Tuulentupia

by Joseph Conrad

SEITSEMÄS LUKU.

Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella, joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli auringon valaiseman aution siirtolan.

Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta. Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen. "Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten. Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä, sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään — —."

Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa vai ovatko kuolleet?"

Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi, ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.

Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana. Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin, takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.

"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis, tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti: "Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut — muukalainen!"

Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti, missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti, kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta, että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin. Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.

Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi, ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti. Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin, joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani, jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään. Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.

"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"

Babalatchi seisahtui ja katseli tarkkaavasti rantaäyräällä hyörivää kansanjoukkoa. Hetken kuluttua Almayer näki hänen kummakseen poikkeavan polulta, keräävän käteensä uumaverhonsa ja juosta hölköttävän liejuiselle niemekkeelle. Nyt kohosi Almayerin jännitys ylimmilleen, ja hän juoksi parvekkeen portaita alas. Hän kuuli jo selvästi miesten puheen sorinan ja naisten kimakat huudot. Ja heti kun hän oli pyörähtänyt talonsa nurkan taa, näki hän mitenkä ihmisjoukko matalalla niemekkeellä tungeksi jonkun mielenkiintoisen esineen ympärillä. Hän kuuli epäselvästi Babalatchin äänen. Sitten hän näki, mitenkä väkijoukko antoi tietä ijäkkäälle valtiomiehelle ja sulkeutui taas tämän mentyä. Kuului kiihkeätä puhetta ja lopulta äänekkäitä huutoja.

Almayerin lähestyessä joukkoa lähti siitä muuan mies juoksemaan ja kiisi hänen ohitseen siirtolaa kohti huomaamatta ollenkaan Almayeriä, kun tämä pyysi miestä seisahtumaan ja selittämään kiihkonsa syytä. Tultuaan väkijoukon liepeille Almayer huomasi, että hänen edessään oli väistymätön ihmisjoukko, joka ei ottanut kuuleviin korviinkaan hänen pyyntöään päästä eteenpäin eikä liioin välittänyt hänen tyrkkäyksistään, kun hän koetti raivata itselleen tietä rannalle.

Juuri kun Almayer näin varovasti ja hitaasti pyrki eteenpäin, oli hän äkkiä kuulevinaan vaimonsa äänen tiheimmästä väkijoukosta. Tuskinpa hän voi erehtyä Mrs. Almayerin korkeasointuisesta äänestä, vaikkakin hän kuuli sanat niin epäselvään, ettei voinut ymmärtää niitten merkitystä. Hän jätti hetkeksi tunkeilemisensa sikseen aikoen saada jotakin selvitystä ympärillään olevilta, mutta silloin kajahti ilmoille pitkä, korvia vihlova parkaus. Heti vaikeni joukon hälinä, ja Almayerin naapurien selitykset jäivät sikseen. Almayer seisoi jonkun aikaa paikoillaan kuin kivettyneenä hämmästyksestä ja kauhusta, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että oli kuullut vaimonsa vaikerrukset, jotka tämä varmaankin oli päästänyt nähdessään kuolleen. Hänelle muistui heti mieleen, miten Nina vastoin tavallisuutta oli ollut poissa kotoa, ja hän tuli ihan raivoon ajatellessaan, että Ninalle oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän työntyi sokeasti ja hurjasti eteenpäin. Väki väistyi parkaisten ihmetyksestä ja kivusta, kun Almayer mielipuolen tavoin tyrkki heitä tieltään.

Niemekkeen nenässä virui pienellä avonaisella paikalla muukalaisen ruumis, joka vast'ikään oli kiskottu puunrunkojen joukosta maalle. Sen toisella puolella seisoi Babalatchi nojaten leukaansa sauvansa päähän ja katsellen herkeämättä ainoalla silmällään muodotonta möhkälettä: taittuneita raajoja, viilleksittyä lihaa ja veren tahraamia vaatesiekaleita. Kun Almayer oli raivautunut läpi tyrmistyneitten katselijain kehän, viskasi Mrs. Almayer oman pääverhonsa hukkuneen kasvoille, kyykistyi sen viereen ja parkasi taas niin surkeasti, että kauhun väristys kulki kautta vaikenevan joukon. Mahmat, joka oli likomärkänä, kääntyi vuorostaan Almayerin puoleen. Hänen piti taas välttämättä saada kertoa kertomuksensa kuolleen pelastamisesta.

