeat ovat he katsella kultakirjailluin samettiloimin verhottujen hevostensa selässä. Sitten tuli kuningas Mark, ja Kaherdin ihaili suuresti hänen lähimpiä seuralaisiaan, jotka kaikki olivat puetut kulta- ja purppuravaatteisiin.
Sitten tulee esiin kuningattaren kulkue. Ensin tulevat pesurouvat ja kamarineidot, sitten paroonien ja kreivien vaimot ja tyttäret. He kulkevat yksitellen, kullakin nuori ritari saattajanaan. Vihdoin tulee esiin ratsu, jonka selässä istuu nainen, jonka vertaa kauneudessa ei Kaherdin vielä ikinä ole nähnyt. Hän on sekä kasvoiltaan että vartaloltaan sorea. Hänen lantionsa ovat tyttömäiset, silmäkarvansa hienopiirteiset, silmänsä hymyilevät, hampaansa pienet ja somat. Hän on punaisessa puvussa ja kullasta ja jalokivistä tehty ripa kimaltelee hänen hienolla otsallaan.
"Tuo on siis kuningatar", sanoo Kaherdin hiljaa.
"Kuningatar!" vastaa Tristan, "ei, se on Camille, palvelijanainen."
Sitten seuraa ruskean hevon selässä toinen neiti, valkoisempi kuin helmikuun lumi, helottavampi kuin ruusu; hänen silmänsä tuikkivat niinkuin tähden värinä lähteessä.
"Nyt näen kuningattaren", sanoo Kaherdin.
"Ei, tuo on Brangien Uskollinen", sanoo Tristan.
Mutta äkkiä valkeni tie, ikäänkuin aurinko olisi häikäisten puhkaissut suurien puiden siimeksen, ja Isolde Vaaleahius ratsasti esiin. Herttua Andret, jota Jumala rangaiskoon, ratsasti hänen oikealla sivullaan.
Tällä hetkellä kohosi pensaikosta ilmoille leivosten ja peipposten liverrys, ja Tristan vuodatti näihin säveleihin koko sielunsa hellyyden.
Kuningatar ymmärtää ystävänsä sanoman. Hän huomaa kuusaman kiertämän pähkinäpuun oksan ja ajattelee sydämessään: "Niin on laitamme, ystävä, et sinä ilman minua, enkä minä ilman sinua." Hän pysähdyttää ratsunsa, astuu alas sen selästä, lähestyy erästä palvelijaneitoa, joka kantaa kalliilla kivillä koristettua leposijaa; siinä purppuramatolla makaa pieni Helu-Lelu. Hän ottaa sen syliinsä, hyväilee sitä, sivelee sitä hermeliinihihallaan, hellittelee sitä kaikin tavoin. Sitten pantuaan sen takaisin sijalleen hän kääntyy okaisen pensaikon puoleen ja sanoo korkealla äänellä:
"Metsän linnut, jotka olette minua ilahduttaneet lauluillanne, minä kiitän teitä. Silläaikaa kun herrani Mark ratsastaa Valko-Nummelle, tahdon viettää tämän illan Saint-Lubinin linnassa. Seuratkaa minua, linnut, sinne; tänä iltana olen palkitseva teitä ruhtinaallisesti, kuten hyviä lemmenlaulajia ainakin."
Tristan kätki nämä sanat sydämeensä ja iloitsi niistä. Mutta jo Andret epäili jotakin. Hän auttoi kuningattaren jälleen satulaan ja kulkue vieri eteenpäin.
Kuulkaapa siis, miten onnettomasti kävi. Sill'aikaa kun kuninkaallinen kulkue vaelsi toista tietä, sattui eräs asestettu ritari nimeltä Bleheri matkaamaan tuota toista tietä, jonka varrella Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja vartioivat herrojensa hevosia. Hän tunsi jo kaukaa Gorvenalin ja Tristanin kilven. "Mitä näenkään?" ajatteli hän, "tuohan on Gorvenal ja tuo toinen on varmasti Tristan." Hän kannusti hevosensa heitä kohti ja huusi: "Tristan!" Mutta jo olivat molemmat aseenkantajat kääntäneet hevosensa ja pakenivat minkä kerkisivät. Bleheri nelisti heidän jälessään huutaen:
"Tristan! pysähdy, vannotan sinua siihen sankaruutesi nimessä!"
