LIPPU.
Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä. Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme—emme mitään. Olisi pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas entisellään?
Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?
Kuinka tahansa—jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu, oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun täytyi saada remahtaa…
Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse, huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren, mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.
Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet, vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä eteemme astuneita!
Viel' on Suomi voimissaan!
———
Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!
———
ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
———
Eespäin, urhot, kaikki ees!
Tää ikivanhan vapauden tie on sees.
Eespäin te pyhät, pystyt repaleet!
Viel' eivät Suomen värit sortuneet.
Mutta missä se on? Ylös lippu!—Pojat, missä lippu?
Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää saatu sinivalkoista nostaa.
—Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?
—Malttakaa!
Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään sinivalkoinen lippu, toisella—tulipunainen.
—Ylös molemmat!
Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa rauhallisen kehityksen tienviitta—alareunassaan sinisen alla punainen päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.
1905.