VIIDES LUKU.
Lopulta yleinen jännitys vaimeni Sambirissa. Sen asukkaat tottuivat näkemään yhtämittaista tuloa ja menoa Almayerin talon ja laivan välillä, laivan, joka nyt oli köysillä kiinnitetty vastakkaiselle rannalle. Eikä siirtolan naisiakaan häirinnyt enää välttämättömien kotiaskartensa suorittamisessa se kuumeentapainen kiire, jolla Almayerin venemiehet korjailivat vanhoja kanootteja. Jopa pettynyt Jim-Engkin jätti sikseen väsyneitten aivojensa vaivaamisen kauppasalaisuuksilla ja vaipui taas opiumipiippunsa avulla autuaalliseen raukeuteensa, antaen Babalatchin jatkaa matkaansa sivu talon, kutsumatta häntä sisälle ja näennäisesti välittämättä hänestä.
Niinpä eräänäkin lämpimänä iltapäivänä, jolloin autio virta kimalteli kohtisuoraa paistavan auringon säteissä, Sambirin diplomaatti voi liehakoivien utelijain häiritsemättä työntää vesille pienen kanoottinsa pensaitten suojasta, missä se tavallisesti oli kätkettynä hänen vieraillessaan Almayerin alueella. Hitaasti ja veltosti Babalatchi meloi istuen kyykyssä veneen pohjalla ja lyyhistyen mahdollisimman pieneksi tavattoman suurilierisen hattunsa alle välttääkseen polttavaa kuumuutta, joka heijastui veden pinnasta. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä hänen herransa oli varmaankin levolla tähän aikaan päivästä. Hänellä oli runsaasti aikaa soutaa virran yli. Hyvin hän vielä ennättäisi tervehtimään herraansa tärkeillä uutisilla tämän herätessä. Mahtaisikohan rajahi tulla pahoilleen? Mahtaisikohan rajahi äkäisesti iskeä eberiholtsisella sauvallaan lattiaan koettaen näin säikäyttää palvelijaansa sekavilla vihansa purkauksilla. Vai kyykistyisiköhän tämä maahan hyvätuulisesti hymyillen, hieroisi pehmeästi käsillään vatsaansa tavanmukaisin elein, yskisi runsaasti limaa messinkiseen maljakkoon ja murahtaisi lopulta hiljaa hyväksymisen merkiksi? Tällaisia ajatuksia risteili Babalatchin mielessä, kun hän taitavasti melaansa käytellen souti poikki virran, päämääränä rajahin palatsi, jonka paaluvarustukset pistivät esille rannan tiheästä lehdiköstä, aivan Almayerin taloa vastapäätä.
Tällä kertaa hänellä todellakin oli jotain kerrottavaa. Viimeinkin jotain varmaa, mikä vahvistaisi jokapäiväiset epäilykset, vahvistaisi ne tavalliset tuttavallisuuden ja salaisten silmäysten merkit, jotka hän äsken oli nähnyt, ja ne tuliset sanat, jotka hän oli kuullut Dain Maroolan ja Almayerin tyttären vaihtavan keskenään. Lakamba oli tähän asti kuunnellut kaikkia hänen kertomuksiaan levollisesti ja ilmeisesti epäillen. Mutta nyt hän alkoi tulla asiasta vakuutetuksi, sillä Babalatchi oli saanut varmoja todistuksia. Hän oli saanut niitä juuri tänä aamuna, kun hän päivän koittaessa oli ollut kalassa sillä purolla, jonka varrella oli Bulangin talo. Siellä hän oli nähnyt pienestä veneestään Ninan pitkän kanootin liukuvan ohi. Tyttö oli istunut perässä kumartuneena yli Dainin, joka oli ollut pitkänään veneen pohjalla, pää tytön polvilla. Babalatchi oli nähnyt sen itse. Hän oli seurannut heitä, mutta pian he olivat tarttuneet meloihinsa ja päässeet karkuun hänen valppaalta silmältään. Muutamia minuutteja sen perästä hän oli nähnyt Bulangin orjatytön melovan pienessä ruuhessaan kauppalaan myömään leivoksiaan. Tämä oli myöskin huomannut heidät aamun sarastaessa. Babalatchi virnaili itsekseen muistellessaan orjatytön hämmentyneitä kasvoja ja vapisevaa ääntä tämän vastatessa hänen kysymyksiinsä. Tuo pikku Taminah varmaankin ihaili Dain Maroolaa. Se oli hyvä! Ja Babalatchi nauroi ääneen tekemälleen huomiolle. Mutta sitten hän tuli äkkiä vakavaksi ja rupesi jonkun omituisen mielikuvayhtymän vaikutuksesta mietiskelemään hintaa, josta Bulangi mahdollisesti möisi tytön. Hän pudisteli alakuloisesti päätään muistellessaan, että Bulangi oli jäykkä mies ja oli kieltäytynyt muutama viikko sitten luovuttamasta luota Taminah'ia sadasta dollarista. Mutta samassa huomasi hän, että kanootti oli ajelehtinut hänen mietiskellessään liian kauaksi virran mukana. Hän karkoitti mielestään alakuloisuuden, minkä hänen vakaumuksensa Bulangin tinkimättömyydestä oli aiheuttanut, sieppasi aironsa ja vedettyään muutaman vedon poikkesi rajahin asuntoon johtavaan väylään.