Mutta aseenkantajat eivät kääntyneet. Silloin Bleheri huusi:
"Tristan! pysähdy, minä vannotan sinua Isolde Vaaleahiuksen nimessä!"
Kolme kertaa hän täten rukoili pakenevia pysähtymään Isolde Vaaleahiuksen nimessä. Turhaan, he katosivat, eikä Bleheri saanut kiinni kuin yhden heidän hevosistaan, jonka hän otti voittosaaliina mukaansa. Hän tuli Saint-Lubinin linnaan juuri samoihin aikoihin kuin kuningatarkin saapui sinne. Ja tavattuaan hänet yksin, sanoi hän:
"Kuningatar, Tristan on tässä maassa. Näin hänet tuonoin tiellä. Hän lähti pakoon. Kolme kertaa vannotin häntä pysähtymään Isolde Vaaleahiuksen nimessä; mutta hän pelästyi siitä, eikä uskaltanut pysähtyä."
"Jalo sire, te puhutte mieletöntä valhetta; miten voisi Tristan olla tässä maassa? Miten olisi hän paennut teitä? Miten ei hän olisi pysähtynyt minun nimeeni vannotettuna?"
"Ja kuitenkin, jalo rouva, olen nähnyt hänet, olenpa ottanut hänen hevosensakin, jonka tuntomerkit ovat täysin selvät. Katsokaa itse, tuolla se on."
Mutta Bleheri huomasi, että Isolde oli suuttunut. Häntä suretti se, sillä hän rakasti Tristania ja Isoldea. Hän meni pois pahoillaan siitä, että oli ollenkaan sanonut mitään.
Silloin Isolde rupesi itkemään ja sanoi: "Minä onneton, olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Tristan pilkkaa ja häpäisee minua! Ennen aikaan hän minun nimeeni vannotettuna olisi uhmannut mitä vihollista tahansa! Hän on luonnostaan rohkea; jos hän siis nyt on paennut Bleheritä, jos hän ei ole suvainnut pysähtyä ystävänsä nimen kuullessaan, niin johtunee se varmasti siitä, että toinen Isolde pitää häntä valloissaan. Miksi onkaan hän palannut? Hän oli pettänyt minut ja nyt tahtoi hän lisäksi vielä häväistä minua. Eikö entisissä kärsimyksissäni jo ole hänelle kylliksi? Palatkoon hänkin siis vuorostaan häväistynä Isolde Valkokäden luo!"
Hän kutsutti tykönsä Perinis Uskollisen ja kertoi hänelle ne uutiset, jotka Bleheri oli tuonut, ja lisäsi:
"Ystävä, hae Tristan käsiisi siltä syrjäpolulta, joka vie Tintagelista Saint-Lubiniin. Sano hänelle, että kiellän häneltä tervehdykseni ja että hän varokoon lähestymästä minua, sillä jos hän sen tekee, annan palvelijaini häpeällisesti ajaa hänet pois."
Perinis etsiskeli siksi kunnes hän löysi Tristanin ja Kaherdinin. Hän esitti heille kuningattaren viestin.
"Veljeni!" huudahti Tristan, "mitä sanotkaan! Kuinka olisin minä paennut Bleheritä, kun meillä ei ole, kuten itsekin näet, edes hevosia! Gorvenalilla oli ne hallussaan, mutta emme ole tavanneetkaan häntä sovitulla paikalla ja etsiskelemme häntä vieläkin."
Samassa saapuivatkin Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja; he kertoivat seikkailunsa.
"Perinis, jalo, armas ystäväni", sanoi Tristan, "kiiruhda nopeasti valtiattaresi luo. Sano hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdykseni, että en ole millään rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen hänelle velkapää, että hän on minulle rakkaampi kaikkia muita naisia maan pinnalla; sano hänelle, että hän lähettäisi sinut tuomaan minulle suosion sanoman; odotan tässä, kunnes palaat."
