NELJÄS LUKU.
Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi mukanaan Straits Timesin viimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaiva Princess Amelia yht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa. Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen. Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.
Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.
Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan "junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot, jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa, mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien etäisiä tervehdyshuutoja.
Nina epäröi hetkisen, ennenkuin alkoi oikaista poikki virran. Eurooppalaismallinen alus oli siksi harvinainen näky, että se teki hänet hieman levottomaksi. Mutta leveänä lepäävä virta oli siksi pimeä, ettei siinä pientä kanoottia eroittanut. Nina pani muutamalla melan vedolla piiskuisen aluksensa kovaan vauhtiin. Hän oli polvillaan kanootin pohjalla taivuttaen eteenpäin yläruumiinsa, kuullakseen vähimmänkin epäillyttävän äänen. Näin ohjasi hän kulkunsa Lingardin ja Kumpp:in pientä laituria kohden. Hänellä oli hyvänä oppaana parafiinilampun voimakas valo, joka loisti Almayerin kesämajan valkeaksi pestyltä parvekkeelta. Laituri itse, joka oli rannan yli riippuvien pensaiden varjossa, oli pimeän peitossa. Jo ennenkuin Nina voi eroittaa laiturin, kuuli hän, mitenkä suuri vene ontosti kumahdellen iski sen mädänneihin patsaisiin. Hän kuuli myöskin kuiskailevaa puhetta veneestä, jonka valkoisesta väristä ja suuruudesta — vene näet hämärästi eroittui lähempää — hän arvasi, että se oli tullut äsken ankkuroituneesta prikistä. Nina pysäytti kanoottinsa rivakalla melan liikkeellä, nopealla vedolla pyöräytti hän sen pois laiturin luota ja ohjasi kulkunsa pienelle metsäpurolle, mistä pääsi talon takapihalle. Hän kokasti kanoottinsa puron liejuiseen suuhun ja lähti astelemaan taloa kohti poikki pihamaan poljetun ruohikon. Vasemmalta, keittiösuojuksesta, loisti punainen häikäisevä valo läpi banani-istutuksen, jonka laitaa hän kulki. Illan hiljaisuudessa kuului sieltä äänekästä naisten naurua. Nina voi siitä päättää, että hänen äitinsä ei ollut lähellä, sillä nauru ja Mrs. Almayer eivät olleet likeisiä naapureita. Hän on varmaankin sisällä, ajatteli Nina, juostessaan kevyesti painuneita, huojuvia lankkuportaita, jotka veivät talon kahtia jakavaan kaitaan käytävään. Oven ulkopuolella seisoi pimeässä varjossa uskollinen Ali.
"Kuka siellä on?" kysäsi Nina.
"Muuan mahtava malaiji on saapunut", vastasi Ali hillityllä äänellä. "Hän on rikas mies. Hänellä on kuusi keihäsmiestä mukanaan. Oikeita sotamiehiä, ymrnärrättehän. Ja hänen pukunsa on vasta uljas. Minä näin sen. Se sitten loistaa! On siinä jalokiviä! Älkää menkö sinne, Nina-neiti. Herra kielsi, mutta vanha rouva meni kuitenkin. Herra on vihainen. Voi, armelias Allah, minkälaisia jalokiviä sillä miehellä on!"
Nina livahti orjan estelevän käden sivu pimeään käytävään, jonka toisessa päässä hän näki riippuvan oviverhon tulipunaisessa hohteessa pienen tumman olennon kyyhöttämässä seinän luona. Hänen äitinsä siellä hekumoi silmillään ja korvillaan kaikesta siitä, mikä tapahtui parhaillaan parvekkeen etualalla. Nina lähestyi äitiä saadakseen osansa hänkin uutuuden harvinaisesta nautinnosta. Häntä kohtasi äitinsä ojennettu käsi ja hiljainen, kuiskaava varoitus, ettei vain meluaisi.
"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.
Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.
"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaen
tyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullut
Sambiriin — oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen.
"Mene pois, tyttö!"
Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa. Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi oviverhoon.
Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.
"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".
Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:
"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".
Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:
"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut, vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa, jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa lienevätkään! Mokomat!"
Almayerin ääni kuului jo vähän iloisemmalta hänen vastatessaan.
