YHDEKSÄS LUKU.
"Voinko uskoa puhettasi? Se kuulostaa tarinalta, jota miehet kuuntelevat torkkuessaan nuotiotulen ääressä, ja se näyttää lähteneen liikkeelle naisen suusta."
"Ketä minä täällä pettäisin, oi rajahi?" vastasi Babalatchi. "Ilman sinua minä en ole mitään. Kaiken sen, minkä olen kertonut sinulle, uskon todeksi. Minä olen elänyt monta vuotta ikäänkuin sinun kämmeniesi turvissa. Nyt ei ole sopiva aika epäilyksille. Vaara on hyvin suuri. Meidän pitäisi neuvotella ja toimia heti, ennenkuin aurinko menee mailleen."
"Aivan oikein!" mumisi Lakamba miettivästi.
He olivat istuneet viimeksi kuluneen tunnin yhdessä rajahin vastaanottohuoneessa, sillä heti kun Babalatchi oli nähnyt hollantilaisten upseerien laskevan maihin, oli hän soutanut yli virran ilmoittamaan herralleen aamun tapahtumat ja neuvottelemaan tämän kanssa, miten heidän oli suhtauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin. He olivat molemmat hämillään ja peloissaan asiain odottamattomasta käänteestä. Rajahi istui jalat ristissä tuolillaan katse kiinteästi suunnattuna lattiaan. Babalatchi istui kyykyssä aivan vieressä, mieli maassa.
"Ja missä sinä sanoitkaan hänen nyt lymyävän?" kysyi Lakamba keskeyttäen viimeinkin hiljaisuuden, johon he olivat kumpikin pitkäksi ajaksi vaipuneet hautoen mielessään synkkiä aavistuksia.
"Bulangin uutisviljelyksillä, kaikkein etäisimmillä talosta. He menivät sinne juuri sinä samana yönä. Valkoisen miehen tytär vei hänet sinne. Nina-neiti kertoi sen minulle, itse puhuen minulle aivan peittelemättä, sillä hänessä on valkoisen miehen verta. Ei hän tunne sopivaisuuden sääntöjä. Hän sanoi odottaneensa Dainia tämän ollessa täällä. Vihdoin viimein Dain oli tullut esille pimeästä ja vaipunut uupuneena hänen jalkainsa juureen. Siinä oli mies maannut kuin kuollut, mutta Nina oli sylissään saanut Dainin taas virkoamaan ja omalla hengityksellään hengittämään. Tämän hän minulle kertoi katsoen minua puhuessaan suoraa silmiin, niinkuin minä nyt sinua, rajahi. Hänellä on aivan valkoisen naisen tavat, ei hän ymmärrä hävetä mitään."
Babalatchi lopetti hetkeksi puheensa syvästi loukkautuneena. Lakamba nyökkäsi päätään. "No niin, ja entä sitten?" kysäsi hän.
"Sitten ne kutsuivat joukkoonsa tuon vanhan vaimon," jatkoi Babalatchi puhettaan. "Ja Dain kertoi heille, mitenkä prikin oli käynyt ja mitenkä hän oli koettanut surmata monta miestä. Hän oli tiennyt valkoisten käärmeiden olevan lähettyvillä, vaikka hän ei ollut sanonut siitä halaistua sanaakaan meille. Hän oli tiennyt, mikä suuri vaara oli häntä uhkaamassa. Hän luuli surmanneensa monta, mutta kuolleiden luku supistuikin vain kahteen, mikäli olen kuullut merimiehiltä, jotka tulivat tänne sotalaivoissa."
"Entä se mies, joka löydettiin virrasta?" tokasi puheen lomassa Lakamba.
"Se oli yksi hänen venemiehistään. Kun ajopuut olivat kaataneet kanootin, alkoivat nuo molemmat uida yhdessä, mutta venemies mahtoi jotenkin loukkaantua. Dain ui edelleen kannattaen toveriaan pinnalla. Hän jätti miehen pensaitten suojaan ja meni Almayerin taloon. Mutta kun he Mrs. Almayerin kanssa yhdessä tulivat rantaan, oli miehen sydän jo lakannut sykkimästä. Silloin tuo vanha vaimo alkoi jaella neuvojaan. Dainista ne olivat hyvät. Dain irroitti nilkkakoristeensa, taittoi sen ja kiinnitti miehen jalkaan. Sormuksensa pani hän orjansa sormeen. Dain riisui uumaverhonsa ja pani sen tuon olennon ylle, joka ei enää vaatteita kaivannut. Molemmat naiset kannattivat sillä aikaa ruumista pystyssä. He tahtoivat peittää kaikkien silmät ja johtaa harhaan koko siirtolan huomion, jotta voisivat vannoa olemattoman todeksi ja jotta heidän pelinsä näyttäisi rehelliseltä, kun valkoiset miehet tulivat. Sitten Dain ja valkoinen nainen lähtivät tapaamaan Bulangia ja etsimään piilopaikkaa. Vanha vaimo jäi ruumista vartioimaan."
"Oi, oi!" huudahti Lakamba. "Onpa se eukko ovela."
"Onpa niinkin! Hänessä asuu paholainen, joka kuiskaa hänen korvaansa neuvot," myönteli Babalatchi. "Hän kiskoi ruumiin kovilla ponnistuksilla niemeen, minne oli kasaantunut joukottain puunrunkoja. Kaikki tämä tehtiin pimeässä, sitten kun myrsky oli tauonnut. Sitten hän odotteli. Heti päivän sarastaessa hän murskasi suurella kivellä kuolleen pään muodottomaksi ja työnsi ruumiin puuruuhkaan. Hän jäi itse lähelle pitämään silmällä asiain menoa. Auringon noustessa tuli Mahmat Banjer ja löysi ruumiin. Kaikki uskoivat asian todeksi, minäkin petyin, mutta en pitkäksi aikaa. Valkoinen mies uskoi niinikään ja pakeni kauhuissaan kotiinsa. Mutta kun me sitten jäimme kahden kesken, niin aloin epäillä asiaa ja utelin sitä eukolta. Tämä kertoi silloin minulle kaikki, peljäten vihaani ja sinun valtaasi ja pyyteli apua saadakseen Dainin pelastetuksi."