Perinis palasi kuningattaren luo ja kertoi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta Isolde ei uskonut häntä:
"Voi, Perinis, sinä olit ennen minulle uskollinen ja vilpitön ja isäsi määräsi sinut jo lapsesta alkaen minun palvelukseeni. Mutta Tristan, tuo lumooja, on sinutkin voittanut puolelleen valheillaan ja lahjoillaan. Sinäkin olet minut pettänyt, mene pois!"
Perinis polvistui hänen eteensä:
"Valtiatar, kuulenpa kovia sanoja. En koskaan elämässäni ole tuntenut niin suurta surua kuin nyt. Mutta vähät minusta. Suren teidän vuoksenne, rouva, kun noin syyttömästi solvaatte herraani Tristania; liian myöhään olette katuva sitä."
"Mene, en usko sinua! Sinäkin Perinis, Perinis Uskollinen, olet minut pettänyt!"
Kauan odotti Tristan, että Perinis saapuisi tuomaan hänelle kuningattaren anteeksiantoa. Perinis ei tullut ollenkaan.
Aamulla pukeutuu Tristan väljään, repaleiseen kaapuun. Hän maalaa sieltä täältä kasvonsa punaisella ja pähkinänviheriällä, niin että hän on aivan spitaalisairaan näköinen. Hän ottaa toiseen käteensä puulautasen almujen keräilyä varten ja toiseen helistimen.
Hän kulkee pitkin Saint-Lubinin katuja ja anelee kaikilta ohikulkijoilta almua särähtävällä äänellä. Jospa hän saisi edes nähdä kuningattaren!
Vihdoin hän astuu ulos linnastaan; Brangien ja kamarineidot ja palvelijat ja asemiehet seuraavat häntä. Hän kääntyy kirkkoon vievälle tielle. Spitaalinen kulkee saattueen jälessä, helisyttää kulkustaan ja rukoilee valittavalla äänellä:
"Kuningatar, tehkää laupeudesta minulle joku hyvätyö. Ette aavista, miten olen sen tarpeessa!"
Hänen kauniista ruumiistaan ja ryhdistään on Isolde heti tuntenut hänet. Hän värisee kuin haavan lehti, mutta ei suvaitse luoda häneen edes katsettaan. Spitaalinen rukoilee häntä sydäntäsärkevästi, hän laahautuu hänen jälessään:
"Kuningatar, älkää vihastuko minulle siitä, että näin rohkenen lähestyä teitä; armahtakaa minua, olen hyvin sen ansainnut!"
Mutta kuningatar huutaa palvelijoilleen ja asemiehilleen:
"Ajakaa pois tuo haaska!"
Palvelijat työntävät hänet taammaksi ja lyövät häntä. Hän tekee vastarintaa ja huutaa:
"Kuningatar, armahtakaa!"
Silloin Isolde purskahtaa nauruun. Hänen naurunsa kiiriskeli vielä ilmassa hänen astuessaan kirkkoon. Kuultuaan hänen nauravan spitaalinen lähti pois. Kuningatar astui vielä pari askelta kirkon keskilattialla, sitten hänen jäsenensä horjahtivat ja hän vaipui polvilleen, kädet ristissä rinnalla ja otsa vasten maata.
Samana päivänä sanoi Tristan jäähyväiset Dinakselle, ja niin surkeassa mielentilassa, että pelättiin hänen menettäneen järkensä. Hänen laivansa nosti jälleen purjeensa Bretagnea kohti.
Voi, pian myös kuningatar katui kovuuttaan. Kun hän Dinas Lidanilaiselta sai kuulla, että Tristan oli lähtenyt niin surun murtamana, rupesi hän vihdoin uskomaan, että Perinis oli puhunut totta, että Tristan ei ollut paennut ja että hän oli ajanut hänet luotaan syyttömästi.
"Voi minua", sanoi hän itselleen, "olen ajattanut luotani sinut, Tristanin, ystäväni ainoan! Tästä lähin vihaat minua, enkä milloinkaan enää saa nähdä sinua. Et milloinkaan ole edes tietävä minun katumustani, etkä sitä rangaistusta, mihin tuomitsen itseni pieneksi merkiksi katumuksestani."
Siitä päivästä lähtien, rangaistakseen itseään hairahduksestaan ja mielettömyydestään, Isolde Vaaleahius käytti jouhipaitaa vasten ihoaan.