KESÄINEN UNELMA.
Alakuloinen toverini kertoi.
Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.
Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon, leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut…
Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.
Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän väliä pyrki laukeilemaan.
—Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä tuttavuutemme alkajaisiksi.—Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin minä hänen viereensä soutamaan.
—Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.
—En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,—mutta kiinnitti kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli minulle kuin kunnianosoitus.
Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla, jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta vaatetta.
Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme. Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.
Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä, jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.
Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?» niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»
Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.
Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:
—Onpa siinä sievällä paikalla talo.
—Sievälläpä näkyy olevan.
—Ollapa se meidän…
—Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
—Mikäs estäisi päättelemästäkään?
—Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.
—Kukas käskisi herrana elelläkään … elelisi siivoiksi talonpojiksi … onhan se kumma nähty ennenkin.
—Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut keskustelumme.
—Ottaisi semmoisen, joka lähtee.
Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin varmasti mielessäni, että sen täytyy niin tapahtua.
Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli juonut, tarjosi hän sen minullekin.
—Juokaa, hyvän se tekee teillekin!
Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.
* * * * *
Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla. Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää. Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen editse niittynotkoon.
Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.
—Iltaa, sanoin minä.
—Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?
—Huonostipa syö.
Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:
—Joko teillä nukutaan?
—Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään, ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.
—Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!
—Eikö lähdetä ongelle, Mari?—tahdoin minä.
—Ei toki yön selkään ongelle.
—Mutta jos tulen päivällä noutamaan?
—Päivällä ei ole aikaa!
—Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?
—Jos isäntä näkee, niin on vihassa.
—Ei näe, kun hiljaa liikutaan.
—Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat….
—Eivätkö ne pian mene pois?
—Eivät ne mene,—ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.
—Sitten tulen minä lauantai-iltana.
—Ei saa tulla sittenkään…
Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora suostumus.
—Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?
—Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.
Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin päin ja meloskelin verkalleen pois.
* * * * *
Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.
Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.
Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.
Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea. Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene … ei ole hätää mitään … kaikki nukkuu, kaikki nukkuu … ei kuule kukaan, ei kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten eksyisi suunnastani.
Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu, kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista laitoja vasten.
Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.
Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.
Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan…
Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin. Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla, vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.
Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:
—Kuka se on?
—Minähän se olen … laske sisään, Mari!
—Tulittepahan te, vaikka kielsin.
—Sanoinhan minä tulevani…
—Menkää toki pois, jos kuka näkee.
—Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.
Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin sisään.
Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa laidalle.
—Mitä varten te nyt tänne tulitte?
Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut sanomaan.
Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.
Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla muita kuin vanha emäntä.
—Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.
En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä takaisin.
—Mari, kuule nyt, Mari!
Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.
—Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!
Mutta minä en päästänyt.
—Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!
—Narraatte vain minua…
Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen täytyy se uskoa.
—Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.
—Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.
Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti, salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä ympärilleen.
Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa, jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.
Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran takaisin.
—Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.
—Ollaan me hyvät.
Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä ikkunani alla.
* * * * *
Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia, ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa, jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.
Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.
* * * * *
Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.
Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.
—Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.
—En mistään … ongelta minä…
—Sinä valehtelet … olet ollut yöjalassa.
—Kuka sen on sanonut?
—Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika … mutta varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit siellä Rantalan piian aitassa…
—Rantalan piian aitassa?
—Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä… Eikö se ole totta?
—Totta se on… Mutta ei siinä ole sen pahempaa.
Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
»Lyö, jos haluttaa!»
Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä penkille.
—Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat … jos et ole puhunut totta, niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.
—Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota koulusta.
Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:
—Aiot erota koulusta?
—Ja sitten rupean talonpojaksi!
En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.
—Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan lopettaa … ennättäähän sen vielä sittenkin.
Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan asian ottaa uudelleen puheeksi.
Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.
Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli sitten kouluun lähtökin.
Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta. Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari oli mennyt naimisiin.
* * * * *
Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos »kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon kansalainen, jota vastoin nyt olen—en ole mitään siitä, miksi olisin tahtonut ja miksi olisi pitänyt.