Samana iltapäivänä Almayer, niinkuin hänellä viimeaikoina oli ollut tapana, liikuskeli rantaäyräällään valvoen veneittensä korjailemista. Lopultakin hän oli tehnyt päätöksensä, oppaanaan ukko Lingardin muistikirjasta löytyneet hajanaiset tiedot, hän aikoi lähteä etsimään tuota kultasuonta, tuota aarreaittaa, missä hänen tarvitsi vain kumartua kerätäkseen tavattoman suuren omaisuuden ja toteuttaakseen nuoruutensa unelman. Saadakseen tarpeellista apua hän oli uskonut tietonsa Dain Maroolalle ja hän oli suostunut tekemään sovinnon Lakamban kanssa, joka taas puolestaan kannatti yritystä sillä ehdolla, että saisi olla osallisena voiton jaossa. Almayer oli näin pannut yhden kortin varaan ylpeytensä, kunniansa ja rehellisyytensä ottaen huomioon yrityksensä tavattoman suuren vaaranalaisuuden. Häntä häikäisivät ne suuremmoiset tulokset, jotka tämän niin vastenmielisen, mutta niin välttämättömän liiton kautta voitaisiin saavuttaa. Vaarat olivat tosin suuret, mutta olihan Maroola uljas mies. Ja hänen väkensä tuntui yhtä uhkarohkealta kuin päällikkö itsekin. Lopuksi Lakamban avustus näytti takaavan menestymisen.
Kahtena viimeisenä viikkona Almayer puuhaili yksinomaan matkavarusteluissaan. Hän liikkui työmiestensä ja orjiensa parissa kuin haltioitunut. Samalla kun hän jakeli käytännöllisiä, yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten veneet olivat varustettavat, valtasivat hänen mielensä kiihkeät, ennen kuulumattoman mahtavuuden unelmat. Silloin hävisivät hänen mielikuvituksensa silmistä nykyinen kurjuus polttavan auringon ja liejuisten, pahalle lemahtavain rantojen ilmapiirissä, ja sijalle tuli hänelle itselleen ja Ninalle varatun loistavan tulevaisuuden mahtava näky. Tuskinpa hän ensinkään näki Ninaa näinä viimeisinä päivinä, vaikka tämä lempitytär alati oli hänen mielessään. Tuskinpa hän huomasi Dainiäkään, jonka alituinen oleskelu hänen talossaan nyt oli tullut hänestä aivan luonnolliseksi, kun heitä kerran yhdistivät yhteiset edut. Tavatessaan nuoren päällikön hän tervehti tätä hajamielisesti ja jatkoi matkaansa haluten nähtävästi välttää vierastaan. Hän koetti haihduttaa mielestään nykyhetken vastenmielisen todellisuuden iskeytymällä työhönsä ja antamalla mielikuvituksensa liidellä kauaksi yli puiden latvojen, aina lännessä siintäviin suuriin, valkoisiin pilviin asti, missä Eurooppa, tuo paratiisi, odotteli tulevaa idän miljoonamiestä. Ja Maroola taas, kun kauppa kerran oli tehty eikä ollut mitään liikeasioita keskusteltavana, ei liioin näyttänyt välittävän valkoisen miehen seurasta. Dain oli kylläkin aina saapuvilla, mutta harvoin hän viipyi pitkään rannassa. Mieluimmin tuo malaijilainen päällikkö, käydessään joka päivä valkoisen miehen talossa, kulki rauhallisesti rakennuksen pääkäytävän kautta ja ilmestyi takapuutarhaan, missä keittiösuojuksen tuli paloi, ja sen yläpuolella riisipata Mrs. Almayerin tarkan valvonnan alaisena heilui. Dain tavallisesti väisti tuota suojusta, mistä nousi mustaa savua ja mistä kuului pehmeitten naisäänten livertelyä, ja kääntyi vasemmalle. Siellä muodostui banani-istutuksen laidassa palmujen ja mangopuiden ryhmästä varjoisa paikka. Muutamat siellä täällä olevat pensaat sen jonkun verran vielä eroittivatkin ympäristöstä, niin että sinne pääsi tunkeutumaan ainoastaan palveluksessa olevien naisten rupatus ja silloin tällöin räjähtävä naurunpurskahdus. Kun Dain kerran oli siellä, niin ei häntä enää näkynyt. Nojaten pitkän palmun pehmeään runkoon hän odotteli piilossaan, silmät loistaen ja tyytyväinen hymy huulilla, kunnes kuuli kuivuneen ruohon vienosti kahisevan Ninan kevyistä askelista.
