KYMMENES LUKU.
"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti, nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan palaisi — — —."
Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia, jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä. Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti, että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan! Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön tulevaisuus hänessä oli herättänyt.
"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne — —" Mrs. Almayer viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.
Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille, koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan vain kiukun ja vihan.
"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti. Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista. Voi, voi!"
Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä, jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä, jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään oli siirtolassa.
"Minä olen ollut orjana, mutta sinusta on tuleva kuningatar," puheli Mrs. Almayer edelleen tuijottaen suoraan eteensä. "Muista, että mies on sekä väkevä että heikko. Vapise hänen edessään, kun hän purkaa sinulle vihasi, jotta hän näkisi päivän valossa sinun pelkosi. Mutta sydämessäsi voit hänelle nauraa, sillä auringon laskettua on hän sinun orjasi."
"Orjako! Mies! Elämän valtias! Sinä et tunne häntä, äiti."
Mrs. Almayer naurahti pilkallisesti.
"Ihan sinä puhut kuin typerät valkoiset naiset!" huudahti Mrs. Almayer. "Mitä sinä tiedät miesten vihasta ja rakkaudesta? Milloin sinä olet valvonut nuotion ääressä, missä taistelusta uupuneet miehet nukkuvat? Milloin ovat sinua syleilleet voimakkaat käsivarret, jotka koska tahansa voisivat iskeä tikarin syvälle sykkivään sydämeen? Hyi! Sinä olet valkoinen nainen! Sinun pitäisi rukoilla vain akkaväen jumalaa!"
"Miksi puhut noin kovia sanoja? Minä olen kuunnellut jo niin kauan sinun puheitasi, että olen aivan unohtanut entisen elämäni. Jos olisin todella valkoinen nainen niin en seisoisi tässä valmiina lähtemään? Kuule äiti! Minä käyn vielä kotona katsomassa viimeisen kerran isäni kasvoja."
"Etkä käy!" sanoi Mrs. Almayer kiivaasti. "Hän nukkuu nyt viina-untansa. Ja jos sinä käyt vielä häntä katsomassa, niin voi hän herätä ja nähdä sinut. Mutta hänen ei pidä enää koskaan sinua näkemän. Kun se kauhea vanha mies kerran riisti sinut minulta — sinä olit silloin pieni, muistathan — —"
"Siitähän on jo niin pitkä aika," sanoi Nina.
"Mutta minä muistan sen vielä," jatkoi Mrs. Almayer julmistuneen näköisenä puhettaan. "Silloin minä tahdoin vielä viimeisen kerran nähdä sinun kasvojasi. Mutta isäsi sen jyrkästi kielsi. Minä kuulin sinun itkevän ja hyppäsin virtaan. Silloin sinä olit hänen tyttärensä, nyt sinä ole minun. Milloinkaan et saa palata tuohon taloon. Milloinkaan et saa astua tuon pihamaan poikki. Et milloinkaan!"
Yhä äänekkäämmin oli hän puhunut, kunnes hän viimein oli miltei huutanut. Puron toiselta puolen kuului pitkästä ruohikosta kahinaa. Molemmat naiset kuulivat sen. He hätkähtivät ja olivat hetken aikaa vaiti.
"Minä menen takaisin," sanoi Nina varovasti mutta päättäväisesti kuiskaten.
"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"
Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja koetti kiskoa häntä takaisin.
"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.
Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret ojennettuina.
"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti, "niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa? Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."
Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda, että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat, mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin — sinun vähimmästäkin hymystäsi?"
Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan, niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään, entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko, tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää, jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut. Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä, aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä. Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa, jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen, kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.
Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.
"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."
Nina lähestyi äitiään ja kosketti epäröiden huulillaan kurttuisaa otsaa. Mrs. Almayer torjui halveksuen moiset hellyyden osoitukset, joitten hän kaikesta huolimatta pelkäsi tarttuvan itseensä.
"Enkö minä milloinkaan enää näe sinua, äiti?" kysyi Nina.
"Et", vastasi Mrs. Almayer oltuaan jonkun aikaa vaiti. "Miksi sinä palaisit tänne, missä minun täytyy kuolla? Sinä olet elävä kaukana täältä loistossa ja mahtavuudessa. Kun minä saan kuulla, että valkoisia miehiä on karkoitettu saarilta, niin minä tiedän silloin, että sinä olet elossa ja pidät mielessäsi minun neuvoni."