"Dain ei saa joutua valkoisten käärmeiden käsiin," virkkoi Lakamba.
"Vaan kuolkoon, jos se vain voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa."
"Ei se voi tapahtua, herra! Muista, että leikissä on mukana tuo nainen, jolla on valkoisen miehen verta. Ei häntä voi pitää kurissa. Hän nostaisi hirveän melun. Sitten ovat vielä nuo upseerit täällä. Ne ovat jo kylliksi vihaisia. Dainin täytyy päästä pakoon, hänen täytyy mennä menojaan. Meidän täytyy auttaa häntä oman turvallisuutemme vuoksi."
"Ovatko upseerit kovasti äkäisiä?" kysyi Lakamba uteliaana.
"Ovat ne. Niiden päällikkö käytti kovia sanoja puhuessaan minulle, vaikka minä tervehdin häntä sinun nimessäsi. Enpä luule," lisäsi Babalatchi hyvin huolestuneen näköisenä hetken vaitiolon jälkeen, "enpä luule nähneeni milloinkaan ennen valkoista päällikköä niin vihaisena. Hän väitti, että me olemme olleet huolimattomia ja ties mitä. Ja hän ilmoitti minulle tahtovansa puhutella itse rajahia, minä muka en merkinnyt mitään."
"Puhutella rajahia!" toisti Lakamba mietteissään. "Kuulehan, Babalatchi! Minä olen sairas ja vetäydyn syrjään. Souda poikki virran ja ilmoita se valkoisille miehille."
"Kyllä", sanoi Babalatchi. "Minä menen heti sinne. Mutta entäs Dain?"
"Sinä toimitat hänet pois tieltä, miten vain parhaiten taidat. Sydämeni on tästä ihan murheellinen," huokasi Lakamba.
Babalatchi nousi, meni aivan herransa viereen ja puhui vakavasti.
"Yksi meidän laivoistamme on virran etelänpuoleisessa suussa. Hollantilainen sotalaiva on taas pohjan puoleisessa vartioimassa pääväylää. Minä toimitan Dainin kanootissa salaisia metsäpuroja pitkin laivaan. Hänen isänsä on mahtava ruhtinas ja saa kuulla sinun jalomielisyydestäsi. Laiva vieköön Dainin Ampanamiin. Sinun maineesi on oleva suuri, ja palkkioksi olet sinä saava mahtavan ystävän. Almayer luovuttaa epäilemättä kuolleen, muka Dainin ruumiina, upseerille. Ja typerät valkoiset miehet sanovat: 'Hyvä on, levätköön rauhassa.' Silloin murhekin lähtee sydämestäsi, rajahi."
"Oikein! Oikein!" sanoi Lakamba.
"Ja sitten kun minä, sinun orjasi, olen tämän suorittanut, palkitset sinä anteliaalla kädellä. Senhän minä tiedän! Valkoinen mies murehtii menetettyä aarrettaan, kuten valkoiset miehet ainakin, joilla on ikuinen dollarin jano. Kun nyt asiat muuten ovat hyvin järjestyneet, niin saamme me kenties haltuumme aarteen valkoiselta mieheltä. Dainin täytyy päästä pakenemaan ja Almayerin täytyy jäädä eloon."
"Mene nyt, Babalatchi, mene!" sanoi Lakamba nousten tuolistaan. "Minä olen hyvin sairas ja tarvitsen lääkettä. Ilmoita niin valkoiselle päällikölle."
Mutta näin ylimalkaisella määräyksellä ei Lakamba päässyt Babalatchista eroon. Babalatchi tiesi, että hänen herransa mahtimiesten tavoin mielellään sälytti kaikki vaivojen ja vaarojen taakat palvelijansa hartioille. Mutta tällä kertaa he liikkuivat niin vaarallisilla vesillä, että rajahinkin täytyi suorittaa oma tehtävänsä. Hän voi olla miten sairas tahansa valkoisten miesten ja vaikkapa koko maailman silmissä, jos se häntä huvitti, kunhan hän vain otti hartioilleen edes osan sen suunnitelman suorittamisesta, jonka Babalatchi niin huolellisesti oli laatinut. Babalatchi tahtoi, että suuri kahdentoista miehen kanootti lähetettäisiin pimeän tultua Bulangin uutisviljelyksien läheistöön. Dain pitäisi vallata. Ei voi näet otaksua, että rakastunut mies katselisi avoimin silmin sellaista pelastuksen tietä, joka veisi hänet pois tunteittensa esineestä, väitti Babalatchi. Ja näin ollen heidän täytyisi käyttää väkivaltaa saadakseen hänet liikkeelle. Tahtoiko rajahi, että kanootti miehitettäisiin luotettavalla väellä. Sen täytyisi tapahtua salassa. Ehkäpä rajahi haluaisi itse tulla mukaan, jotta voitaisiin Dainiin nähden käyttää koko hänen suurta persoonallista vaikutusvaltaansa, jos tämä osoittautuisi itsepintaiseksi ja kieltäytyisi lähtemästä piilopaikastaan. Mutta rajahi ei tahtonut antaa varmaa lupausta, vaan hoputti vain huolissaan Babalatchia menemään, sillä hän pelkäsi, että valkoiset miehet äkkiarvaamatta tulisivat hänen vieraikseen. Ijäkäs valtiomies sanoi vastahakoisesti hyvästinsä ja meni pihalle.
Ennenkuin Babalatchi meni veneensä luo, pysähtyi hän hetkeksi suurelle avonaiselle paikalle, missä tuuhealehtisistä puista lankesi leveitä varjoja maahan. Varjot näyttivät liukuvan pehmeällä, voimakkaalla valovirralla, joka kohosi ylös yli talojen ja laskeutui alas paaluvarustuksille ja virralle. Vesillä tuo valovirta hajosi ja kimalteli tuhansina väikkyvinä väreinä. Se muistutti taivaan sinestä ja kullasta kudottua vyötä, jota reunusti Pantain rantoja vartioivien metsien helakka viheriä. Kaikkialla oli hiljaista, iltapäivätuuli ei vielä tuntunut ilmassa. Puiden latvojen muodostama säännötön ääriviiva pysyi muuttumattomana, aivan kuin epävarma käsi olisi sen piirtänyt lämpöä huokuvan taivaan sinelle. Korkeiden paaluvarustusten sisäpuolella tuntui kuivamassa olevan kalan löyhkä ja ympäröivistä metsistä tulvehti kuihtuvien kukkien väkevää tuoksua. Tähän yhtyi silloin tällöin kirpeätä katkua keittiötulilta, savun laskeutuessa maahan lehtevien puunoksien alta ja painuessa hitaasti kuivaneeseen ruohikkoon.
