KUUDES LUKU.
Pian oli Dain toisella puolen virtaa lähdettyään Almayerin talosta. Hän laski maihin paaluvarustuksen sisällä olevaan venevalkamaan. Tämä paaluvarustus ympäröi rakennusryhmää, joka oli Sambirin rajahin asuntona. Näki aivan selvästi, että sinne vierasta odotettiin, sillä veneväylän portti oli auki ja soihtujen kantajat olivat valmiina osoittamaan vieraalle tietä alas painunutta lankkusiltaa pitkin komeimpaan rakennukseen, missä Lakamba silloin majaili ja missä kaikki valtiolliset asiat ratkaistiin. Muihin paaluvarustuksen sisäpuolella oleviin rakennuksiin oli majoitettu hallitsijan lukuisa palveluskunta.
Lakamban oma asunto oli lujista lankuista tehty, vankka rakennus. Se seisoi korkeilla patsailla, ja sitä ympäröi joka taholta halaistuista bamburuoista kyhätty parveke. Tätä kaikkea suojasi tavattoman korkea ja jyrkkä, palmun lehdillä peitetty katto, joka lepäsi patsailla. Ne olivat mustuneet alituisesti käytettyjen soihtujen savusta.
Rajahin rakennus oli virran suuntainen. Toinen sen pitkistä sivuista oli paaluvarustukseen johtavaan väylään päin. Lyhyellä sivulla oli ovi, josta oli näköala virran yläjuoksulle, ja painunut lankkukäytävä johti venevalkamasta suoraan tuolle ovelle. Savuavien soihtujen himmeässä valossa Dain huomasi joukon asestettuja miehiä seisovan pimeässä varjossa hänen oikealla puolellaan. Tästä ryhmästä astui esille Babalatchi aukaistakseen oven, ja Dain kävi sisään rajahin virka-asunnon vastaanottohuoneeseen. Tilaisuutta varten oli noin kolmas osa huoneesta verhoiltu eurooppalaisella raskaalla kankaalla. Lähellä ikkunaverhoa oli mustasta puusta tehty suuri nojatuoli lukuisine kaiverruksineen. Sen edessä karkeatekoinen mäntynen pöytä. Muuten oli huone kalustettu ainoastaan ylenpalttisen runsailla matoilla. Ovesta vasemmalle seisoi vankkatekoinen pyssyteline, jossa oli kolme kivääriä pistimineen. Seinän vierillä nukkui varjossa Lakamban henkivartiosto: kaikki ystäviä tai sukulaisia. Olipa siinä sekava rykelmä ruskeita käsivarsia ja jalkoja sekä monivärisiä vaatteita! Silloin tällöin kuului joukosta jonkun rauhattoman nukkujan kuorsaus tai pidätetty voihkaus. Eurooppalaismallinen lamppu, jolla oli viheriä varjostin, seisoi pöydällä. Sen valossa Dain kaiken yllämainitun hämärästi näki.
"Sinä olet tervetullut tänne lepäämään", virkkoi Babalatchi katsoen kysyvästi Dainiin.
"Minun täytyy heti puhua rajahille," vastasi Dain.
Babalatchi teki myöntävän liikkeen, kääntyi ottamaan messinkistä gong-gongia, joka oli ripustettu pyssytelineen alle, ja iski siihen kaksi kertaa terävästi.
Korvia särkevä pärinä herätti vartiat. Kuorsauksia ei enää kuulunut, nukkujat vetivät koukkuun ojennetut koipensa, koko rykelmä rupesi liikehtimään ja vähitellen alkoi siitä irtautua yksilöllisiä hahmoja, kovasti siinä haukoteltiin ja hierottiin unisia silmiä. Verhojen takaa kuului äkkiä naisten rupatusta ja sitten Lakamban matala ääni.
"Arapialainen kauppiasko siellä on?"
"Ei, herra," vastasi Babalatchi. "Dain on lopultakin palannut. Hän on tullut tänne tärkeissä asioissa, on totta vie — jos te nyt armollisesti suvaitsette."