"Minä pidän ne aina mielessäni," virkkoi Nina vakavana. "Mutta missä piilee sitten minun valtani ja miten voin minä sitä käyttää?"
"Älä anna miehesi katsoa liian kauan silmiisi äläkä anna hänen painaa päätänsä sinun syliisi muistuttamatta hänelle, että miesten täytyy tapella, ennenkuin saavat levätä. Ja jos hän vitkastelee, niin anna sinä itse hänelle hänen tikarinsa ja käske hänen lähteä liikkeelle. Tee, niinkuin mahtavan ruhtinaan puoliso tekisi, kun viholliset ovat lähellä. Anna hänen surmata ne valkoiset miehet, jotka tulevat tekemään meidän kanssamme kauppaa. Heillä on kauniit sanat huulillaan, mutta ladatut pyssyt käsissään. Voi!" sanoi hän lopuksi huokaisten, "heitä on joka merellä ja joka rannikolla. Ja heitä on hyvin paljon!"
Samassa Mrs. Almayer työnsi kanootin keulan virralle päin, mutta ei päästänyt vielä venettä irti, vaan piteli kädellään laidasta kiinni. Hän epäröi ja mietti. Nina asetti melan lappeen rantaäyrästä vasten ja oli valmis työntämään kanoottinsa virtaan.
"Mitä nyt, äiti?" kysyi Nina hiljaa. "Kuuletko sinä jotakin?"
"En", vastasi Mrs. Almayer hajamielisenä. "Kuulehan, Nina," virkkoi hän äkkiä hetken vaitiolon jälkeen, "vuosien kuluttua tulee rinnallesi muita naisia — —"
Tähän keskeytyi Mrs. Almayerin puhe, sillä kanootista kuului tukahutettu huuto ja melan kolahdus. Mela oli pudonnut Ninalta, kun hän käsillään oli torjunut äitinsä sanat. Mrs. Almayer lankesi polvilleen rannalle ja nojautui yli kanootin laidan voidakseen katsella tytärtään silmistä silmiin.
"Kyllä muita naisia tulee rinnallesi," toisti hän vakuuttavasti. "Minä sanon sen sinulle siksi, että sinä olet puoleksi valkoinen ja voit unohtaa, että hän on mahtava päällikkö ja että tuollaista täytyy tapahtua. Peitä silloin vihasi ja älä näytä hänelle pienimmälläkään kasvojen ilmeellä sitä tuskaa, mikä kaivertaa sinun sydänjuuriasi. Mene häntä vastaan niin, että ilo säteilee silmistäsi ja viisaus puhuu huuliltasi, sillä sinun puoleesi hän kääntyy sekä surunsa että epäillyksensä hetkinä. Niin kauan kuin hänen huomionsa on kiintynyt useihin naisiin, voit sinä häntä hallita. Mutta jos sattuisi olemaan ainoastaan yksi, jonka seurassa hän näyttäisi unohtavan sinut, silloin — —"
"Silloin minä en voisi elää," parkasi Nina peittäen molemmilla käsillään kasvonsa. "Älä puhu niin äiti! Ei sellaista voi tapahtua."
"Silloin", jatkoi Mrs. Almayer rauhallisesti, "älä vähääkään sääli sitä naista, Nina".
Mrs. Almayer kuljetti kanoottia laidasta virtaa kohden ja iskeytyi siihen molemmin käsin kiinni, kun veneen keula jo pistäysi virralle.
"Itketkö sinä?" kysyi äiti tiukasti tyttäreltään, joka istui yhä veneessään peitetyin kasvoin. "Nouse nyt ja ota melasi, sillä Dain on jo kylliksi kauan sinua odottanut. Ja muistakin, Nina, että et sääli. Ja jos sinun pitää iskeä, niin iske varmalla kädellä".
Mrs. Almayer pani kaikki voimansa liikkeelle ja kumartuen eteenpäin työnsi kepeän aluksen kauaksi virralle. Kun hän oli taas tointunut ponnistuksistaan, koetti hän turhaan edes vilaukselta nähdä kanoottia. Mutta se näytti heti hävinneen valkoiseen autereeseen, joka vaappui Pantain lämmenneitten vesien yllä. Kuunneltuaan vähän aikaa tarkkaavasti polvillaan, Mrs. Almayer ojentautui syvään huokaisten pystyyn, ja pari kyynelkarpaloa vieri hitaasti hänen kuihtuneita poskiaan alas. Hän pyyhkäsi ne äkkiä pois harmaan tukkansa suortuvilla, aivan kuin olisi hävennyt itseään. Mutta hän ei jaksanut pidättää äänekästä huokausta, sillä hänen sydämensä oli raskas ja hän kärsi kovasti. Hellät tunteet olivat hänelle siksi outoja. Samassa hän oli kuulevinaan heikon äänen. Se oli kuin hänen oman huokauksensa kaiku. Mrs Almayer pysähtyi, herkisti kuulonsa äärimmäisiin ja pälyili levottomana läheisiä pensaita.