Kun Babalatchi katsahti lipputankoon, joka kohosi muutamien pihan keskellä kasvavien, matalien puiden yläpuolelle, näki hän Alankomaiden kolmivärisen lipun laiskasti lepattelevan ensimäisen kerran sen jälkeen, kuin se oli vedetty tankoon tuona aamuna, jolloin sotalaivat olivat saapuneet. Kevyin henkäyksin tuli tuuli pannen puitten lehdet vienosti kahisemaan. Oikullisesti se leikki hetken aikaa Lakamban valtaa, mutta samalla myöskin hänen orjan asemaansa kuvaavalla merkillä. Sitten se kiihtyi kovaksi tuulenpuuskaksi, niin että lippu liehui suorana ja varmana puiden yläpuolella. Tumma varjo kiisi pitkin virran pintaa vyöryen vedestä heijastuvien kimmeltävien auringon säteiden yli ja peittäen ne tykkänään. Suuri, valkoinen pilvi kulki hitaasti poikki tummenevan taivaan ja painui länteen ikäänkuin odottaakseen siellä auringon tuloa. Ihmiset ja koko luonto pudistivat päältään kuuman iltapäivän raukeuden ja heräsivät eloon merituulen ensimäisestä henkäyksestä.
Babalatchi riensi venevalkamaan, mutta ennenkuin hän oli tullut kanoottinsa luo, pysähtyi hän silmäilemään pihamaata. Hän näki siellä valoa ja varjoa, herttaisia kotitulia sekä joukottain Lakamban sotamiehiä ja palvelijoita siellä täällä seisoskelemassa. Hänen oma talonsa näkyi muitten rakennusten joukosta aituuksen sisältä. Apein mielin kysyi silloin Sambirin valtiomies itseltään, milloin ja miten hän taas saisi palata tuohon taloon takaisin. Hän oli tällä kertaa tekemisissä miehen kanssa, joka oli vaarallisempi kuin yksikään kohtaamansa villipeto. Mies oli ylpeä, omatahtoinen, kuin ruhtinas ainakin, ja vielä rakastunut. Ja hänen piti nyt mennä puhumaan tuolle miehelle kylmän, maallisen viisauden sanoja. Voiko olla mitään peloittavampaa? Mitähän jos tuo mies ottaisi pahakseen kun muka hänen kunniaansa loukattaisiin tai ei välitettäisi hänen tunteistaan, ja tekisi äkkiä kovan tenän? Lakamban ovela neuvonantaja olisi epäilemättä hänen vihansa ensimäinen uhri ja kuolema vaivojen palkkana. Ja tämä kauhea asema johtui kokonaan noitten tunkeilevien, typerien valkonaamojen pelosta. Babalatchi kuvitteli jo mielessään lohdutonta maanpakolaisuutta kaukaisessa Madurassa. Se olisi jo pahempaa kuin kuolema? Ja sitten oli vielä tiellä tuo sekarotuinen tyttökin uhkaavine katseineen. Kukapa voisi aavistaa, mitä tuollainen käsittämätön olento tekisi ja olisi tekemättä? Ja se tiesi jo asioita niin paljon, että Dainin surmaaminen oli mahdotonta. Se oli selvääkin selvempi. Ja kuitenkin terävä, leveähamarainen tikarikin on hyvä ja luotettava toveri, ajatteli itsekseen Babalatchi, kun hän hyräillen tarkasteli omaa asettaan ja pisti sen kaipauksesta huokaisten takaisin tuppeen, ennenkuin irroitti kanoottinsa. Kun hän nyt viskasi syrjään kiinneköyden, työnsi kanoottinsa vesille ja sieppasi melansa, niin selvisi hänelle, mitenkä turhaa oli että naiset sekaantuivat valtiollisiin asioihin. Nuoret naiset etenkin. Sensijaan kunnioitti hän vakavasti Mrs. Almayerin kypsynyttä viisautta ja sitä joustavuutta juonien punomiseen, mikä vuosien vieriessä vähitellen tulee naisessa näkyviin.
Babalatchi meloi hiljalleen eteenpäin antaen kanoottinsa kulkea virran mukana, pyrkiessään joen poikki niemekettä kohti. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, kiirettä ei siis ollut. Hänen työnsä alkaisi vasta pimeän tullessa. Välttäen Lingardin laituria hän kiersi niemen ympäri ja suuntasi kulkunsa Almayerin talon takana virtaavaan metsäpuroon. Perillä oli monta kanoottia. Ne olivat kaikki kiinnitetyt samaan paaluun, keulat yhteen vedettyinä. Babalatchi työnsi pienen aluksensa muitten joukkoon ja nousi maihin. Toisella puolella ojaa näytti jokin liikkuvan ruohikossa.
"Kuka siellä piileksii?" huusi Babalatchi. "Tule esille ja puhu minulle."
Ei kuulunut vastausta. Babalatchi meni yli ojan harppien veneestä veneeseen ja iski äkäisesti sauvansa epäillyttävään kohtaan. Taminah kimmahti huutaen ilmaan.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Babalatchi ihmeissään. "Olinpa ihan astua sinun tarjottimellesi. Olenko minä sinusta dajaakki, kun sinä noin lymyyt minut nähdessäsi?"
"Olin väsynyt ja nukuin," sopersi Taminah hämillään.
"Nukuit! Etkö sinä ole myynyt mitään tänään? Kyllä sinä nyt saat aimo selkäsaunan, kun palaat kotiin," sanoi Babalatchi.
Taminah seisoi Babalatchin edessä häpeissään ja vaijeten. Babalatchi katseli pitkään tyttöä ja oli hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan hän tarjoisi viisikymmentä dollaria enemmän Bulangille, tuolle varkaalle. Tyttö miellytti häntä.