Lakamba näytti armossaan tähän suostuvan, sillä hetken kuluttua hän tuli esille verhon takaa, mutta niin pitkälle ei hänen armonsa kuitenkaan mennyt, että olisi saatu hänet houkutelluksi pukeutumaan kunnollisesti. Lyhyt, punainen uumaverho käärittiin hänen vyötäreilleen. Kas siinä oli hänen koko pukunsa! Sambirin armollinen hallitsija näytti uniselta ja tympeältä. Hän istui nojatuolissa, hajasäärin, kyynärpäät kädennojilla, leuka rintaa vasten. Näin odotti hän raskaasti hengittäen ja vastahakoisen näköisenä, että Dain alkaisi puhua tärkeästä asiastaan.
Mutta Dain ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän suuntasi katseensa Babalatchiin, joka mukavasti istua nökötti herransa jalkojen juuressa ja vaikeni yhä pitäen päätänsä hieman eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin olisi tarkkaavana odottanut kohta kuultavia viisauden sanoja.
Babalatchi yskäsi hillitysti ja kumartuen vähäsen työnsi Dainille muutamia mattoja istuinpaikaksi. Sitten hän kohotti piipittävän äänensä kuuluville ja vakuutti Dainille tulisen kaunopuheisesti, mitenkä kaikki nyt olivat ihastuksissaan, kun Dain kauan kaivattuna viimeinkin oli palannut. Hänen oli kaikesta sydämestään halajanut nähdä Dainin kasvoja, ja hänen korvansa olivat ihan kuihtua, kun ne eivät olleet saaneet kuulla Dainin virkistävää ääntä. Kaikkien sydämet ja korvat olivat Babalatchin vakuutuksen mukaan samassa surullisessa tilassa. Ja hän viittasi sulavalla käden liikkeellä virran toiselle rannalle, missä kaikki nukkuivat rauhallisesti, tietämättä mitään siitä suuresta ilosta, joka heitä odottaisi aamulla, kun saisivat kuulla Dainin tulosta. "Sillä", jatkoi Babalatchi, "mikäpä voisi tuottaa köyhälle miehelle suurempaa iloa kuin jalomielisen kauppiaan antelias käsi tai mahtavan — — —"
Tässä hän äkkiä katkaisi puheensa muka hämmentyen, mutta kaikki oli edeltäpäin suunniteltua. Hänen harhaileva katseensa painui lattiaan, samalla kun hänen muodottomilla huulillaan hetken aikaa viivähti anteeksi pyytävä hymy. Pari kertaa välähti Daininkin kasvoille hymy, häntä huvitti Babalatchin imartelu. Mutta heti oli hän taas olevinaan perin vakava. Lakamba rypisteli kulmakarvojaan, ja hänen huulensa liikkuivat kiivaasti, kun hän kuunteli pääministerinsä lavertelua. Babalatchin lopetettua puheensa alkoi huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kuulua ihan kuorossa eritapaista kuorsausta. Se tuli siitä nurkasta, missä henkivartijat olivat jatkaneet keskeytettyä untansa. Mutta etäinen ukkosen jyrinä, joka sai Ninan sydämen vapisemaan rakastettunsa turvallisuuden puolesta, jäi huomaamatta noilta kolmelta mieheltä. Jokainen heistä ajoi sellaisella innolla omaa asiaansa, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Hetken vaitiolon jälkeen Babalatchi, hyljäten imartelevan kaunopuheisuuden kukat, alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa lyhyin, hätäisin lausein ja hiljaisella äänellä. He olivat olleet hyvin levottomia. Miksi oli Dain viipynyt niin kauan poissa? Virran alajuoksulla elävät miehet olivat kuulleet suurten kanuunain pauketta ja nähneet hollantilaisen sotalaivan virran suussa olevassa saaristossa. Siksi he olivat huolissaan. Muutamia päiviä sitten oli Abdullan korviin tullut huhuja jostain onnettomuudesta. Ja siitä alkaen he olivat odottaneet Dainin paluuta peljäten, että jotakin ikävää oli tapahtunut. Päiväkausiksi he olivat pelossaan sulkeneet silmänsä kaikelta, olivat hätääntyneinä heränneet aamuisin ja liikkuneet vavisten ulkosalla kuin vihollisen silmien edessä. Ja kaikki Dainin tähden. Eikö hän nyt poistaisi sitä pelkoa, mikä heillä oli ollut hänen turvallisuudestaan — mutta ei suinkaan omastaan? He olivat itse rauhallisia ja luottavia. He luottivat Batavian mahtavaan rajahiin — johtakoon kaitselmus aina hänet voittoon palvelijainsa iloksi ja eduksi! "Ja täällä", jatkoi Babalatchi, "minun herrani Lakamba alkoi ihan laihtua, niin oli hän huolissaan kauppiaasta, jonka hän oli ottanut suojelukseensa. Ja samoin oli Abdullan laita, sillä mitä sanoisivatkaan kaikenlaiset heittiöt, jos sattumalta — — —"
"Ole vaiti, hupsu!" ärähti Lakamba äkäisesti.