"Hyvä, tehdään niinkuin tahdot. Minä olen valmis kuuntelemaan sinua huomenna mihin aikaan tahansa, jos sinulla on jotain sanottavaa. Mutta mitä joutavia minä puhunkaan! Kun sinä kerran olet nähnyt sulttaani Lakamban, niin et halua palata tänne, Dain. Saatpa nähdä. Muista vain, että minä en tahdo olla missään tekemisissä Lakamban kanssa. Sen voit sanoa hänelle. Mutta mitä asiaa sinulla loppujen lopulla sitten on minulle?"
"Huomenna me puhumme siitä, tuan. Nyt minä jo tunnen sinut", vastasi malaiji. "Minä puhun vähän englantia, niin että me voimme puhella kenenkään meitä ymmärtämättä ja sitten — —".
Hän keskeytti äkkiä puheensa kysyen kummissaan: "Mistä tuo melu tulee, tuan?"
Almayer oli myöskin kuullut yhä äänekkäämpää melua. Se johtui ottelusta, jonka naiset olivat taas omalla puolellaan aloittaneet. Ilmeisesti oli Ninan kiihkeä uteliaisuus voittamassa äitinsä korkean käsityksen sopivasta käytöksestä. Selvästi kuuli raskasta hengitystä, ja oviverho heilahteli ottelun kestäessä, joka oli pääasiallisesti fyysillistä laatua, vaikkakin samalla kuului Mrs. Almayerin äkäisesti nuhteleva ääni. Tavallisuuden mukaan ei hänen puheessaan ollut mitään johdonmukaisuutta, vaan syyti hän totuttuun tapaansa häpäiseviä sanoja.
"Sinä häpeämätön nainen! Oletko sinä orja?" kirkui kimakasti suuttunut talon emäntä. "Peitä kasvosi, senkin lurjus! Mokomakin valkoinen käärme, en päästä sinua!"
Almayerin kasvoilla kuvastui suuttumus ja samalla epäilys siitä, oliko viisasta sekaantua äidin ja tyttären välisiin asioihin. Hän vilkasi malaijilaiseen vieraaseensa, joka vaijeten odotteli mellakan loppumista. Asia näytti vierasta huvittavan. Mutta Almayer huitaisi vain halveksivasti kädellään ja murahti:
"Ei se ole mitään. Naiset siellä vain."
Malaiji nyökkäsi arvokkaasti päätään, ja hänen kasvonsa saivat rauhallisen, välinpitämättömän ilmeen, niinkuin tapa vaati tuollaisen selityksen jälkeen. Kiista oli nyt päättynyt, ja ilmeisesti nuoremman tahto oli voittanut, sillä Mrs. Almayerin korkeakantaisten sandaalien kiireinen kapse loittoni ja häipyi kuulumattomiin. Rauhoittunut talon isäntä aikoi juuri aloittaa uudelleen keskustelun, kun hän ihmeekseen huomasi vieraansa kasvojen ilmeen aivan odottamatta muuttuneen. Almayer käänsi silloin päätään ja näki Ninan seisovan oven aukossa.
Mrs. Almayerin peräydyttyä kiistakentältä Nina oli kohottanut valloittamaansa oviverhoa ja huudahtanut halveksivasti: "Sehän on vain kauppias." Ja nyt hän seisoi kirkkaassa valossa, pimeä käytävä taustanaan, hänen huulensa olivat raollaan, hänen tukkansa oli vielä kiistasta epäjärjestyksessä, ja hänen ihanissa, säihkyvissä silmissään oli yhä vihainen tuike. Yhdellä silmäyksellä huomasi hän ryhmän valkopukuisia keihäsmiehiä, jotka seisoivat liikkumattomina varjossa, parvekkeen syrjäisessä kolkassa. Hänen katseensa kiintyi uteliaasti loistavan seurueen johtajaan. Tämä seisoi vähän syrjässä, melkein Ninaa vastapäätä, ja näin arvaamattoman kauniin näyn lumoamana hän oli kumartunut syvään ja kohottanut yhteen liitetyt kätensä päänsä yläpuolelle kunnioituksen merkiksi. Sitä malaijit osoittavat vain maan mahtaville. Räikeä lampun valo, joka valaisi hänen mustan, silkkisen viittansa kultakirjailua, taittui tuhansina säkenöivinä säteinä hänen tikarinsa jalokivillä koristettuun kahvaan. Se pisti esille monipoimuisesta, punaisesta