KUNTAKOKOUS.
Kiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli se ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä pitäjässä.
Kunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka molemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli eräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä nauttiva professori, joka oli asettunut maalle.
Puolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista enemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä kokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten tehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja kuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä perustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden ylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi aihetta alinomaisiin rettelöihin.
Nyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta ruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja kohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.
He istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli miesjoukkonsa takanaan.
Esitettyään asian lopetti professori puheensa:
—Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä olevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen saamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse pitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään huolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat herrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä kohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on meidän täytynyt ottaa asia omaksemme.
—Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan.— Panen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset olisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et consortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka monta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se, että myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä kuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta ehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa ruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä paljon sen puutteessa.
—Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi ehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin ruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?
—Aivan niin, herra professori.
—Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että tällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata päättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo tarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja niin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra paroonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa erikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.
—Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset kerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä suomaan.
—Samat ovat kokemukset meilläkin.
—Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään sitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.
—Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu yht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen arvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja päätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis suomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti tarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän varmuudella väittää.
—Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä persoonallisuuksiin.
—Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat teille kauhistus!
—Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme sitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.
—Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.
—Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!
—Sopiihan panna—ja haukkua meitä taas »Uudessa Suomettaressa» ja
»Matti Meikäläisessä».
—Ja teidän »Nya Pressenissä» ja »Fyrenissä».
Ja myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään asiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua yht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää hillitty, syytöksiä ei säästetty:
—Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme!
Te tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!
—Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te tahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!
Puheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi hetkeksi keskeyttää.
Yhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori kunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä. Molemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä huudahtivat he melkein yhteen ääneen:
—Armollinen jul … kaksi … viidenneltätoista päivältä … Mitä tämä on?
—Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei kumpikaan osannut vastausta antaa.
Porstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.
—Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja yksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.
—Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.
He vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä uudelleen.
Panivat kumpainenkin tupakan—kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös— huomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta toisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään virkkaneet.
—Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.
—Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.
—Mutta jos hän ei luovu … jatkoi parooni ajatustensa juoksua,— pitääkö minun sitä yhä vastustaa?
—Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan…? ajatteli vuorostaan professori,—se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta…
Mutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:
—Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.
—Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin moittien.
—_Kieli_riitoinemme…
—_Koulu_riitoinemme…
—Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.
—Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.
Ovi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:
—Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun!—Valitetaan—vaikka talot ja tavarat menkööt!
—Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi professori.
—Syytä on kyllä meissä molemmissa.
—Ehkä on—ja on varmaankin!
—Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui vastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme kansansivistystä…
—Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.
—Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella innolla kuin suomalaisten!
—Ja tekö suomalaisten?
—Se on ainoa keino! Vaihdamme osia—jo tässä kokouksessa!
—Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa … yhtä suurella innolla!
Melu ulkona yhä kiihtyi…
—Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!
Katselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja professorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle pirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille—ennen aina toinen toiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin kasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään räpytellen.
—Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä haudan hiljaisuus.
Kun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä siinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt, mitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti, että hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun perustamisesta Alilan kylään … ja mitä muuten tapahtunut oli … tahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa … kehoittaen muitakin tekemään samoin.
Ei kukaan virkkanut mitään.
—Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.
—On … hyvä on.
—Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.
—Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.
—Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni.—Ehdottaisin, että ensi kokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen kansakoulun perustamisesta Ylilän kylään … sillä niinkuin asiat nyt ovat…
—Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto—ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa, puhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi seisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:
—Eläköön yksimielisyys!—Eläköön isänmaa!
Eikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä sen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä uusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta…
1899.