Babalatchi vaikeni alistuen, tyytyväinen hymy huulilla. Dain taas, joka oli katsellut häntä aivan kuin lumottuna, kääntyi helpoituksesta huoaten Sambirin hallitsijaan päin. Lakamba ei liikahtanutkaan ja katseli päätään nostamatta Dainiin silmäkulmainsa alta. Hän hengitti ääneen, huulet pitkällä, kaikin puolin tyytymättömänä.
"Puhu! Oi Dain!" virkkoi hän viimein. "Me olemme kuulleet monellaisia huhuja. Monena yönä peräkkäin on ystäväni Reshid tullut tänne, mukanaan ikäviä uutisia. Uutiset kulkevat nopeasti pitkin rannikkoa. Mutta voivathan ne olla perättömiä. Tähän aikaan on ihmisten huulilla enemmän valhetta kuin nuoruuteni päivinä, mutta minä en ole silti helpommin petettävissä nykyään kuin ennenkään."
"Joka sanani on totta," virkkoi Dain huolettomasti. "Jos tahdotte tietää, miten minun prikini on käynyt, niin tietäkää, että se on hollantilaisen käsissä. Usko minua, rajahi," jatkoi hän äkkiä ponnella. "Valkoisilla käärmeillä on hyviä ystäviä Sambirissa, miten ne olisivat muuten tietäneet, että minä olin sieltä tulossa?"
Lakamba lennätti Dainiin lyhyen, vihamielisen silmäyksen. Babalatchi nousi nopeasti, meni pyssytelineen luo ja iski kovasti gong-gongiin.
Oven ulkopuolelta kuului paljaitten jalkojen sipsutusta, sisällä heräsivät vartiat, he istuivat tuijottaen eteensä ja ihmettelivät unipäissään melua.
"Niin, sinä valkoisen rajahin uskollinen ystävä," jatkoi Dain puhettaan, kääntyen ivallisesti Babalatchiin päin, joka oli palannut paikalleen. "Niin, minä olen pelastunut ja olen nyt täällä ilahuttamassa sinun sydäntäsi. Kun minä näin tuon hollantilaisen laivan, ohjasin prikini riuttojen turviin ja vein sen maihin. Ne eivät uskaltaneet seurata meitä laivalla, vaan panivat veneet liikkeelle. Me turvauduimme myöskin veneisiimme ja koetimme päästä pakoon, mutta laivasta sinkautettiin meitä kohti tulikuulia, ja moni meikäläisistä sai surmansa. Mutta minä jäin henkiin, oi Babalatchi! Hollantilainen on tulossa tänne. Ne etsivät minua. Ne ovat tulossa vaatimaan minua uskolliselta Lakamba ystävältään ja hänen orjaltaan, Babalatchilta. Riemuitkaa!"
Mutta ei kumpikaan hänen kuulijoistaan näyttänyt olevan ilakoivalla tuulella. Lakamba oli asettanut toisen jalkansa polvelle ja raaputteli sitä miettivän näköisenä. Babalatchi taas, joka istui jalat ristissä, tuntui äkkiä tulleen tavallista pienemmäksi ja kumarammaksi ja tuijotti ilmeettömästi suoraan eteensä. Henkivartiatkin osoittivat jonkunverran mielenkiintoa tapahtumain menoon ja heittäytyivät pitkin pituuttaan matoille ollakseen lähempänä puhujaa. Muuan heistä nousi pystyyn ja seisoi nyt nojaten pyssytelineeseen ja leikitteli hajamielisesti miekankahvansa tupsuilla.
Dain odotti, kunnes ukkosen jyrinä oli muuttunut kaukaiseksi kuminaksi.
Sitten hän taas puhui.
"Oletko sinä kuuro, oi sinä Sambirin valtias! Tai eikö mahtavan rajahin poika ansaitse sinun huomiotasi? Minä olen tullut tänne etsimään suojaa ja varoittamaan sinua. Ja nyt minä tahdon tietää, mitä sinä aijot tehdä."