"Nyt sinä menet kotiin. On jo myöhä," sanoi Babalatchi terävästi. "Sano Bulangille, että minä olen hänen talonsa lähettyvillä, ennenkuin yö on puoleen kulunut. Ja minä tahdon, että hän laittaa kaikki kuntoon pitkää matkaa varten. Ymmärräthän? Pitkää matkaa varten etelään! Ilmoita tämä hänelle ennen auringon laskua ja älä unohda, mitä minä sinulle olen sanonut."
Taminah teki myönteisen liikkeen ja seurasi Babalatchia, kun tämä meni takaisin ojan yli ja hävisi pensaisiin, jotka ympäröivät Almayerin aluetta. Sitten hän siirtyi vähän loitommaksi purosta ja painui taas ruohikkoon. Hän makasi pitkänään kasvot maassa ja värisi. Hän ei jaksanut enää itkeäkään kurjuuttaan.
Babalatchi astui suoraan keittiösuojusta kohden tähystellen Mrs. Almayeriä. Pihalla oli kova hälinä. Muuan vieras kiinalainen piti hallussaan keittiön tulta ja vaati juuri äänekkäästi toista kattilaa. Hän sätti, vuoroin omalla murteellaan, vuoroin huonolla malaijinkielellä, muutamia loitompana seisoskelevia orjatyttöjä, jotka pelonsekaisella mielihyvällä kuuntelivat hänen vihansa purkauksia. Leiritulilta, joitten ympärillä istuskelivat fregaatin merimiehet, singahteli tämän tästä naurun ja pilkan sekaisia rohkaisun sanoja. Keskellä tätä melua ja hämminkiä tapasi Babalatchi Alin, jolla oli tyhjä vati kädessä.
"Missä ovat valkoiset miehet?" kysäsi Babalatchi.
"Ne syövät parhaillaan isolla parvekkeella," vastasi Ali. "Älä pysäytä minua, tuan. Minä tarjoilen tässä valkoisille miehille ruokaa ja minulla on kiire."
"Missä on rouva Almayer?"
"Tuolla sisällä käytävässä. Hän kuuntelee heidän puheitaan."
Ali irvisti ja meni edelleen. Babalatchi nousi lankkuportaita takaparvekkeelle, viittasi Mrs. Almayerin luokseen ja alkoi hänen kanssaan vakavasti keskustella. Pitkän käytävän kautta, jonka toisen pään sulki punainen oviverho, he voivat toisinaan kuulla Almayerin äänen, kun tämä äkkiä hyvin äänekkäästi yhtyi keskusteluun. Mrs. Almayer vilkaisi aina silloin merkitsevästi Babalatchiin.
"Kuuletko!" sanoi Mrs. Almayer. "Hän on juonut paljon."
"Niin on," kuiskasi Babalatchi. "Hän nukkuu raskaasti ensi yönä."
Mrs. Almayer näytti epäilevän sitä.
"Toisinaan se väkevä viinapaholainen pitää hänet valveilla. Ja hän kävelee noituen koko yön parvekkeella edes takaisin. Silloin me pysyttelemme loitolla," selitteli Mrs Almayer asiaansa täysin perehtyneenä. Olihan hän jo ollut naimisissa kaksikymmentä kauheata vuotta.
"Mutta eihän hän silloin kuule eikä ymmärrä mitään. Eikä hänen käsissään tietenkään ole voimaa. Hänen ei pitäisi tänä yönä kuulla."
"Ei pitäisi," virkkoi Mrs. Almayer painokkaasti, mutta hillitsi samalla varovaisesti äänensä. "Jos hän mitä sattuu kuulemaan, niin hän tappaa minut."
Babalatchi ei näyttänyt sitä uskovan.
"Oi, tuan! voit uskoa minua. Olenhan minä elänyt niin monta vuotta tuon miehen rinnalla? Olenhan minä useammin kuin kerran nähnyt kuolemaa uhkaavan katseen tuon miehen silmissä, kun olin vielä nuori ja hän teki johtopäätöksiään milloin mistäkin. Jos hän olisi ollut minun oman kansani lapsi, niin en olisi kahdesti saanut nähdä moista katsetta. Mutta mitäs hänestä — — —"
Halveksivalla käden liikkeellä hän näytti sinkahuttavan sanoin kuvaamattoman vihansa nuolia heikkotahtoiseen Almayenin, joka niin kammoi äkillistä verenvuodatusta.
"Jos hänellä on vain halua, mutta ei voimaa, niin mitä me sitten suotta pelkäämme?" kysyi Babalatchi lyhyen vaitiolon jälkeen, jolloin he molemmat olivat kuunnelleet Almayerin äänekästä puhetta, kunnes se viimein oli häipynyt yleisen keskustelun sorinaan. "Mitä me sitten pelkäämme?" sanoi Babalatchi vielä uudelleen.
"Saadakseen pitää tyttärensä, jota hän rakastaa, voisi hän empimättä iskeä yhtä hyvin sinua kuin minuakin sydämeen," vastasi Mrs. Almayer. "Sinä päivänä, jolloin tyttö lähtee hänen luotaan, on hän raivoava kuin irti päästetty paholainen. Silloin on sinun ja minun parasta olla varoillaan."
"Minä olen jo vanha mies enkä pelkää kuolemaa," arveli Babalatchi tekeytyen välinpitämättömäksi. "Mutta mitä sinä aijot silloin tehdä?"
"Minä olen vanha vaimo, mutta haluan elää," vastasi Mrs. Almayer. "Tyttö on myöskin minun. Minä etsin silloin turvaa rajahin jalkojen juuresta muistuttamalla häntä menneistä ajoista, jolloin me molemmat olimme nuoria ja hän — — —"
Babalatchi kohotti kättään.
"Jo riittää. Sinä olet saava suojaa," sanoi hän rauhoittavasti.