"Kuka siellä?" kysyi hän epäröivä sävy äänessään. Mielikuvituksessaan hän jo näki joukottain aavemaisia olentoja autiolla virran rannalla. "Kuka siellä?" kysyi hän hiljaa uudelleen.
Vastausta ei kuulunut. Virran surullisen yksitoikkoinen solina vain tuntui tuolla valkoisen sumuharson takana paisuvan hetkeksi tavallista kovaäänisemmäksi. Mutta pianpa sekin hävisi rantoja huuhtelevan veden loiskeeseen.
Mrs. Almayer pudisteli päätään kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen ja asteli nopeasti pensaitten luota vilkuillen terävästi oikealle ja vasemmalle. Hän meni suoraapäätä keittiösuojusta kohden ja huomasi, että tulisijan kekäleet hehkuivat tavallista kirkkaammin. Näytti kuin joku olisi illan kuluessa pannut uutta polttoainetta tuleen. Kun Mrs. Almayer tuli lähelle tulisijaa nousi Babalatchi, joka oli istua kyyhöttänyt lämpimässä tulen hehkussa, ja meni pimeään häntä vastaan.
"Joko hän on mennyt?" kysyi huolestunut valtiomies hätäisesti.
"Jo", vastasi Mars. Almayer. "Mitä valkoiset miehet nyt puuhaavat?
Milloin sinä erkanit heistä?"
"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!" huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia. Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden voimakkaasti rintaansa.
Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.
"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet menettelivät toisin minun nuoruudessani".
"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä! Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."
Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain ääntä, joka kuului suojuksen takaa.
"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin. Ja nyt minä taas kuulin — —"
"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"
"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se haudattiin".
"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".
Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.
"Ei siellä ole ketään," sanoi hän vakuuttavasti. "Eikö rajahin sotakanootin pitäisi jo mennä uutisviljelyksille?"
"Minä olen juuri odotellut sitä täällä, sillä minun täytyy mennä itse mukaan," selitteli Babalatchi. "Menenpä tästä katsomaan, mikä heitä viivyttää. Milloinka sinä tulet? Rajahi antaa sinulle suojaa."
"Minä melon tästä yli ennen päivän koittoa. En voi jättää tänne dollareitani," mumisi Mrs. Almayer.
Sitten he erkanivat. Babalatchi kulki poikki pihan metsäpurolle, missä hänen kanoottinsa oli. Mrs. Almayer taas asteli hitaasti taloa kohti, nousi lankkuportaita ja tuli takaparvekkeen kautta talon etusivulle johtavan läpikäytävän päähän. Mutta ennenkuin hän astui sinne sisään, kääntyi hän ympäri käytävän suussa ja katseli vielä kerran tyhjää, hiljaista pihamaata, jota nousevan kuun säteet juuri alkoivat valaista. Tuskin oli Mrs. Almayer hävinnyt näkyvistä, kun bananimaasta pujahti esille hahmo. Se syöksähti yli kuun valaiseman pihan ja hävisi parvekkeen suojaan pimeään. Se olisi voinut olla kiitävän pilven varjo, niin äänettömästi ja nopeasti se liikkui. Mutta varjon hämmentämä ruoho paljasti totuuden. Ruohon sulkamaiset päät värisivät ja huojuivat pitkän aikaa kuun valossa, ennenkuin ne taas seisoivat liikkumattomina ja kimaltelevina, muistuttaen hopeisia pieniä oksia, joita on ommeltu tummalle kankaalle.
