KAKSI SANKARIA.
Toinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He asuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen vuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja alustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita ja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut, jotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja valtiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja teollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja tervasta. Paroonin kilvessä oli noblesse oblige [aateluus velvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli richesse oblige [rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen toimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät neuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.
Mutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta tieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä silloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen luo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja saattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle seisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.
—Mitä on tehtävä?—kysyi kauppaneuvos vielä kerran.
—Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni.—Kaikki on menetetty!
—Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.
Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.
Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa ja hakivat neuvoa toisiltaan.
—Isänmaa ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti mietteittensä tuloksena.
—Sen hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.
—Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla maalla menehtymässä?
—Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi olette hiellä ja vaivalla koonneet—?
—Kiitos osanotostasi.
—Kiitos itsellesi.
—Ei ole meistä kysymys. Kunpa vain olisikin… Hyvät neuvot ovat tarpeen.
—Mikä on tehtävä, se on tehtävä pian.
He erosivat vielä kerran, tulematta selvyyteen siitä, mitä olisi tehtävä.
Ja vielä kerran tapasivat he toisensa valvottuaan vielä yhden unettoman yön, tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla, ettei kukaan heitä kuulisi.
—Olen keksinyt keinon, sanoi parooni von Pflycht.
—Olen tehnyt päätökseni, ilmoitti kauppaneuvos Haarfooten.
—Anon hänelle armollisen luvan muuttaa maasta ja siirrän omaisuuteni hänen nimiinsä, virkkoi taas parooni.
—Muutan rahaksi kaikki kiinteimistöni ja sijoitan rahat Ruotsin pankkiin, kuiskasi kauppaneuvos.
—Olen jo kirjoittanut anomuksen.
—Annoin jo määräykseni asianajajalleni.
—Olemme tehneet velvollisuutemme: pelastaneet tänään, mikä ehkä jo huomenna olisi ollut myöhäistä.
—Noblesse oblige.
—Richesse oblige.
—Olemme samalla antaneet hyvän esimerkin.
—Esi-isämme olisivat varmaankin tehneet samoin.
Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi parooni:
—Tulkoon nyt mitä tulee.
—Olemme nyt valmiit vastaanottamaan pahinta, lisäsi kolkosti kauppaneuvos.
Ja parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat äänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että olivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä että isänmaatansa kohtaan.
1899.