Kun pelon kauhu oli asettunut, näki Almayer ensiksi auringon säteiden väreilevän edessään ja hän kuuli ympärillään puhuttavan, ymmärtämättä kuitenkaan mistä puhuttiin. Mutta kovalla tahtonsa ponnistuksella hän tuli taas tuntoihinsa ja kuuli Mahmatin kertovan:

"Näin se oli, herra. Hänen uumaverhonsa oli takertunut tuohon taittuneeseen oksaan, ja hän roikkui siinä kiinni pää veden alla. Kun minä näin, mitä siellä oikein oli, en tahtonut sitä tänne. Minä olisin antanut sen irtautua ja mennä menojaan. Miksikä me hautaisimme muukalaisen talojemme keskelle? Senhän henki säikyttäisi vain naisiamme ja lapsiamme? Onhan meillä jo kylliksi henkiä näillä seuduin?"

Hyväksyvä ääntensorina keskeytti hänet puheessaan. Mahmat vilkasi moittivasti Babalatchiin.

"Mutta tuan Babalatchi käski minun vetää ruumiin rantaan" jatkoi hän katsellen ympärillä olevaa kuulijakuntaansa, mutta puhuen ainoastaan Almayerille — "ja minä vedin sen jaloista maihin. Läpi liejunkin minä sitä kiskoin, vaikka sydämestäni mielellä olisin nähnyt sen liukuvan virran mukana ja laskevan vaikkapa Bulangin uutismaan rantaan — tulkoon hänen isänsä hauta saastutetuksi!"

Silloin kuului joukosta tukahutettua naurua, sillä Mahmatin ja Bulangin vihamielinen suhde oli yleisesti tunnettu, ja se oli ollut Sambirin asukkaitten taukoamattoman mielenkiinnon esineenä. Kesken tätä ilon purkausta Mrs. Almayer alkoi taas äkkiä valittaa.

"Allah! Mitä tuo nainen vaikeroi!" kivahti Mahmat äkäisesti. "Minä olen täällä kosketellut ruumista, joka tuli ties mistä, ja olen varmaankin saastuttanut itseni ennenkuin sain syödä riisiä. Tuan Babalatchin käskystä kaikki tein, ollakseni valkoiselle miehelle mieliksi. Oletko nyt mielissäsi, oi sinä tuan Almayer? Ja mitä minä saan palkakseni? Tuan Babalatchi sanoi, että palkka siitä tulisi, ja sinulta. Ajattelehan nyt. Minä olen tullut saastutetuksi tai jos en ihan saastutetuksi, niin ainakin lumotuksi. Katsopas tuon nilkkakoristuksia! Kukapa olisi koskaan kuullut puhuttavan ruumiista, joka olisi ilmestynyt yön aikana puunrunkojen joukossa kultarenkaat jaloissa? Siinä on varmaan noituutta. Mutta yhtäkaikki," lisäsi Mahmat hetken tuumittuaan, "minä otan nuo renkaat, jos annetaan, sittenhän minulla on amuletti henkien varalta eikä minun tarvitse peljätä. Jumala on suuri!"

Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty, valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta. Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.

"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.

Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin vaikerruksiin.

"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka varsin hyvin tunnen."

Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin, asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se peräytyi jonkun askeleen.

"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"

Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä, kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia miehiä — lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä — uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi rantaäyräällä ruumiin ympärillä.

"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin, pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten suruissaan.

"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä. "Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin, mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun ystäväni kasvot.'"

"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia tänä aamuna?"

Almayerin silmät aukenivat suuriksi, ja hän näytti hätääntyneeltä. "En", sanoi hän nopeasti. "Etkö sinä ole nähnyt häntä? Eikö hän ole rajahin luona? Minä olen juuri odottanut häntä. Miksi hän ei tule?"

Babalatchi nyökäytti surullisesti päätään.

"Kyllä hän tuli, tuan. Mutta hän lähti viime yönä, juuri kun myrsky oli ankarimmillaan ja virta äkäisesti ärjyi. Yö oli hyvin pimeä, mutta hänellä oli sydämessään valo, joka sai hänet näkemään tien sinun taloosi yhtä tyvenenä kuin kaidan metsäpuron pinnan ja lukuisat puunrungot yhtä pieninä kuin kuivuneen heinän korret. Siksi hän meni ja nyt hän makaa tuossa." Ja Babalatchi nyökkäsi päällään ruumiiseen.