Jo ensi hetkestä alkaen, kun Dain oli saanut ihailla tuota hänen makunsa mukaista herttaisuuden esikuvaa, oli hän sydämensä sisimmässä vakuutettu, että tytöstä tulisi hänen omansa. Hän tunsi, mitenkä keskinäisen ymmärtämyksen hienot henkäykset saivat vastakaikua heidän kummankin villissä luonteessa. Ja siksi hän ei kaivannut Mrs. Almayerin rohkaisevia hymyilyjä, jotka tuntuivat kehoittavan häntä lähestymään tyttöä joka mahdollisessa tilaisuudessa. Ja joka kerta kun Dain puheli Ninalle ja katseli häntä silmiin, tunsi Nina, vaikkakin käänsi kasvonsa poispäin, että tämä uljaan näköinen mies, joka kuiskaili hehkuvia sanoja hänen herkkään korvaansa, oli hänen kohtalonsa toteuttaja, hänen unelmiensa täyttymys. Mies, peloton ja raju, yhtä valmis iskemään vihollisiaan välkkyvällä tikarilla kuin sulkemaan rakastettunsa hurjaan syleilyyn. Kas siinä äitinsä kertoman malaijilaispäällikön ihannekuva!
Suloisella pelonsekaisella vavistuksella tunsi Nina vaistossaan, miten samanlaiset he olivat. Kuunnellessaan Dainin sanoja, huomasi hän uuden elämän aukenevan itselleen ja tunsi, että hänen elämänsä oli täydellistä ainoastaan silloin, kun hän oli Dainia lähellä. Ja hän antautui nauttimaan unelmiensa onnesta. Kasvot puoleksi peitettyinä ja vaijeten, kuten malaijitytölle on soveliasta, hän kuunteli Dainin kuiskeita, Dainin, joka malaijilaisen sydämensä syvyydestä jakeli hänelle tulisen rakkauden aarteita. Dain tunnusti rakkautensa hillittömällä kiihkolla, kuten ainakin mies, jota eivät vähääkään sitoneet sivistyneessä ilmenevän itsekurin vaikutukset.
Näin viettivät he monet ihanat, nopeasti kiitävät hetket mangopuitten varjossa herttaisen pensasverhon suojassa, kunnes viimein tavallisesti Mrs. Almayerin kimakka ääni ilmoitti, että nyt oli erottava, niin ikävältä kuin se mahtoi heistä tuntuakin. Mrs. Almayerillä oli näet helposti suoritettavana tehtävänään vartioida miestään, ettei tämä vain häiritsisi tyttärensä lemmenasiain herttaista menoa, jolle äiti sydämensä pohjasta antoi siunauksensa. Onnellisena ja ylpeänä hän katseli Dainin sokeata rakkautta ollen varma siitä, että tämä oli suuri, mahtava päällikkö. Lisäksi tyydytti vielä Dainin aulis anteliaisuuskin hänen rahanhimoisia taipumuksiaan.