uumaverhosta, joka oli kääritty leveäksi vyöksi. Niinikään leikkivät valon säteet sormusten kallisarvoisilla kivillä, joita hänellä niin runsaasti oli mustissa sormissaan. Hän oikaisihe nopeasti tehtyään syvän kumarruksensa ja laski joustavan kevyesti kätensä lyhyen miekkansa kahvaan, joka oli koristettu kirkkaiksi värjäillyillä, hevosen karvoista tehdyillä hetaleilla. Nina, joka epäröiden seisoi kynnyksellä, näki edessään solakan keskikokoisen vartalon ja leveät, voimakkaan näköiset hartiat. Sinisen, poimuisen turbaanin alta, jonka tupsut sievästi laskeutuivat yli vasemman olan, pistivät esille päättävän, hillittömän hyvätuulisen, mutta samalla arvokkaan näköiset kasvot. Jykevä alaleuka, täyteläiset punaiset huulet, liikehtivät sieraimet ja ylpeä pään asento todistivat puolivilliä, kesyttämätöntä, ehkäpä julmaakin olentoa ja hälvensivät samalla sitä vaikutusta, minkä hänen rodulleen niin ominaiset, naismaisen lempeät silmänsä tekivät. Kun Nina oli vapautunut ensi ihmettelystään, näki hän noitten silmien kiintyneen itseensä niin hillittömän ihailevasti ja kaipaavasti, että hän tunsi tähän asti hänelle vieraan, hätääntymisen ja mielihyvän sekaisen kainouden tunteen vähitellen valtaavan koko olentonsa. Hämmentyneenä näistä oudoista tunteista Nina pysähtyi oven aukkoon ja vetäsi vaistomaisesti verhon alaosan yli kasvojensa jättäen näkyville ainoastaan pyöreähkön leukansa, kasvoille valahtaneen tukan kiehkuran ja toisen silmän, jolla voi tarkastella tuota komeata, uljasta miestä. Ei yksikään niistä harvoista kauppiaista, joita hän oli nähnyt tällä samalla parvekkeella, ollut likimainkaan tähän verrattavissa.
Dain Maroola unohti, tämän aavistamattoman näyn häikäisemänä, hämmentyneen Almayerin, prikinsä ja seurueensa. Hän tuijotti vain rajattomasti ihaillen uuteen tuttavaansa ja ympäristöönsä ja hän tunsi valtaavaa kaipuuta yhä vain katsella ja katsella yht'äkkiä tavatessaan niin paljon rakastettavaa ja vielä niin vähän lupaavassa paikassa — niinkuin hänestä ensin oli tuntunut.
"Tämä on minun tyttäreni", sanoi viimein Almayer hämillään. "Ei se sen enempää merkitse. Valkoisilla naisilla on omat tapansa, niinkuin tiedät, tuan, sinä joka kertomuksiesi mukaan olet niin paljon matkustanut. Olipa nyt, miten olikin, on jo myöhä. Huomenna me puhumme puhuttavamme loppuun."
Dain kumarsi syvään koettaen samalla valaa viimeiseen silmäykseensä, jonka hän loi tyttöön, rajatonta ihailua uhkuvan ilmeen. Mutta heti sen jälkeen hän jo pudisti Almayerin kättä arvokkaan kohteliaasti ja hän näytti olevan aivan välinpitämätön kaikesta naisseurasta. Hänen miehensä lähtivät liikkeelle, ja hän seurasi heitä nopeasti, kintereillään tukeva, villin näköinen sumatralainen, jonka hän oli esittänyt prikinsä alikapteenina. Nina meni parvekkeen käsipuun luo ja näki kuun valon kimaltelevan keihäitten teräksisissä päissä ja kuuli messinkisten nilkkarenkaitten rytmillisen kilkahtelun miesten astuessa peräkkäin laituria kohti. Hetken kuluttaa vene kiisi vesillä häämöttäen valtavan suurena kuun kirkkaassa valossa. Se oli kuin musta möhkäle veden yli vaappuvassa, hienossa autereessa. Nina kuvitteli erottavansa kauppiaan sorjan vartalon seisomassa suorana perässä. Mutta hetken perästä kaikki ääriviivat hämmentyivät ja hävisivät samassa virran keskiosaa verhoavaan valkoiseen usvaan.