Taas kuului Almayerin ääni, taas keskeytti hän vieraittensa puheen. Babalatchi ja Mrs. Almayer alkoivat kuunnella Almayerin sekavia, mutta äänekkäitä mielenpurkauksia. Yhtä ponnekkaasti hän ei jaksanut koko aikaa esittää ajatuksiaan, vaan keskeytti useasti aivan odottamatta puheensa ja toisti sen, minkä juuri oli sanonut. Muutamia yksityisiä sanoja ja lauseita voi käytävään asti selvästi eroittaa hänen järjettömästä, kiihkeästä ärjynnästään, jota hän tämän tästä vahvisti iskemällä nyrkkinsä pöytään. Lyhyinä vaitiolon hetkinä kuului vain pikarien surkeata valittelua, kun ne vierekkäin seisten värisivät nyrkin iskusta. Vähitellen tuo ääni vaimeni, mutta äkkiä se taas muuttui hurjaksi kilinäksi, kun jokin uusi päähänpisto sai uuden sanatulvan puhkeamaan esille ja raskaan käden taas pamahtamaan pöytään. Viimein taukosi riitaisa ärjyntä, ja lasiparkojen vaivaista valitusta seurasi tuskallinen hiljaisuus.
Babalatchi ja Mrs. Almayer olivat uteliaina kuunnelleet tuota metakkaa. Heidän ruumiinsa oli kumarassa ja korvansa kallistuneina parvekkeelle päin. Aina kun tavallista kovempaa huutoa oli kuulunut, olivat he nyökänneet toisilleen, olleet muka kovin loukkaantuneita moisesta käytöksestä ja jääneet entiseen hullunkuriseen asentoonsa joksikin aikaa metelin tauottua.
"Nyt se viinapaholainen raivoo," kuiskasi Mrs. Almayer. "Niin, nyt hän puhelee niinkuin toisinaan silloin, kun kukaan ei ole häntä kuulemassa."
"Mitä hän sanoo?" uteli Babalatchi innoissaan. "Sinun pitäisi toki ymmärtää."
"Minä olen unohtanut heidän kielensä. Vähäsen kuitenkin ymmärsin. Hän puhui hyvin halveksivasti Batavian valkoisesta hallitsijasta ja tämän suojeluksesta ja sanoi, että hänelle oli tehty vääryyttä. Hän sanoi sen useaan kertaan. Enempää minä en saanut selville. Mutta kuule! Nyt hän puhuu taas!"
"Hs! Hs!" sihahti Babalatchi koettaen olla hyvin loukatun näköinen, mutta hänen ainoasta silmästään välähti samalla tyytyväinen tuikahdus. "Noilla valkoisilla miehillä on kohta keskenään kova ottelu. Minäpä hiivin katsomaan. Ilmoita tyttärellesi, että hänellä on edessään äkillinen, pitkä matka. Mutta matkan päässä odottaa häntä kunnia ja loisto runsain määrin. Ja ilmoita hänelle, että Dainin täytyy joko lähteä tai kuolla ja että hän ei lähde yksin."
"Niin, hän ei lähde yksin," loisti Mrs. Almayer hitaasti mietteissään, kun hän hiipi käytävään nähtyään Babalatchin pujahtavan nurkan taakse.
Sambirin valtiomies, jonka kiihkeä uteliaisuus oli vallannut, livahti nopeasti talon pääsivulle. Mutta tultuaan sinne hän liikkui hitaasti ja varovasti ryömiessään porras portaalta parvekkeelle. Ylimmälle portaalle hän istuutui rauhallisesti, pitäen kuitenkin jalkojaan porrasta alempana, jolta olisi valmis pötkimään pakoon, jos hänen läsnäolonsa ei olisi tervetullut. Näin oli hän mielestään hyvässä turvassa. Pöytä oli miltei hänen takanaan, ja hän näki Almayerin selän. Ninaa hän katseli suoraan kasvoihin ja molempia upseereja hän voi silmäillä sivulta. Noista neljästä henkilöstä, jotka istuivat pöydän ääressä, huomasivat ainoastaan Nina ja nuorempi upseeri hänen äänettömän tulonsa. Sulkemalla hetkeksi silmänsä Nina osoitti huomanneensa Babalatchin läsnäolon. Samassa alkoi Nina puhella nuorelle aliluutnantille, joka perin huomaavasti kääntyi häneen päin. Mutta Ninan katse oli hellittämättä luotuna isänsä kasvoihin, kun tämä meluten haasteli.
"… uskottomuutta ja häikäilemyyttäkö! Mitä te olette koskaan tehneet saadaksenne minut uskolliseksi? Teillä ei ole vähääkään sanottavaa tässä maassa. Minä sain itse pitää huolen itsestäni. Ja kun pyysin teiltä suojelusta, sain osakseni uhkauksia ja ylenkatsetta, ja arapialaisten panettelut viskattiin minulle vasten kasvoja. Minulle! Valkoiselle miehelle!"
"Älkää kiivastuko, Almayer," huomautti luutnantti. "Minä olen kuullut jo tuon kaiken."
"Ja mitä te hoette minulle arveluttavista teoista? Minä tarvitsin rahaa ja annoin sitä vastaan ruutia. Mistä minä voin tietää, että jotkut teidän vaivaisista miehistänne olivat menossa ilmaan? Arveluttavia! Mitä joutavia!"
Hän kosketteli pulloja haparoivin käsin kutakin vuorostaan muristen itsekseen koko ajan. "Ei ole enää viiniä", ärähti hän lopulta nyrpeänä.
"Johan te olette saanut kylliksi, Almayer," virkkoi luutnantti sytyttäessään sikaaria. "Eikö nyt ole jo aika luovuttaa meille teidän vankinne? Minä otaksun, että te olette piiloittanut tuon Dain Maroolan jonnekin vannaan talteen. Meidän olisi parasta saada tuo asia ensin kuntoon, sittenhän voimme taas jatkaa kemuja. Lähdetäänpä nyt liikkeelle! Älkää noin katsoko minuun!"
Almayer tuijotti ilmeettömästi upseeriin ja hän tapaili vapisevilla käsillään kurkkuaan.
"Kultaa", sai hän vaivoin sanotuksi. "Hm! Käsi kuristaa kurkkua, ymmärrättehän. Antanette anteeksi. Minä aijoin sanoa: saat vähän kultaa, kun annat vähän ruutia. Mitäs pahaa siinä?"
"Ymmärrän, ymmärrän," sanoi luutnantti rauhoittavasti.
"Ettekä mitä! Ette ymmärrä. Ei yksikään teistä ymmärrä!" huusi Almayer.
"Hallitus on typerä, sen minä sanon teille. Kultaa on kuin roskaa.