Päivää ennen sitä, jolloin Babalatchi omin silmin oli saanut epäilyksensä vahvistetuiksi, viivyivät Dain ja Nina tavallista kauemmin varjoisassa lymypaikassaan. Vasta kun Mrs. Almayer kuuli miehensä raskaasti astelevan parvekkeella ja vaativan äkäisesti ruokaa, hän piti parhaana päästää varoittavan huutonsa kuuluville. Maroola hyppäsi silloin kevyesti yli matalan bambuaidan ja kulki hiiviskellen halki banani-istutuksen talon takana olevan metsäpuron liejuiseen rantaan. Nina sensijaan asteli hitaasti taloa kohti täyttämään isänsä toivomuksia, kuten hänellä oli tapana tehdä joka ilta. Almayer tunsi itsensä hyvin onnelliseksi sinä iltana. Matkavarustukset olivat jo melkein valmiit. Huomenna hän työntäisi veneensä vesille. Henkensä silmillä hän näki jo runsaan saaliin edessään. Ja pitäen tinalusikkaa kädessään hän aivan unohti edessään olevan riisilautasen suunnitellen mielessään jonkinlaista loistavaa juhlaa, jota pidettäisiin hänen saapumisensa kunniaksi Amsterdamissa. Oikoillen pitkässä nojatuolissa Nina kuunteli hajamielisenä niitä muutamia hajanaisia sanoja, jotka tulivat kuuluville hänen isänsä huulilta. Löytöretki! Kultaa! Mitä hän välitti kaikesta tuosta? Mutta kun hänen isänsä mainitsi Maroolan nimen, niin kuunteli hän perin tarkkaavasti. Dainin piti mennä huomenna myötävirtaa prikillään ja viipyä muutamia päiviä, kertoi Almayer. Tämä viivytys oli hyvin harmillista. Heti kun Dain oli palannut, piti heidän lähteä liikkeelle hetkeäkään menettämättä, sillä virran vesi oli nousemassa. Almayer arveli, että virta hyvinkin paisuisi. Hän työnsi kärsimättömästi luotaan lautasen noustessaan pöydästä. Mutta nyt ei Nina enää ollutkaan häntä kuunnellut. Dainko menisi pois! Siksikö Dain oli rauhallisella, käskevällä tavallaan, jota Nina niin mielellään noudatti, kutsunut häntä tapaamaan itseään päivän koittaessa Bulangin metsäpurolle. Nina mietti jo, oliko hänen kanootissaan melaa. Oliko kaikki kunnossa? Hänen pitäisi aikaisin lähteä liikkeelle — kello neljältä aamulla, siis muutaman tunnin perästä.
Nina nousi nojatuolistaan, sillä hän arveli kaipaavansa lepoa, ennenkuin lähtisi pitkälle soutumatkalle varhain aamulla. Lamppu paloi himmeästi ja hänen isänsä, joka oli väsynyt päivän vaivoista, oli jo riippumatossaan. Nina sammutti lampun ja meni pääkäytävän oikealla puolella olevaan tilavaan huoneeseen, joka hänellä oli äitinsä kanssa yhteisenä. Kun hän astui huoneeseen, huomasi hän, että äitinsä ei ollutkaan mattokasalla, joka oli tämän vuoteena eräässä huoneen nurkassa, vaan puuhaili kumarassa avatun, suuren puukirstunsa ääressä. Lattialla oli kookkospähkinän kuoren puolikas täynnä öljyä, lampun sydämenä oli siinä uiskenteleva pumpulikankaan palanen. Mrs. Almayerin ympäröi punertava valokiehkura, joka pilkisti esille mustasta, pahalle haisevasta savusta. Mrs. Almayerin selkä oli kumarassa, pää ja hartiat syvän laatikon sisässä. Hän kopeloi siellä jotain käsillään, ja samalla kuului hopearahojen pehmeätä kilahtelua. Hän ei ensin huomannut tyttärensä tuloa, ja seisten hiljaa äitinsä vieressä Nina näki, miten pieniä, purjekankaasta tehtyjä säkkejä oli rivissä kirstun pohjalla. Nina näki vielä, miten äitinsä otti sieltä esille kourallisia kimaltelevia guldeneita ja meksikolaisia dollareita ja antoi niitten hitaasti kuin virran liukua kissankynsisormiensa läpi takaisin kirstuun. Hopearahojen kilahtelevat sävelet näyttivät viehättävän häntä, ja hänen silmiinsä heijastui vastalyötyjen rahojen kimmellys. Hän puheli itsekseen: "Ja tämä ja tämä ja vielä tämä! Pian se mies antaa vielä enemmän — niin paljon enemmän, kuin minä vain pyydän. Hän on mahtava rajahi — taivaan lähetti! Ja tyttärestäni tulee ranee[10] Hän antoi kaiken tämän saadakseen tytön! Kukapa olisi antanut minusta mitään? Minä olen orja? Vai olenko? Minä olen mahtavan raneen äiti!" Äkkiä Mrs. Almayer huomasi tyttärensä, lopetti yksinpuhelunsa ja iski kannen kovasti kiinni. Nousematta kumarasta asennostaan hän kohotti katseensa tyttöön, joka seisoi hänen vieressään epämääräinen hymy uneksivilla kasvoillaan.