"Mistä sinä sen tiedät?" tokasi Almayer kiihkoissaan ja työnsi samalla vaimonsa syrjään. Hän riuhtasi verhon ruumiin pääpuolesta ja katseli muodotonta liha-, hius- ja mutamöhkälettä, missä hukkuneen kasvojen olisi pitänyt olla. "Ei kukaan voi tästä mitään nähdä," virkkoi hän ja kääntyi kauhistuen pois.

Babalatchi oli maassa polvillaan ja pyyhkieli mutaa ojennetun käden kangistuneista sormista. Sitten hän nousi seisomaan ja antoi kultaisen, suurella jalokivellä koristetun sormuksen kimallella Almayerin silmien edessä.

"Sinä tunnet tämän hyvin," sanoi hän. "Se ei milloinkaan ollut poissa
Dainin sormesta. Minun täytyi ihan repiä lihaa saadakseni sen irti.
Uskotko nyt?"

Almayer piteli käsillään päätään ja antoi niitten sitten ääneti vaipua sivuilleen. Hän oli rajattoman epätoivoinen. Babalatchi, joka tarkkaavasti katseli häntä, oli ihmeissään nähdessään hänen hymyilevän. Kummalliset mielikuvat heräsivät Almayerin aivoissa, jotka uusi onnettomuus kerrassaan oli hämmentänyt. Hänestä tuntui, että hän oli jo vuosikausia vähitellen vaipunut syvään rotkoon. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta hän oli yhä vaipumistaan vaipunut. Tuo rotko oli sileä, pyöreä ja musta. Huimaavan nopeasti olivat sen mustat seinät syöksyneet ylöspäin. Se oli ollut hurjaa menoa, ja hän oli vieläkin kuulevinaan tuttua kohinaa. Ja nyt hän oli kauheasti kumahtaen tullut pohjaan asti. Mutta mitä ihmettä! Hän oli ihan elävä, kun sitävastoin Dain makasi ruhjoutuneena ja kuolleena. Se tuntui hänestä kummalliselta. Tuossa oli kuollut malaiji! Hän oli nähnyt monta kuollutta malaijia ilman vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tällä kertaa hänen teki mieli itkeä, sillä nyt oli jo oikeastaan päättynyt sen valkoisen miehen elämä, jonka hän niin hyvin tunsi; miehen, joka putosi syvään rotkoon, mutta ei kuollut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seisonut jonkun matkan päässä sivulla ja katsellut erästä Almayeriä, joka oli hyvin murheissaan. Miespoloinen! Miksi hän ei katkaissut kaulaansa? Hän tahtoi lohduttaa miestä. Hän olisi hyvin kernaasti nähnyt itsensä makaamassa kuolleena tuon toisen kuolleen päällä. Miksi hän ei jo kuole ja pääse kärsimyksistään? Almayer voihki ääneen aivan itsetiedottomasti, mutta hätkähti pelokkaasti kuullessaan oman äänensä soinnun. Tuliko hän hulluksi? Hän kauhistui ajatellessaan tätä ja alkoi juosta taloansa kohden hokien itsekseen: "Minä en tule hulluksi, en tule! En, en, en!" Hän koetti lujasti pitää kiinni tästä ajatuksesta. Hän horjahteli juostessaan sokeasti portaita ylös ja hokiessaan yhä kovemmin noita sanoja, joissa näytti piilevän hänen pelastuksensa. Hän näki Ninan seisovan edessään ja hän tahtoi sanoa jotakin tyttärelleen, mutta ei muistanut mitä. Niin tavattomasti hän pelkäsi unohtavansa sen ajatuksen, että hän ei tulisi hulluksi. Näitä sanoja hän yhä toisti mielessään juostessaan pöydän ympäri, kunnes lopulta törmäsi nojatuolia vasten, johon hän aivan uupuneena lyyhistyi. Hän istui siinä tuijottaen hurjasti Ninaan, vakuutellen yhä itselleen, että oli terve, ja ihmetellen, miksi tyttö säikähtynein katsein väitteli häntä. Mikä tyttöä vaivasi? Tämähän oli kerrassaan hullua. Hän iski kovasti nyrkillään pöytään ja karjasi karkeasti: "Anna minulle vähän viinaa! Juokse!" Mutta kun Nina oli livistänyt huoneesta, oli hän hiljaa ja vaiti ihmetellen, minkälaista melua oli pitänyt.