Almayer oli sillä aikaa lähestynyt tytärtään ja nojaten molempia käsivarsiaan kaidepuuhun katsellut pahatuulisena parvekkeen eteen kertynyttä rikkaläjää ja särkyneitä pulloja.
"Mitä melua te siellä äsken piditte?" tokaisi hän äkäisesti kohottamatta katsettaan. "Hiisi vieköön sinut ja äitisi! Mitä hän sitten tahtoi? Miksi sinä tulit sieltä esille?"
"Hän ei tahtonut antaa minun tulla," virkkoi Nina. "Hän on vihainen. Hän sanoo, että tuo mies, joka äsken meni, on joku rajahi. Luulenpa, että hän on tällä kertaa oikeassa."
"Te naiset taidatte kaikki olla löylynlyömiä", tiuskasi Almayer. "Mitä tekemistä sinulla, hänellä, kenelläkään on sen kanssa? Tuo mies haluaa kerätä trepangeja[8] ja linnunpesiä saarilla. Hän sanoi minulle niin, tuo teidän rajahinne. Hän tulee taas huomenna. Minä tahdon, että te molemmat pysyttelette silloin poissa kotoa ja annatte minun hoitaa asioitani rauhassa."
Dain Maroola tuli seuraavana päivänä ja keskusteli pitkään Almayerin kanssa. Näin alkoi läheinen ja ystävällinen suhde näitten miesten kesken. Aluksi kiinnitettiin siihen Sambirissa suurta huomiota, mutta vähitellen totuttiin näkemään tuon tuostakin monet tulet palamassa Almayerin pihamailla. Maroolan miehet siellä lämmittelivät itseään kylminä koillismonsuunin öinä, sillä aikaa kun heidän isäntänsä piti pitkiä neuvotteluita herra Putihin kanssa, mitä nimeä he keskenään käyttivät Almayeristä puhuessaan. Hyvin uteliaita oltiin Sambirissa tietämään, kuka tämä uusi kauppias oikeastaan oli. Oliko hän nähnyt sulttaanin? Ja mitä sulttaani oli sanonut? Oliko kauppias antanut lahjoja? Mitä hän ostaisi? Mitä hän möisi? Näin kyselivät kiihkeästi toisiltaan virran varsille rakennettujen bambumajojen eläjät. Vieläpä komeammissakin rakennuksissa, kuten Abdullan talossa ja mahtavimpien kauppiaiden, arapialaisten, kiinalaisten ja bugiisien[9] päämajoissa oltiin hyvin jännittyneinä. Ja tätä kesti useita päiviä. Epäluuloisia kun olivat syntymästään asti, he eivät tahtoneet uskoa sitä yksinkertaista selitystä, minkä nuori kauppias aina oli valmis antamaan itsestään. Ja kuitenkin se näytti aivan todenmukaiselta. Hän sanoi olevansa kauppias ja hän möikin riisiä. Hän ei halunnut ostaa guttaperkkaa eikä mehiläisten vahaa, vaan hän aikoi käyttää lukuisaa miehistöänsä apunaan kerätäkseen trepangeja virran suussa olevilta koralliriutoilta ja etsiessään linnunpesiä mantereelta. Näitä kahta tavaraa hän ilmoitti olevansa halukas ostamaan, jos niitä jotenkin oli saatavissa. Hän sanoi olevansa Balista ja arvoltaan bramani. Jälkimäisen väitteen hän osoittikin todeksi sillä, että kieltäytyi nauttimasta minkäänlaista ruokaa käydessään tuon tuostakin vieraana Lakamban ja Almayerin talossa. Lakamban luo hän tavallisesti meni öiseen aikaan, ja hänen vastaanottonsa kestivät kauan. Babalatchi, joka aina oli kolmantena näissä ruhtinaan ja kauppiaan välisissä neuvotteluissa, osasi taitavasti vältellä kaikki uteliaitten ahdistelut, kun ne tahtoivat päästä selville näitten tiheitten, pitkien neuvottelujen aiheesta. Arvokkaan Abdullan udellessa sitä häneltä kylmän kohteliaasti, hän tavallisesti turvautui siihen, että tuijotti ilmeettömästi yhdellä silmällään kysyjään ja tekeytyi peräti tyhmäksi.
