VARIS JA PÄÄSKYSET.
Metsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin perso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen, mutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat linnunpoikaset—parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia ympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut niitä kokonaisinaan nauttimaan. »Enhän minä tapa, elävältähän ne nielen, panen vain lämpimämpään paikkaan»—on hänellä tapana puolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.
Mutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset takamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti metsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä siellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen räystään alla oli pääskyn pesä.
Aamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään huomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen vakoa astumassa.
—Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.
—Toukkia, lieroja—toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.
—Huono ruoka—huono ruoka, raakui metsävaris.
—Syön, mitä saan—syön, mitä saan.
—Syö linnunpoikia!
—Ei ole tapana täällä—ei tapana täällä.
—Se makeata ruokaa—se makeata ruokaa!
—Saattaapa olla—saattaapa olla…
—Tule toveriksi—puoliksi pannaan—pannaan.
—Minnekä menet?—kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.
—Tuonne kylään menen!—vastasi metsävaris.
—Älä mene kylään … älä mene kylään, varoitti peltovaris.
—Miksi en menisi?
—Älä mene kylään!
—Sano syysi … sano syysi!
—Älä mene kylään! Älä mene—!
Mutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli lähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja kuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla talon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle; kuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta, kun emo heidän luokseen lensi.
Ei varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan odottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas olivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli aitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään kynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli pääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat kuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta oksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun kuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt muita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan saavutettavissa.
Pöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä parhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän kantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen riviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään takaisin … ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan talteen…
Hän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä puolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti vauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään riihen kattoa kohti.
Mutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!
—Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo viep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.
Mutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat, eikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät muutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee siihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä on syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen loppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.
Mutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä talosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma variksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet piiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki, mitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset, västäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja huutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on ilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin nokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.
Vähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen kauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa. Herättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta yritystä … salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli tämmöinen häpeä … ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja hanhet huutavat…
Hän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua, mihin häpeänsä peittää … ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei saa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.
Hän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän kiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa nokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa…
Sitä riemua … sitä hurraahuutoa! … sitä vahingoniloa! … ne häpäisee, sadattelee … ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja kadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.
Peltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.
Kun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä kerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät pikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.
Mutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.
—Enkös jo varoittanut!—sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä maiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei sitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa semmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa pikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina syntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät kiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy meidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Metsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli tullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla liikkumassa.
Jonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun kaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan mitään mahda.
1899.