VALTIOLLINEN ITSEMURHA.
Kirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin siihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä ainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli valtioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja tunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin pinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri kernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät virkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai saaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa olinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla virastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä, joka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut käsittää…
Hän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren ylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja, perätuhdolle soutamaan.
—Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa? kysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle.
—Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.
—Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä—?
—Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana…
—Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.
—Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta iltaan: me opettelemme—suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.
—Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään ja virkkoi:
—Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.
Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi, mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.
—Mike teme? kysyi valtioneuvos.
—Se on hankavihta.
—Hangavitta … mike teme nimi?
—Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi.
—Mite sano? Polessa?
—Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa … piimäleiliksi…
—Jahah—pimeläliksi—pimeläliksi—
Valtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen käyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi—vaikkakin hän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita ylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen tutkinnon suomenkielessä—luvanneet, mutta unohtaneet.
—Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani.
—Julistus, kuiskasi hän.
Ja hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä jatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä päivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista kansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä oli sanonut illallispöydässä:
»—Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä … ei ole muuta keinoa … meidän täytyy oppia suomenkieltä.»
»—Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs hänen pojistaan.
»—Minäkö, miksen?»
»—Pappa on jo liian vanha.»
»—Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja virkkoi sitten minulle: »—Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää suunnitelma!»
—Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä muulloin ei hänellä ollut aikaa.
»—Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.—»Kyllä minä näytän niille keltanokille, viikinkipenikoille!»—haukuskeli hän minulle tuon tuostakin poikiaan. »—No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon, näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa asiakirjoista.»
—Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt. Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli oleva suomi.
—Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.
—Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui äijä:—»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten, joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi … siinä on suuri ero…—» »—Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»—»Vai eivät? Vaativathan! Vaativathan!»—huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin…— »Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua … mutta niiltä on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että me, me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja reikä pohjassa!»
Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:
—Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?
—Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.
—Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.
—Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan tiedä hänen kieliopinnoistaan.
—Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?
—Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa … lyödä kielitaidollaan alas kuin salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä…
Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi valtioneuvoksen kanssa matkaansa.
* * * * *
Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot.
—Oppiko se? kysyin.
—Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!—Voin kertoa sinulle tuoreena uutisena—kunhan et vain vielä pane lehtiin—että ensi vuoden alusta ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien perille voi päästä.—Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että se olen minä, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen … mennä luopumaan oikeuksistaan ilman mitään pakottavaa syytä … ruveta oppimaan suomenkieltä vapaaehtoisesti—se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden heikkoutta—täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä koskaan tehnyt!»
1899.