Minäpä sen tiedän, minä ja eräs toinen. Mutta hän ei siitä enää virka
mitään. Hän on — —"
Almayer hillitsi itsensä, hymyili vaivaloisesti ja yritti taputtaa upseeria olkapäälle, mutta kaatoikin kädellään kumoon muutamia tyhjiä pulloja.
"Sinä olet itse asiassa hieno mies," sanoi hän hyvin selvään isällisellä äänensävyllä. Hänen päänsä huojui unisesti, kun hän istui tuolillaan mutisten itsekseen.
Upseerit vilkasivat toisiinsa avuttoman näköisinä.
"Tämä ei käy laatuun," sanoi luutnantti kääntyen nuoremman toverinsa puoleen. "Ovatko miehet tarkastaneet talon ympäristön. Minun täytyy saada hänet taas järkiinsä. Hei! Almayer! Herää, mies. Täytä lupauksesi. Sinä annoit kunniasanasi, ymmärrätkö."
Almayer työnsi upseerin käden kärsimättömästi syrjään. Hänen paha tuulensa hävisi heti, ja hän nosti päänsä pystyyn asettaen etusormensa nenän kyljelle.
"Te olette vielä nuoria, vielä teillä on kylliksi aikaa kehittyä," sanoi hän hyvin viisaan näköisenä.
Luutnantti kääntyi Ninan puoleen, joka mukavasti nojasi tuolinsa selkämystään ja taukoamatta piti isäänsä silmällä.
"Minä olen todellakin hyvin pahoillani kaikesta tästä teidän tähtenne," virkkoi luutnantti. "En tiedä," puhui hän hieman hämillään edelleen, "en tiedä, onko minulla minkäänlaista oikeutta vaivata teitä muulla kuin ehkä sillä, että suvaitsisitte poistua näkemästä tätä tuskallista kohtausta. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että minun täytyy teidän isänne tähden kehoittaa teitä — —. Tarkoitan, että jos voitte jotenkin häneen vaikuttaa, niin pitäisi teidän saada hänet täyttämään lupauksensa, jonka hän antoi minulle, ennenkuin hän — ennenkuin hän joutui tähän tilaan."
Luutnantti huomasi ikäväkseen, että Nina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, mitä hän sanoi, vaan istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa.
"Minä rohkenen luottaa — —" sanoi luutnantti.
"Mistä lupauksesta te puhutte?" kysäsi äkkiä Nina nousten tuolistaan ja astuen isäänsä kohden.
"En mistään muusta kuin siitä, mikä on oikeuden mukaista ja kohtuullista. Isänne lupasi luovuttaa meille erään miehen, joka suloisen rauhan vallitessa surmasi kaksi miestä päästäkseen ansaitsemastaan rangaistuksesta, kun oli näet rikkonut lakia vastaan. Hän oli laajaperäisesti suunnitellut ilkityönsä. Itse hän ei ole syypää osittaiseen epäonnistumiseensa. Olette varmaankin kuullut Dain Maroolasta. Teidän isänne ymmärtääkseni suojeli häntä. Me tiedämme hänen paenneen tätä virtaa ylös. Kenties te — —"
"Ja hän surmasi valkoisia miehiä!" puuttui puheeseen Nina.
"Valitettavasti ne olivat valkoisia. Niin, kaksi valkoista miestä menetti henkensä tuon lurjuksen päähänpiston vuoksi."
"Kaksiko vain!" huudahti Nina.
Upseeri katsoi häneen ällistyneenä.
"Kuinka niin! Te —" sopersi upseeri hämillään.
"Eiköhän niitä ollut enemmän," sanoi Nina keskeyttäen toisen puheen. "Ja jos te saatte tuon — tuon lurjuksen, niin menettekö te sitten matkoihinne?"
Luutnantti, joka yhä vaikeni, kumarsi myöntymisen merkiksi.
"Siinä tapauksessa minä tahdon hankkia hänet teille vaikka minun pitäisi etsiä hänet palavasta tulesta", puhkesi Nina ponnekkaasti puhumaan. "Minä vihaan teidän valkoisia kasvojanne. Minä vihaan teidän liehakoivaa puhettanne. Noin te aina lavertelette imeliä sanoja jokaiselle sievälle tytölle. Minä olen kuullut ennenkin moista puhetta. Minä toivoin saavani elää täällä näkemättä muita valkoisia kasvoja kuin nämä," sanoi hän lopuksi lempeästi koskettaen kevyesti isänsä poskea.
Almayer lakkasi mutisemasta ja aukaisi silmänsä. Hän tarttui tyttärensä käteen ja painoi sen kasvojansa vasten. Nina silitteli toisella kädellään isänsä pörröistä harmaata tukkaa ja katseli uhmaillen yli isänsä pään upseeriin, joka oli nyt tointunut hämmästyksestään ja tuijotti Ninaan kylmästi ja vakavasti. Parvekkeen edustalta kuului askeleita. Merimiehet siellä pitävät määräyksen mukaista tarkastusta. Aliluutnantti nousi parvekkeen portaita. Babalatchi kasahti levottomana pystyyn ja koetti sormi huulilla saada Ninan huomion puoleensa.
"Sinä olet hyvä tyttö," soperteli Almayer hajamielisesti ja päästi irti tyttärensä käden.
"Isä! Isä!" huusi Nina kumartuen intohimoisen kiihkeästi isänsä yli.
"Katso noita kahta miestä, jotka tuijottavat meihin. Lähetä ne pois.
Minä en voi sietää tätä enää. Lähetä ne pois. Tee, mitä he pyytävät, ja
anna heidän mennä."
Nina huomasi samassa Babalatchin ja taukosi äkkiä puhumasta. Mutta hän polki kiivaasti lattiaan, aivan kuin äkkinäinen hermokohtaus olisi hänet tavannut. Molemmat upseerit istuivat lähekkäin ja katselivat ihmeissään tätä menoa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä täällä on tekeillä?" kysyi kuiskaten aliluutnantti.
"En tiedä," vastasi luutnantti hiljaa.
"Toinen on raivoissaan, toinen humalassa, mutta ei varsin pahassa. Tämä on eriskummallista. Katsohan!"