"Minä olen vain herrani orja", mutisi silloin Babalatchi epäröivän tavoin. Mutta sitten hän kuitenkin yht'äkkiä oli päättävinään olla rajattoman avomielinen ja kertoi Abdullalle jostain riisikaupasta toistaen sanat: "Sata suurta säkkiä osti sulttaani ja sata tuan." Tämän hän sanoi salaperäisen juhlallisesti. Vaikka Abdulla oli varmasti vakuutettu, että tärkeämpiäkin kauppoja oli kysymyksessä, niin kuunteli hän kuitenkin ilmoitusta hillitysti ihmetellen. Ja sitten erosivat nämä ystävykset. Arapialainen kirosi sydämessään tuota ovelaa orjaa, Babalatchi jatkoi matkaansa astellen pölyistä polkua. Kun hän siinä kulki ruumistaan huojutellen, leuassaan muutamia esiinpistäviä harmaita haivenia, niin muistutti hän uteliasta vuohta, joka oli menossa jollekin luvattomalle retkelle. Tarkkaavasti seurattiin hänen joka liikettään. Jim-Eng, joka jo kaukaa äkkäsi Babalatchin, karkoitti heti itsestään piintyneen opiumin polttajan raukeuden, kiirehti huojuen keskelle tietä odottamaan tämän tärkeän henkilön tuloa ja oli aina valmis kutsumaan hänet vieraanvaraisesti luokseen. Mutta Babalatchin varovaisuus piti nytkin puolensa, vaikka hyökkäämässä oli yhteisvoimin hyvä toveruus ja väkevä katajanmarjaviina, mitä kunnon kiinalainen auliisti tarjosi. Jim-Eng, jonka täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi, jäi vähääkään viisastumatta istumaan tyhjän pullonsa ääreen ja seurasi surumielisin katsein poistuvaa Sambirin politikkoa tämän kulkiessa aina vaihtelevia kiertoteitään, jotka tavallisesti kuitenkin lopulta veivät hänet Almayerin alueelle.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Dain Maroola oli saanut sovinnon aikaan valkoisen ystävänsä ja rajahin välillä, oli yksisilmäinen diplomaatti taas tullut hollantilaisen talon ainaiseksi vieraaksi. Almayerin suureksi harmiksi hänet voi tavata minä vuorokauden aikana tahansa. Milloin kuljeskeli hän hajamielisenä parvekkeella, milloin piileskeli talon käytävissä, milloin taas pujahti aivan äkkiarvaamatta esille jonkun nurkan takaa, ja aina hän koetti saada Mrs. Almayeriä keskustelemaan salassa kanssaan. Isäntää itseä hän kovasti karttoi, ikäänkuin olisi peljännyt, että valkoisen miehen kauan hillityt tunteet voisivat purkautua, ja hän saisi äkkiä lähtöpotkun. Mutta keittiösuojus oli sensijaan hänen lempipaikkansa, ja hän oli siellä jokapäiväinen vieras. Tuntikausia hän istua kyyrötti askareissaan puuhailevien naisten parissa, nojaten leukaansa polviin, käärien laihat käsivartensa jalkojensa ympäri ja pälyillen levottomasti yhdellä silmällään ympärilleen. Kas siinä oli uteleva rumuus personoituna!
Almayer aikoi monasti valittaa Lakamballe hänen pääministerinsä tunkeilevaisuudesta, mutta Dain kielteli häntä siitä. "Emmebän me voi puhua sanaakaan täällä niin, ettei hän sitä kuulisi", murahti Almayer.
"Tule sitten puhelemaan prikille", vastasi tähän Dain rauhallisesti hymyillen. "On hyvä antaa sen miehen tulla tänne. Lakamba luulee, että se tietää kaikki. Ehkäpä sulttaani pelkää, että minä lähden karkuun. Parasta on, tuan, antaa tuon yksisilmäisen krokodiilin paistattaa aurinkoa sinun pihamaillasi".
Almayer suostui tähän vastahakoisesti, mutisten itsekseen jostain persoonallisen loukkauksen uhkauksista, ja vilkuili samassa pahansuovasti ijäkkääseen valtiomieheen, joka levollisen itsepäisesti istua nökötti hänen oman kotinsa riisipadan ääressä.