Nina toi puolipikarillista viinaa ja näki silloin, mitenkä isänsä ilmeettömästi tuijotti eteensä. Almayer tunsi nyt itsensä hyvin väsyneeksi, aivan kuin olisi tullut pitkältä matkalta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kävellyt peninkulmia tänä aamuna ja kaipaisi nyt perinpohjaista lepoa. Hän otti pikarin vapisevin käsin vastaan ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vasten, jonka hän joi pohjaan ja laski sitten raskaasti pöydälle. Hän käänsi katseensa hitaasti Ninaan, joka seisoi hänen vieressään ja alkoi puhua vakavasti:

"Nyt on kaikki mennyttä, Nina. Hän on kuollut. Nyt voin vaikka polttaa kaikki veneeni."

Almayeristä tuntui hyvältä, kun hän voi puhua niin rauhallisesti. Ei hän sittenkään tule hulluksi. Tuo varmuus rohkaisi häntä, ja hän kertoi nyt edelleen, mitenkä ruumis oli löydetty, kuunnellen mielihyvällä omaa ääntänsä. Nina seisoi rauhallisena isänsä rinnalla. Hänen kätensä lepäsi kevyesti isänsä olkapäällä, hänen kasvonsa näyttivät jäykiltä, mutta niitten pieninkin piirre ja koko ruumiin asento ilmaisi mitä terävintä ja tarkkaavaisinta mielenkiintoa.

"Dain on siis kuollut," sanoi Nina kylmästi, kun isänsä oli laannut puhumasta.

Almayerin näennäinen levollisuus puhkesi tuossa tuokiossa hurjaksi vihaksi.

"Sinä seistä toljotat siinä aivan kuin olisit puolikuollut ja puhelet minulle," tiuskasi Almayer tulisesti, "kuin mistäkin mitättömästä asiasta. Kyllä hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä? Kuollut! Mutta mitäpä sinä siitä välität? Sinä et milloinkaan ole mistään välittänyt. Sinä olet nähnyt minun kamppailevan, ahertavan ja yrittävän, mutta ei se sinua ole liikuttanut. Ja minun kärsimyksiäni sinä et ole koskaan käsittänyt. Et koskaan. Sinulla ei ole sydäntä eikä ymmärrystä, sillä muuten sinä olisit käsittänyt, että juuri sinun hyväksesi, sinun onneksesi minä olen raatanut. Minä tahdoin tulla rikkaaksi, minä tahdoin päästä täältä pois. Minä tahdoin nähdä, mitenkä valkoiset miehet kumartaisivat sinun hurmaavalle kauneudellesi ja mahtavalle yhteiskunnalliselle asemallesi. Vanha kun olen, halusin päästä vieraaseen maahan, minulle vieraan kulttuurin piiriin voidakseni elää uutta elämää nauttimalla sinun korkeasta asemastasi, sinun voitoistasi, sinun onnestasi. Tämän kaiken toivoin palkaksi siitä, että olen kärsivällisesti kantanut näitten villien parissa työn, pettymysten ja nöyryytysten kuormaa. Ja tuo palkka oli minulla jo melkein käsissäni."

Almayer vilkasi tyttärensä tarkkaaviin kasvoihin ja kimmahti samalla pystyyn kaataen tuolin.

"Kuuletko sinä? Minulla oli se kaikki tuossa, ihan kätteni ulottuvilla."

Hän vaikeni hetkeksi koettaen lauhduttaa kiihtyvää vihaansa, mutta ei kyennyt.

"Eikö sinulla ole mitään tunteita?" jatkoi Almayer. Ninan vaikeneminen sai hänet raivoon. Hänen äänensä kiihtyi, vaikkakin hän koetti hillitä tunteitaan.

"Tyydytkö sinä elämään tässä kurjuudessa ja kuolemaan tässä kirotussa pesässä? Sano jotain, Nina! Etkö sinä tunne edes myötätuntoa? Eikö sinulla ole edes yhtä lohduttavaa sanaa minulle? Minulle, joka olen sinua niin rakastanut."

Almayer odotteli hetken vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, pui hän nyrkkiään tyttärelleen ja kirkasi:

"Sinä taidat olla ihan tylsämielinen!"

Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä, miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle! Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin, olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.

Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.

"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä näin sen itse."

Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.

Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.

"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.

"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen: "Tule tänne!"

Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.

"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."