Mrs. Almayer sytytti kookkospähkinän kuoresta tehdyn lamppunsa, kohotti varovasti punaista oviverhoa ja katseli miestään varjostaen kädellään valoa. Almayer istui kokoon luhistuneena tuolissaan, hänen toinen kätensä riippui velttona sivulla, toiselta kädellään hän piti kasvojensa alaosaa peitossa ikäänkuin torjuakseen jotakin näkymätöntä vihollista, jalat olivat suoraan eteen ojennettuina. Näin nukkui hän raskaasti aavistamatta vähääkään, että epäystävälliset silmät juuri halveksien tarkastelivat häntä. Hänen edessään oli kumoon kaadettu pöytä ja sen ympärillä astian siruja ja särkyneitä pulloja. Epätoivoinen oli taistelu ollut. Siihen viittasivat myöskin tuolit, joita nähtävästi vihapäissä oli viskelty sinne tänne ja jotka nyt lojuivat pitkin parveketta. Ne olivat perin surkean näköisiä avuttomissa asennoissaan. Ainoastaan Ninan suuri keinutuoli, joka tummana ja liikkumattomana seisoi korkeilla jaluksillaan, kohosi järkkymättömän arvokkaan ja rauhallisen näköisenä korkealle yli sinne tänne viskeltyjen, runneltujen huonekalujen. Se näytti vain odottavan omistajaansa.
Heitettyään vielä viimeisen vihaisen silmäyksen nukkujaan Mrs. Almayer vetäytyi verhon taakse ja meni omaan huoneeseensa. Pari yölepakkoa, jotka pimeä ja palautunut hiljaisuus taas sai rohkeiksi, alkoivat uudelleen lepatella ristiin rastiin Almayerin pään yläpuolella. Ja talon yörauhaa ei häirinnyt pitkään aikaan muu kuin nukkuvan isännän syvä hengitys ja hopearahojen hiljainen kilinä niitten putoillessa pakoa valmistelevan emännän käsistä. Kuu oli nyt noussut yöusvan yläpuolelle, ja sen hetki hetkeltä lisääntyvässä valossa tulivat parvekkeella olevat esineet näkyviin. Niistä lankesivat selvähahmoiset, tummat, väräjävät varjot, osoittaen peittelemättä, miten rumat, nuo sikin sokin viskatut esineet todella olivat. Nukkuvasta Almayeristä ilmestyi irvikuva hänen takanaan olevalle likaiselle, kalkilla sivellylle seinälle. Hänen asentonsa ja kasvojensa joka piirre esiintyi kummallisen liioiteltuna ja jättiläismäisen suurena. Lepakot, jotka alkoivat leikkiinsä kyllästyä, lähtivät etsimään pimeämpiä temmellyspaikkoja. Samassa tuli näkyviin muuan sisilisko syöksähdellen hermostuneesti sinne tänne. Sitä miellytti valkoinen pöytäliina. Siihen se painautui ja pysyi niin liikkumatta, että olisi luullut sen äkkiä kuolleen, jos ei olisi samaan aikaan kuullut soinnukkaita tervehdyshuutoja, joita tämä rohkea seikkailija ja sen varovaisempi, pihan rikkaläjissä piileksivä ystävä keskenään vaihtoivat.
Äkkiä natisivat läpikäytävän laudat, sisilisko hävisi, Almayer liikahteli levottomasti ja huokasi. Hitaasti hän alkoi herätä, harhaillen yhä unimailla, juopuneen tajuttomasta tilasta. Unen painajainen sai hänen päänsä retkahtelemaan olalta toiselle. Hän näki sellaista unta, että taivaan kansi oli laskeutunut hänen päälleen kuin raskas vaippa ja soljui tähtikirkkaine laskoksineen kauaksi hänen alapuolelleen. Hän näki tähtiä joka taholla. Ja hänen alapuolellaan olevista tähdistä kuului rukoilevia, itkunsekaisia huokauksia. Surullisen näköisiä kasvoja vilahteli sieltä täältä näkyviin valosikermien lomasta täyttäen alhaalla olevan äärettömän avaruuden. Miten voi päästä kuulemasta tuota tuskastuttavaa vaikerrusta? Miten voi karttaa noita tuijottavia, surunvoittoisia katseita, jotka ahdistivat häntä joka taholta. Hänen täytyi viimein ahmia keuhkoihinsa ilmaa. Siksi musertavalta tuntui niitten tähtimaailmojen paino, jotka lepäsivät hänen särkevillä hartioillaan. Pois piti päästä! Mutta miten? Jos hän yrittäisikin