"Sinä olet nähnyt. Oletko?" huusi hän kimakasti. "Se on kaikki minun, ja sinun tähtesi se on annettu. Mutta ei se riitä! Vielä hän saa antaa enemmän, ennenkuin hän vie sinut täältä etelän saarelle, missä hänen isänsä on kuningas. Kuulehan minua! Sinä olet enemmän arvoinen, sinä rajahin tyttärentytär! Enemmän! Paljon enemmän!"
Almayerin uninen ääni kuului parvekkeelta, hän käski olemaan hiljaa. Mrs. Almayer sammutti tulen ja ryömi nurkkaansa. Nina heittäytyi selälleen pehmeälle mattokasalle. Kädet päänsä alla ristissä hän katseli avonaisesta, ikkunaa korvaavasta reijästä synkällä taivaalla tuikkivia tähtiä. Hän odotteli vain sitä hetkeä, jolloin hänen piti lähteä sovitulle kohtauspaikalle. Rauhallisen onnellisena hän ajatteli tuota kohtausta suuressa metsässä, kaukana ihmissilmiltä ja ääniltä. Hänen sielunsa valtasi taas entinen viileys, jota kulttuurin henki Mrs. Vinckin johtamana ei milloinkaan ollut voinut hänestä karkoittaa. Ja hänessä alkoi herätä ylpeyden ja samalla jonkunlaisen pelon tunteita ajatellessaan sitä korkeata arvoa, jonka hänen maailmaa kokenut äitinsä oli liittänyt hänen persoonaansa. Mutta silloinpa hän muisteli Dainin ilmeikkäitä silmäyksiä ja sanoja ja rauhoitettuna hän sulki silmänsä tuntien ihanan odotuksen väreen koko olennossaan.
On muutamia elämän hetkiä, joissa niin kutsutut sivistymättömät ja sivistyneet lyövät toisilleen kättä. Niinpä oli varsin luultavaa, että Dain ei ollut erikoisesti huvitettu tulevasta anopistaan eikä liioin hyväksynyt tuon arvoisan naisen kiiltävien dollareiden himoa. Mutta kaikesta huolimatta ei Maroola tuona sumuisena aamuna, jolloin Babalatchi jättäen hetkeksi sikseen valtiomieshuolensa oli mennyt kokemaan kalanpyydyksiään Bulangin metsäpurolle, tuntenut minkäänlaista pettymystä, vaan malttamatonta kaipuuta, meloessaan saaren itäisille, jo mainituille takavesille. Hän piiloitti kanoottinsa pensaisiin ja asteli rivakasti poikki pikku saaren työntäen kärsimättömästi tieltään hänen polkuansa tukkivan tiheän viidakon oksia. Varovaisuuden vuoksi hän ei tahtonut viedä kanoottiaan kohtauspaikalle asti, kuten Nina oli tehnyt. Hän oli jättänyt sen päävirran varrelle siksi, kunnes palaisi saaren toiselta puolelta. Raskas, lämmin sumu ympäröi hänet äkkiä, mutta hän sattui näkemään silloin tällöin vilahdukselta valon joka tuli kaukaa vasemmalta Bulangin talosta. Hetken kuluttua hän ei nähnyt mitään sankkenevassa usvassa ja pysyi polulla ainoastaan vaistollaan. Ja polku veikin hänet vastakkaiselle rannalle ihan siihen kohtaan minne hän halusi tulla. Muuan suuri puunrunko oli takertunut siellä suorakulmaisesti rantaan muodostaen jonkunlaisen laiturin, johon nopeasti kiitävä virta äänekkäästi loristen murtui. Hän astui rungolle notkeasti ja varmasti ja parilla harppauksella hän oli sen ulkopäässä. Hurjasti pyöri vaahtoava vesi hänen jalkainsa juuressa.