Almayer oli noussut nojaten tyttärensä käsivarteen. Hetken aikaa hän epäröi, mutta sitten hän irtautui tyttärensä turvista ja komppuroi keskelle parveketta. Siellä hän oikasihe hyvin suoraksi, hengitti raskaasti ja tuijotti vihaisesti ympärilleen.
"Ovatko miehet valmiina?" kysyi luutnantti.
"Kaikki valmiina, herra luutnantti."
"No, Mr. Almayer, näytähän tietä," sanoi luutnantti.
Almayerin katse kiintyi upseeriin, aivan kuin olisi nähnyt tämän ensimäisen kerran.
"Kaksi miestä," sanoi Almayer veltosti. Puhumisen ponnistus näytti häiritsevän hänen tasapainoaan. Hän astui äkkiä askeleen, jotta ei kaatuisi ja jäi paikoilleen huojuen edes takaisin. "Kaksi miestä," yritti hän uudelleen saaden vaivoin sanansa sanotuiksi. "Kaksi valkoista miestä — virkapukuista miestä — kunnioitettavaa miestä. Minä tahtoisin sanoa — kunnian miestä. Oletteko?"
"Hyvä on! Emme ole kumpaakaan," sanoi upseeri kärsimättömästi. "Anna nyt meille tuo ystäväsi."
"Mitä te minusta oikeastaan luulette?" kysyi Almayer hurjana.
"Sinä olet humalassa, mutta et niin pahasti että et tietäisi, mitä teet. Jo riittää tämä ilveily," sanoi upseeri tiukasti, "tai minä panen sinut kotiarestiin."
"Arestiin!" toisti Almayer rähähtäen nauramaan. "Hah hah, haa! Vai arestiin! Totta tosiaan! Minä olen kaksikymmentä vuotta koettanut päästä erilleen tästä kirotusta paikasta, mutta en ole päässyt. Kuulehan, mies! En ole päässyt enkä milloinkaan pääse! En milloinkaan!"
Hänen puheensa loppui nyyhkytykseen ja hän laskeutui horjuen portaita alas. Kun hän oli päässyt pihalle tuli luutnantti hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa. Aliluutnantti ja Babalatchi seurasivat kintereillä.
"Kas niin, Almayer," sanoi upseeri rohkaisevasti "Minne sinä nyt menet?
Siellä on pelkkiä lankkuja Tänne päin," lisäsi hän ravistaen kepeästi
Almayeriä. "Tarvitsemmeko me veneitä?"
"Ette tarvitse," vastasi Almayer myrkyllisesti. "Te tarvitsette hautaa."
"Mitä? Taas hurjana! Koeta jo puhua järkeä."
"Hautaa!" korjasi Almayer ja koetti rimpuilla itsensä irti. "Kaivakaa kuoppa maahan. Ymmärrättekö? Olette varmaankin humalassa. Päästä minut irti! Päästä irti! Uskohan jo minua!"
Almayer riuhtasihe irti upseerin käsistä ja astui lankkujen luo, joilla ruumis valkoisen peitteensä alla lepäsi. Sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja näki vastassaan vieraansa, jotka seisoivat perin jännitettyinä puoliympyrässä pihalla. Aurinko teki nopeasti laskuaan, talosta ja puista lankesi pitkiä varjoja pihamaalle, mutta valo viivähti vielä virralla, jonka keskikohdalla ajopuut liukuivat ohi. Ne eroitti nyt hyvin selvästi ja ne näyttivät mustilta auringon vaaleanpunaisessa hohteessa. Virran itäisellä rannalla puitten rungot peittyivät jo hämärään, mutta niitten korkeimmat oksat huojuivat vielä hiljalleen häviävässä auringon valossa. Raskaalta ja kylmältä tuntui ilma, jota iltatuuli kevyin henkäyksin toi yli virran.
Almayeriä värisytti, kun hän yritti puhua. Ja taas näytti hän epävarmoin ottein koettavan irroittaa kurkkuaan näkymättömän käden kuristuksesta. Hänen verestävät silmänsä harhailivat ilmeettömästä vieraasta toiseen.
"Tuolla!" sanoi hän viimein. "Oletteko kaikki koolla? Hän on vaarallinen mies."
Almayer kiskasi kovasti peitteestä, niin että ruumis vyöryi jäykkänä lankuilta ja pudota jymähti perin avuttoman näköisenä hänen jalkojensa juureen.
"Kylmä on, ihan kylmä," virkkoi Almayer ja katseli ilottomasti hymyillen ympärilleen. "Suru ei tässä auta. Ettekä te voi liioin häntä hirttää, niinkuin huomaatte, hyvät herrat," lisäsi hän vakavasti. "Miehellä ei ole päätä eikä juuri kaulaakaan."
Viimeinenkin auringon säde hävisi äkkiä puiden latvoista, virta peittyi samassa pimeään, ja yön hiljaisuudessa tuntui virtaavan veden solina ikäänkuin täyttävän maahan laskeutuvien tummien varjojen rajattoman avaruuden.
"Tässä nyt on Dain," puheli Almayer edelleen ympärillään seisovalle vaikenevalle joukolle. "Ja nyt minä olen pitänyt sanani. Ensin perustin toivoni yhteen, sitten toiseen, ja tässä on viimeinenkin toivoni kipinä sammunut. Nyt ei minulla ole mitään jäljellä. Te luulette, että tässä on vain yksi mies menettänyt henkensä? Te erehdytte. Voin vakuuttaa teille, että minä olen menettänyt henkeni vielä paljon täydellisemmin kuin tuo. Miksi ette hirtä minua?" ehdotteli hän yht'äkkiä sävyisästi kääntyen luutnantin puoleen. "Minä vakuutan teille, että silloin tekisitte ainoastaan muo — muodollisen erehdyksen."