liikahtaa paikaltaan, astuisi hän tyhjyyteen ja saisi surmansa kaikkeuden luhistuessa kokoon, kaikkeuden, jonka ainoana tukena hän itse oli. Entä mitä sanoivat nuo äänet? Ne kehoittamalla kehoittivat häntä liikkumaan. Mutta minne? Kohti häviötäkö! Ei suinkaan. Närkästyen hän torjui tämän mahdottoman otaksuman. Mutta jopa tuntui maaperä hänen allaan lujenevan. Hän jännitti lihaksiaan päättäen uljaasti kantaa taakkaansa ikuisiin aikoihin asti. Aikakaudet vyöryivät hänen ohitsensa, ja tähtimaailmat kiertelivät huimaa vauhtia hänen ympärillään. Yhä kuuli hän surunvoittoisten äänten vaikerrusta. Ne kehoittivat häntä luopumaan yrityksestään, ennenkuin se salaperäinen voima, joka oli määrännyt hänelle tuon jättiläismäisen tehtävän, alkaisi suunnitella hänen lopullista tuhoamistaan. Kauhukseen hän tunsi äkkiä vastustamattoman voimakkaan käden pudistavan olkapäästä. Ja hän kuuli, mitenkä nuo lukemattomat äänet yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin rukoilivat häntä jättämään taakkansa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän tunsi liukuvansa pois paikaltaan ja menettävänsä tasapainonsa, aivan kuin joku olisi kiskonut häntä jaloista. Sitten hän putosi jonnekin. Pudotessa pääsi häneltä heikko huudahdus. Nyt vapautui hän viimeinkin tuhoutuvan kaikkeuden tuskallisesta ympäristöstä ja hän alkoi valveutua. Mutta yhä tunsi hän olevansa unensa lumossa.
"Mitä? Mitä tämä on?" soperteli hän unisena avaamatta vähääkään silmiään. Hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, ja hän ei uskaltanut nostaa silmäluomiaan. Hän kuuli yhä noita rukoilevia kuiskeita. — "Olenko minä hereillä? — Miksi kuulen noita ääniä?" mietiskeli hän unipäissään. — "En pääse vain irti tuosta kauheasta painajaisesta. — Olen ollut kovasti humalassa. — Mitä tuo pudistaminen sitten oli? Näenkö yhä unta. — Minun täytyy aukaista silmäni, jotta pääsen kaikesta selville. Olen vielä unen horroksissa. Se on varmaa."
Almayer koetti karkoittaa raukeuden ruumiistaan, avasi silmänsä ja näki aivan edessään kasvot, jotka tuijottivat häneen silmät suurina. Hän sulki taas kauhuissaan silmänsä ja istui jäykkänä tuolissaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Mistä tuli tämä ilmestys? — Varmaankin se oli harhanäky. Hänen hermonsa olivat eilen saaneet kestää tulikokeen — ja entä sitten juomingit! Hän ei näkisi tuota aavetta enää, jos hän vain uskaltaisi aukaista silmänsä. — Hän tahtoi katsella sitä heti. — Ensin piti vain vähän rauhoittua. — Noin. — Ja nyt.
Hän tähysteli eteensä. Parvekkeen etäisimmässä kolkassa seisoi häntä vastapäätä naisen hahmo teräksen harmaassa valaistuksessa. Rukoilevan tavoin oli se ojentanut käsivartensa häntä kohden. Hänen ja tuon itsepäisen aaveen välillä virtaili sekava sanatulva, joka kipeästi koski hänen korviinsa. Äärimmäisiin asti hän vaivasi aivojaan, mutta ei ymmärtänyt mitään. Kuka sanoi nuo malaijilaiset sanat? Kuka oli livistänyt tiehensä? Miksi liian myöhään — ja missä suhteessa liian myöhään? Mitä tarkoittivat nuo sanat, joissa vihan ja rakkauden tunteet niin omituisen sekavasti ilmenivät? Mitä tarkoittivat nuo alituisesti toistuvat nimet, jotka yhä uudelleen ja uudelleen kaikuivat hänen korvissaan — Nina, Dain; Dain, Nina? Dainhän oli kuollut, ja Nina nukkui parhaillaan, aavistamatta vähääkään, mitenkä kauhean kiirastulen läpi hänen isänsä juuri kulki. Kidutettaisiinko häntä ikuisesti, nukkuipa hän sitten tahi valvoi? Eikö hän saisi rauhaa yöllä eikä päivällä? Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi?