Kun hän seisoi siinä yksinään, ikäänkuin eroitettuna muusta maailmasta, taivaasta ja maasta, kun vesi kohisi ihan hänen allaan ja kun aamusumu kääri hänet sankkaan vaippaansa, niin lausui hän Ninan nimen eteensä leviävään avaruuteen, joka näytti rajattomalta. Hän oli varma, että Nina hänet kuulisi. Vaistollaan hän tunsi, että Ninan suloinen olento oli häntä lähellä. Hän oli varma, että he kumpikin tunsivat toistensa läsnäolon.
Äkkiä Ninan kanootin keula pisti esille aivan lähellä puunrunkoa. Perässä istujan paino nosti sen korkealle veden pinnasta. Maroola tarttui keulapuuhun ja hyppäsi kevyesti kanoottiin tyrkäten sitä samalla voimakkaasti poispäin. Kevyt alus, noudattaen juuri saamaansa sysäystä, sivuutti töin tuskin puunrungon, mutta virta, joka oli tämän kanssa samassa juonessa, kiepsautti sen poikkiteloin ja kuljetti sitä ääneti ja nopeasti näkymättömien rantaäyräiden keskitse. Taaskin sai Dain Ninan jalkojen juuressa unohtaa koko maailman. Hän tunsi vain, miten ylevien tunteiden korkeat laineet, miten hurja riemu, ylpeys ja kaipuu kuljettivat häntä vastustamattomasti pois. Taaskin käsitti hän valtavan varmasti, että mikään elämä ei ollut mahdollista ilman tuota olentoa, jota hän intohimoisesti, pitkään syleillen, piteli käsivarsillaan.
Nina irtautui hellävaroen syleilystä, naurahtaen hiljaa.
"Pianhan sinä kaadat veneen," kuiskasi hän.
Dain katseli hetkisen kiihkeästi häntä silmiin ja päästi hänet huokaisten irti. Sitten heittäytyi Dain pitkäkseen kanootin pohjalle, painoi päänsä Ninan polville, kohotti katseensa ylöspäin ja ojensi käsivartensa taaksepäin, kunnes ne ulottuivat tytön vyötäreitten ympäri. Nina kumartui Dainin ylitse ja pudistettuaan päätään hän ympäröi heidän molempien kasvot pitkän, mustan tukkansa alas valuvilla kiehkuroilla.
Näin liukuivat he edelleen. Dainin kaunopuheisuus oli karkeanlaista, kesyttömättömän luonteensa mukaista. Hillitsemättä hän antoi valtavien tunteittensa pursua esille. Nina taas kumartui yhä syvemmälle kuullakseen vielä paremmin Dainin huulilta pulppuavia sanoja, jotka olivat hänelle suloisempia kuin elämä itse. Silloin näiden kahden maailma ei ulottunut kaitaa, hentoa alustansa ulommaksi. Siinä oli heidän paratiisinsa, joka oli tulvillaan voimakasta, kaikki itseensä sulattavaa rakkautta. He eivät vähääkään huomanneet, mitenkä sumu sankkeni ja mitenkä tuuli vaimeni ennen auringon nousua. He eivät huomanneet suuria, heitä ympäröiviä metsiä eikä koko troopillista luontoa, joka juhlallisen ja viehättävän hiljaisena odotti auringon tuloa.
Matalalla vaappuvan virran sumun yläpuolella, sumun, joka kätki vaippaansa veneen sekä siinä majailevain nuorten tunteita pulppuavan elämän ja kaikki unohtavan onnen, kalpenivat tähdet, ja hopeanharmaa hohde levisi vähitellen idästä yli taivaan. Ei pieninkään tuulen henkäys, ei väräjävien lehtien kahina, ei edes hyppelehtivän kalan loiskahdus häirinnyt sitä rauhallista lepoa, missä kaikki elävät olennot suuren virran varsilla uinailivat. Maa, virta ja taivas olivat niin syvässä unessa, etteivät ne näyttäneet heräävän siitä milloinkaan. Koko troopillisen luonnon kuohuva, liikehtivä elämä näytti keskittyneen noiden kahden hehkuviin silmiin ja hurjasti lyöviin sydämiin, noiden kahden, jotka ajelehtivat kanootissaan, yläpuolellaan valkoinen sumupeite, alapuolellaan virran tyven pinta.