"Sinä tulit tänne valkoisen miehen tyttären vuoksi," tokasi äkkiä Lakamba. "Sinun turvapaikkasi on isäsi luona, joka on Balin rajahi, taivaan poika, itse 'Anak Agong'. Mikä minä olen suojelemaan mahtavia ruhtinaita? Eilen viimeksi istutin riisiä kaskettuun uutismaahan, ja sinä sanot, että elämäsi on minun käsissäni."
Babalatchi vilkasi herraansa. "Ei kukaan voi paeta kohtaloaan," mutisi hän hurskaana. "Kun rakkaus valtaa miehen, niin on hän kuin lapsi ilman ymmärrystä. Ole armollinen, Lakamba," hän lisäsi nykäisten varoittavasti rajahia uumaverhosta.
Lakamba tempasi vihaisesti irti liinan liepeen. Kun hänelle alkoi selvitä, mitenkä sietämättömään pulaan he olivat joutuneet Dainin paluun kautta Sambiriin, niin menetti hän vähitellen mielenmalttinsa, minkä hän tähän asti oli voinut säilyttää. Hän kohotti äänensä kuuluville, vaikka ulkona vinkui tuuli ja sade rapisi katolla, kovan tuulispään pyyhkästessä yli talon.
"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin. Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."
Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."
Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen, jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena, jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon vielä voitaisiin päästä.
Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä, mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin, että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen, että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot, joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein, oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies, jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä, englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti, että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden. Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi näin alistua kaikkeen.
Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille. Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera, heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä, että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs. Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.
Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä. Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan. He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi. Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras. Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut, mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia, eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.
Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain nyökäytti hitaasti päätään.
"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.
"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.
"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa Almayerille meidän tuumistamme."
"Ei, tuan. Ei, älä kerro mitään," kielteli Babalatchi. "Minä menen sinne itse auringon noustessa ja ilmoitan hänelle kaikki."
"Minäpä käväsen ulkona katsomassa," sanoi Dain varustautuen lähtemään.
Ulkona alkoi rajuilma raivota uudelleen, sankat pilvet liikkuivat matalalla pään päällä. Kuului herkeämättä kaukaista ukkosen jyrinää ja läheltä tuon tuostakin ankaria räjähdyksiä. Sinertäväin salamain taukoamatta singahdellessa näyttäytyivät tämän tästä metsät ja virta häikäisevän selvin yksityispiirtein, mikä on niin ominaista moisella ukkosilmalla. Rajahin talon oven ulkopuolella seisoivat Dain ja Babalatchi huojuvalla parvekkeella. Myrskyn rajuus näytti heitä ihan hämmentävän ja huumaavan. Heidän ympärillään näkyi joka taholla maassa kyyköttäviä hahmoja. Ne olivat rajahin orjia ja palvelijoita, jotka etsivät suojaa sateelta. Äkkiä huusi Dain kovasti venemiehilleen, jotka vastasivat hänelle kuin yhdestä suusta: "Ada,[11] tuan!" ja katselivat levottomina virtaa.
"Nyt käy kova virta!" huusi Babalatchi Dainin korvaan. "Virta on aika kiukkusella tuulella. Katsohan! Katsohan kiitäviä puunrunkoja! Voitkohan mennä?"
Dain tähysteli epäröiden tummansinistä, kuohuvaa veden pintaa, jota metsä kaitana tummana juovana kaukana toisella puolella rajoitti. Äkkiä välähti valkoinen salama. Näkyviin tulivat matala niemi, sen tuulessa taipuvat puut ja Almayerin talo. Vain hetken ne väikkyivät silmissä ja hävisivät samalla. Dain tyrkkäsi Babalatchin tieltään ja juoksi rantaan venevalkamaan. Häntä seurasivat hänen vilusta värisevät venemiehensä.
Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä, aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin, olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt. Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin, miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina! Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta, niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli, liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.
"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.
"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"
"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."
Seurasi pitkä vaitiolo.
"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista myötätuntoisempi sävy äänessä.
"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.
"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä aarre on."
Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota kultasuonta.
Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä peitetylle katolle.
Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti vihdoinkin käsittäneen aseman.
"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.
"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."
"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin mitä sinä luulet hänen tekevän?"
"En tiedä, herra."
"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."
Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli taas uusi pulma.
"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."
Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen.
"Huomennako?" kysyi hän.
"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.
Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.
"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."
Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan nojatuoliinsa.
"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.
Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä. Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla. Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.