MULLIKKA.
Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.
Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden takaa…
Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä, jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä, tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla tavalla.
Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna miesnä ollessaan.
Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä noutamaan.
Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.
Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen huomenna tavoittaa.
Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän mörinäksi. Kyllähän hän jo sen puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!
Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset heristämään…
Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien keskessä.
Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.
Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän meni edelleen.
Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman niskansa väellä!
Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.
Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.
Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.
Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.
—Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten häiriöntekijää pois hätyyttämään.
Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski, ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja kalikoiden suhahdellessa ympärillä.
Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.
Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle mullikan hillittömän, leppymättömän vihan … ja saattoi kaikki syylliset vapisemaan.
Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan, niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä, syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä hänen kupeillaan.
Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä, että oli voittanut ja kiusansa kostanut … uuvuttikin vähän … hän siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle mättäälle märehtimään.