Äkkiä suuri kellertävä sädekimppu pujahti esille Pantain vartta reunustavan tumman puuverhon takaa. Tähdet sammuivat. Taivaan laella hehkuivat hetkisen tulipunaisina pienet, mustat pilvet. Ja sankka sumu, jota hajoitteli vieno tuuli, aivan kuin heräävän luonnon huokaus, vaappui sinne tänne ja särkyi omituisen näköisiksi kuvioiksi päästäen näkyviin päivän leveässä valojuovassa kimaltelevan, väräjävän veden pinnan. Valkeita lintuja kierteli suurin parvin huojuvien puiden latvojen yläpuolella. Aurinko oli noussut itäisillä seuduilla.
Dain heräsi ensimäisenä jokapäiväisen elämän puuhiin. Hän nousi ja tähysteli nopeasti virtaa ylös ja alas. Hänen silmänsä keksi takana päin Babalatchin veneen ja erään toisenkin tumman täplän kimaltelevalta veden pinnalta. Se oli Taminah'in kanootti. Dain liikkui varovasti eteenpäin, laskeutui polvilleen ja tarttui melaansa. Nina teki perässä samoin. Kumartuen he kävivät melomaan myllertäen vettä joka vedolla. Pieni alus kiisi nopeasti eteenpäin jättäen jälkeensä kaidan vanaveden, jota reunusti pitsin tapainen, valkoinen, kimmeltävä vaahto. Kääntämättä päätään alkoi Dain puhella.
"Joku on, Nina, meidän takanamme. Emme anna hänen saada meitä kiinni.
Luullakseni hän on niin kaukana, ettei voi meitä tuntea."
"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken melomistaan.
"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän. Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."
Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.
"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta. Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."
Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan, Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen. Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat, ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön, tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa, joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa, kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta, kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.
"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä ohi, ja nousen sitten laivaan."
"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.
"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi elämä minulle ilman valoa."
Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla, Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä? Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen, surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen, rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti. Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen, jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.
Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle paratiisin portit, täytyi olla hänen — ja pian tulisikin hänen omakseen ikuisiksi ajoiksi!
Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle. Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä," puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.
Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa, sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien nousun virran latvoille.
Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis' siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin, kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen. Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun, pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka kimakasti kutsui häntä illalliselle.
Kun ensimäinen ilta-ukkosen jyrinä oli herättänyt Almayerin surullisista mietteistään, mennä kompuroi hän hitaasti vanhasta talostaan tuikkivaa valoa kohden. Koska hän ei vielä kokonaan ollut menettänyt toivoaan, niin oli hänen kuulonsa tavattomasti herkistynyt eroittamaan pienimmänkin äänen, joka tuli virralta. Hän oli muutamana yönä peräkkäin kuullut airojen loisketta ja nähnyt hämärästi jonkun veneen hahmon. Mutta kun hän oli tervehtinyt tuota varjomaista ilmiötä ja sydän sykähtäen oli toivonut saavansa kuulla Dainin äänen, oli hän saanut joka kerta pettymyksekseen äkäisen vastauksen, josta oli voinut päättää, että arapialaisia oli virralla. He olivat olleet menossa tervehtimään Lakambaa, tuota kotikissaa.
Nämä pettymykset aiheuttivat Almayerille monta unetonta yötä, jotka hän vietti miettimällä, minkälaista koirankujetta nuo arvossapidetyt henkilöt nyt taas hautoivat mielessään. Kun näin viimein kaikki toivo näytti menneen, oli Almayer ylen riemuissaan kuullessaan yht'äkkiä Dainin äänen. Mutta kun Dain vain kaikin mokomin tahtoi päästä Lakamban puheille, niin tuli Almayer levottomaksi, sillä hän oli yhä perin epävarma siitä, miten Lakamba itse asiassa suhtautui häneen. Mutta pääasia oli se, että Dain viimeinkin oli palannut. Tietenkin hän aikoi pitää kiinni kauppasopimuksestaan. Almayerin toiveet saivat taas virikettä, ja hän nukkui sinä yönä hyvin. Mutta Nina sensijaan tähysteli yhä äkäistä virtaa, jota merta kohti painuvat ukkossateet pieksivät.