KAUKANA JA KORKEALLA.
Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin, siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa ja pienten laineiden loiskinaa.
Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.
Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme, odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.
Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin, mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima, siipeni minäkin levitin—ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä—ja minua pelotti ja paleli.
Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain omiksi iloikseen hyrskähti.
Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat, siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.
Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun. Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.
Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko juuri nousi—kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme meitä veti.
Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä—kaukana ja korkealla!