Viimeiset sanat hän huusi ääneen. Naisen hahmo näytti säpsähtävän ja vetäytyvän hänestä vähän loitommaksi ovelle päin. Samassa kuului kirkaisu. Tuo käsittämätön kiusahenki sai Almayerin niin raivoihinsa, että hän hyökkäsi sen kimppuun. Mutta se väisti näppärästi hänen hyökkäyksensä. Almayer syöksähti koko painollaan seinään. Mutta nopeasti kuin salama hän pyörähti ympäri ja alkoi hurjana ajaa tuota salaperäistä olentoa takaa. Se pakeni häntä ja kirkui, niin että korvia vihloi. Mutta Almayerin vihan vimma sai vain siitä lisää virikettä. Yli huonekalujen ja ympäri kaadetun pöydän kulki ajo. Jo sai hän saaliinsa ahdistetuksi Ninan tuolin taakse. Siinä he syöksähtelivät, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Tuoli kiikkui hurjasti heidän välillään. Naisen hahmo parkaisi joka kerta, kun Almayer teki salahyökkäyksensä. Almayer taas puri tiukasti hampaansa yhteen ja syyti syytämistään järjettömiä kirosanojaan. "Voi noita ärsyttäviä ääniä, jotka tuntuivat ihan halkaisevan hänen aivonsa ja salpaavan hänen hengityksensä. — Hän ei kestäisi niitä enää. — Hänen täytyi saada ne vaikenemaan!" Hänet valtasi hurja halu musertaa tuo kirkuva olento. Ja hän heittäytyi silmittömän epätoivoisesti yli tuolin, niin että pöly ja puun sirpaleet lentelivät heidän ympärillään, kun he viimein päällekkäin makasivat parvekkeella. Viimeinen kirkaisu, joka kuului hänen altaan, muuttui vähitellen heikoksi kurkun korinaksi. Almayer huokasi helpotuksesta, kun hänen ympärillään lopultakin oli ehdottoman hiljaista.
Hän katseli allaan viruvan naisen kasvoja. Siinähän oli sittenkin todellinen nainen! Hän tunsi tuon naisen. Voi ihmeitten ihmettä! Taminah! Almayer kimmahti pystyyn häveten raivoaan. Hän seisoi hämillään paikoillaan ja pyyhki otsaansa. Tyttö pääsi ponnistellen polvilleen ja syleili Almayerin jalkoja anoen kiihkeästi armoa.
"Älä pelkää," sanoi Almayer ja nosti tytön pystyyn. "En minä lyö sinua. Mutta miksi sinä tulet keskellä yötä minun talooni? Ja jos sinun täytyi tulla, niin miksi sinä et mennyt tuonne verhon taakse, missä naiset nukkuvat?"
"Verhon takana ei ole ketään," sai Taminah sanotuksi, vetäisten joka sanan välillä ilmaa keuhkoihinsa. "Sinun talossasi ei ole enää yhtään naista, tuan. Minä näin vanhan rouvan lähtevän, jo ennenkuin koetin saada sinua hereille. Minä en kaivannut sinun naisväkeäsi, vaan sinua itseäsi".
"Vanha rouva!" toisti Almayer. "Tarkoitatko sinä minun vaimoani?"
Taminah nyökkäsi päätään.
"Mutta ethän sinä pelkää minun tytärtäni?" virkkoi Almayer.
"Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" huudahti Taminah. "Puhelinhan minä sinulle pitkän aikaa, kun sinä makasit tuossa silmät puoleksi auki? Hän on myöskin mennyt".
"Minä nukuin. Etkö sinä osaa eroittaa nukkuvaa ihmistä valveilla olevasta?"
"Toisinaan", vastasi Taminah hiljaa, "toisinaan henki majailee lähellä nukkuvaa ruumista ja kuulee puheen. Minä puhuin pitkän aikaa, ennenkuin kosketin sinua. Ja minä puhuin hiljaa, sillä pelkäsin, että henkesi, kuullessaan äkkiä kovia ääniä, olisi voinut mennä matkoihinsa ja jättää sinut ikuisen unen helmoihin. Minä tartuin sinua olkapäähän vasta sitten, kun sinä aloit mutista sanoja, joita en ymmärtänyt. Etkö sinä sitten kuullut mitään ja etkö tiedä mitään?"
"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."
Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että Almayer alkoi hätääntyä.
"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!" käski hän uudelleen.
Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta. Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä, rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä. Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita, tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako? Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!
"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin karkea ääni.
"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja — —"
Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.
"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen? Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle, muuten tulet liian myöhän".
Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.
"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".
Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli eloton ja äänetön.
"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina! Minä en voi sitä uskoa."
Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.
"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"
Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.
Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta hävinnyt.