"Jaloista minä kiskoin hänet maalle", sanoi Mahmat kuiskaten. "Tuan
Babalatchi, saanhan minä palkkion!" huudahti hän sitten ääneen.

Balabatchi piteli kultaista rengasta Mahmatin silmien edessä. "Mitä minä sinulle olen sanonut, sen nähkööt yksin sinun silmäsi. Ota!"

Mahmat otti kiihkeästi renkaan ja kätki sen uumaverhonsa poimuihin.
"Olisinko minä nyt niin typerä että näyttelisin tällaista talossa,
jossa on kolme naista?" murahti Mahmat. "Minä kerron heille vain
Dain-kauppiaasta. Jo siitä riittää heille puhetta."

Hän pyörähti ympäri ja lähti pois kiirehtien askeleitaan heti kun oli tullut Almayerin alueen ulkopuolelle.

Babalatchi katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli hävinnyt pensaitten taakse. "Teinkö oikein, neiti Putih?" kysäsi Babalatchi kääntyen alamaisesti Ninan puoleen.

"Oikein teit", vastasi Nina. "Sormuksen voit pitää itse."

Babalatchi kosketti kädellään huuliaan ja otsaansa, sitten hän nousi vaivoin pystyyn. Hän katseli Ninaan odottaen, että tämä vielä jotain sanoisi, mutta Nina kääntyikin taloon päin, nousi portaita ylös ja käski käden viittauksella Babalatchia poistumaan.

Babalatchi sieppasi sauvansa ja hankkiutui lähtemään. Oli hyvin kuuma, niin että häntä ei huvittanut pitkä soutumatka rajahin asunnolle. Ja kuitenkin hänen täytyisi mennä kertomaan rajahille viime tapahtumasta, muuttuneista suunnitelmistaan ja kaikista epäilyksistään. Hän meni venevalkamaan ja alkoi aukoa kanoottinsa rottingista kiinneköyttä.

Hänen edessään lepäsi virran leveä alajuoksu. Sen kimmeltävällä pinnalla näkyi kalastajaveneitä kuin mitäkin mustia täpliä. Kalastajat näyttivät melovan kilpaa. Babalatchi keskeytti työnsä ja katseli heidän kisailuaan. Se alkoi häntä huvittaa. Etumaisessa kanootissa oleva mies, joka oli jo lähellä Sambirin ensimäisiä taloja, laski äkkiä melan käsistään, nousi seisomaan ja huusi:

"Laivoja! Laivoja! Sotalaivoja on tulossa! Ne ovat jo täällä!"

Silmänräpäyksessä oli taas siirtola jalkeilla. Ihmisiä törmäsi rantaan. Miehet alkoivat irroittaa veneitään, naiset seisoivat ryhmissä tähystellen virran alajuoksun polvekkeelle päin. Virtaa reunustavien puiden yläpuolelle ilmestyi pieni savupilvi kuin musta tahra pilvettömän taivaan kirkkaalle sinelle.

Babalatchi seisoi neuvotonna rannalla kiinneköysi kädessä. Hän silmäili vuoroin alajuoksulle, vuoroin Almayerin talolle päin, aivan kuin epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä. Viimein hän kiinnitti nopeasti kanoottinsa uudelleen, juoksi talolle ja sieltä parvekkeen portaita ylös.

"Tuan! Tuan!" huusi hän kiihkeästi. "Laivoja on tulossa. Sotalaivoja!
Sinun on parasta pitää varasi. Upseerit tulevat varmasti tänne."

Almayer kohotti hitaasti päätään pöydästä ja tuijotti häneen tylsästi.

"Neiti Putih!" huusi Babalatchi Ninalle, "katsohan isääsi. Hän ei kuule. Olkaa varoillanne," lisäsi hän merkitsevästi.

Nina nyökkäsi Babalatchille hymyillen epämääräisesti ja aikoi juuri sanoa jotain, kun samassa kova laukaus hinaajan keulaan asetetusta kanuunasta pysäytti sanat hänen puoleksi avatuille huulilleen. Laiva tuli näkyviin. Hymy hävisi Ninan kasvoilta, ja sijaan tuli entinen huolekkaan tarkkaavainen ilme. Kaukaisilta kukkuloilta palasi kaiku kuin pitkä, surunvoittoinen huokaus. Tuntui kuin malaijien maa olisi lähettänyt sen vastaukseksi valtiaittensa vaatimuksille.