Viimeiset sanansa hän mumisi itsekseen ja alkoi hoippuen tallustella taloansa kohden. "Pois tieltä," jyrähti hän Alille, joka arasti läheni häntä ja tarjosi hänelle apuaan. Kaukaa seurasivat ryhmittäin seisoskelevat säikähtyneet miehet ja naiset hänen haparoivaa kulkuaan. Hän kiskoi itsensä portaiden kaidepuusta parvekkeelle ja onnistui pääsemään käsiksi erääseen tuoliin, johon hän raskaasti pudota lysähti. Almayer istui hetken aikaa huohottaen ponnistuksesta ja vihasta, ja hänen katseensa etsi harhaillen Ninaa. Sitten hän teki uhkaavan liikkeen pihalle päin, mistä hän oli kuullut Babalatchin äänen, ja potkasi kumoon pöydän. Astiat särkyivät kovasti kilahdellen pieniksi siruiksi. Almayer murahteli äkäisesti. Mutta pianpa painui hänen päänsä rinnalle, silmät sulkeutuivat ja huokaisten syvään hän vaipui unen helmoihin.
Sinä yönä näki Sambirin rauhallinen, kukoistava siirtola ensi kerran olemassaolonsa aikana tulien loistavan "Almayerin tuulentuvilta". Ne tulivat laivalyhdyistä, jotka merimiehet olivat ripustaneet parvekkeen edustalle. Siellä nuo kaksi upseeria pitivät oikeuden istuntoa, he tahtoivat näet päästä selville sen kertomuksen todenmukaisuudesta, jonka Babalatchi heille oli esittänyt. Babalatchi oli taas kunniansa kukkuloilla. Hän puhui kaunopuheisesti ja vakuuttavasti vedoten taivasta ja maata todistamaan väitteensä tosiksi. Oli muitakin todistajia. Mahmat Banjeria ja useita muita kuulusteltiin ankarasti, niin että istunto venyi ikävystyttävän pitkälle yöhön. Lähettiläs pantiin kutsumaan Abdullaa paikalle. Tämä kieltäytyi kuitenkin tulemasta vedoten kunnioitettavan korkeaan ikäänsä, mutta lähetti sensijaan Reshidin. Mahmatin täytyi näyttää nilkkakoristetta, ja hänen täytyi katsella mielessään raivo ja pettymys, mitenkä luutnantti pisti sen taskuunsa. Sen piti olla yhtenä Dainin kuoleman todistuskappaleena, joka lähetettäisiin perille lähetystön laatiman virallisen selostuksen mukana. Babalatchin sormus takavarikoitiin niinikään yllämainitusta syystä, mutta kaikki kokenut valtiomies oli osannut alistua tähän heti ensi hetkestä. Hän ei tahtonut kantaa kaunaa, niin kauan kuin voi olla vakuutettu, että valkoiset miehet uskoivat hänen väitteensä tosiksi. Hän aprikoi vielä vakavasti tuota kysymystä, kun hän oikeudenkäynnin loputtua viimeisten mukana poistui paikalta. Hän ei ollut asiasta ihan varma. Mutta jospa nuo olisivat hyvässä uskossa vain ensi yönkin, niin toimittaisi hän Dainin kauaksi heidän ulottuviltaan ja olisi silloin itsekin turvissa. Babalatchi asteli nopeasti poispäin vilkuillen tämän tästä yli olkansa, hän näet pelkäsi, että joku häntä seuraisi. Mutta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään epäillyttävää.
"Kello on jo kymmenen," sanoi luutnantti vilkaisten haukotellen kelloansa. "Kapteenilta saan vielä kohteliaita huomautuksia, kun tullaan laivalle takaisin. Kyllä tämä on vihdoin viimeistä hommaa."
"Luuletko, että niiden jutuissa on jotain perää?" kysäsi nuorempi upseeri.
"Perääkö! Ehkä juuri siteeksi. Mutta jos niissä ei olekaan perää, niin mitä me voimme tehdä? Jos meillä olisi tusinan verran veneitä, niin voisimme tutkia metsäpurot. Mutta ei siitä suurtakaan hyötyä olisi. Tuo humaltunut hupsu oli sittenkin oikeassa. Me emme kylliksi varmoina hallitse tätä itärannikkoa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ovatko riippumattomme kunnossa."
"Kyllä. Minä sanoin jo perämiehelle. Kummallisia ihmisiä tuolla elää," sanoi aliluutnantti viitaten kädellään Almayerin taloon päin.
"Hm! Kummallisia tosiaan. Mutta mitä sinä sille tytölle oikeastaan puhelit? Minä pidin melkein koko ajan isää silmällä."
"Vakuutan sinulle, että olin nuhteettoman kohtelias," puolusteli innokkaasti aliluutnantti itseään.
"Hyvä on. Älähän kiivastu. Mikäli minä ymmärsin, ei tyttö pitänyt kohteliaisuuksista. Minä vain ajattelin, että sinä vähän hienostelit sitä tyttöä. Tiedäthän, että me olemme nyt virkatoimissa."
"Kyllä, kyllä. En unohda sitä koskaan. Kylmän kohtelias, ei muuta."
Molemmat naurahtivat puheelleen. Ja kun uni ei tuntunut vielä tulevan, alkoivat he rinnakkain mitellä parveketta. Kuu pujahti esille puiden takaa ja sai virran äkkiä hopeisena hohtelemaan. Metsä tuli esille synkästä pimeästä ja reunusti jylhän ja miettivän näköisenä kimaltelevaa vettä. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut henkäystäkään ilmassa.
Merimiesten tavoin upseerit astelivat samaa jalkaa edes takaisin vaihtamatta sanaakaan. Irtonaiset lankut natisivat säännöllisin väliajoin heidän kävellessään, ja tuo natina tuntui vastenmielisen kireältä yön hiljaisuudessa. Kun he taas kerran olivat juuri pyörähtämässä ympäri, seisahtui nuorempi upseeri, jotakin kuuntelemaan.
"Kuulitko?" hän kysyi.
"En!" vastasi toinen. "Mitä sitten?"
"Minä olin kuulevinani hyvin heikon huudon. Se tuntui naisen ääneltä.
Tuosta toisesta rakennuksesta. No! Nyt taas! Kuuletko?"
"En kuule," vastasi luutnantti kuunneltuaan jonkun aikaa. "Te nuoret miehet kuulette aina naisten ääniä. Jos sinä alat nähdä unia, niin on sinun parasta päästä riippumattoon. Hyvää yötä."
Kuu kohosi yhä korkeammalle ja pehmeät varjot tulivat yhä pienemmiksi ja painuivat piiloon ikäänkuin lymytäkseen tuota kylmää, julkeata valoa.